Spoileri, mikä se on?

Säännöllisin väliajoin joku kummastelee lukutapojani, kun käy ilmi, että selailen ihan surutta kirjaa eteenpäin, jos jokin yksityiskohta käy liikaa askarruttamaan tai teos on vaikkapa rakennettu siten, että näkökulmat vaihtuvat jatkuvasti, enkä jaksa odotella, että kerronnassa palataan takaisin mielenkiintoni herättäneeseen tilanteeseen. En minä nyt välttämättä tahdo vaikkapa dekkarin loppuratkaisua etukäteen selvittää, mutta olen joskus senkin käynyt tarkistamassa.

Minä taas kysyn, miksi ihmeessä kirjaa pitäisi lukea "järjestyksessä". Selailutekniikka on hirveän vapauttavaa! Miksi edetä kirjan rakenteen ehdoilla ja odottaa sivutolkulla sitä, että jokin edellä pedattu yksityiskohta suvaitaan paljastaa lukijalle? Rakenne voi olla silti hieno, en minä sitä, mutta voihan sitä arvostaa antamatta sen kuitenkaan rajata lukukokemustaan. Sitä paitsi lukemisen arvoisessa kirjassa on toivon mukaan muitakin tasoja kuin juoni - kun ei tarvitse jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu, on helpompaa keskittyä nauttimaan niistä.

Olen itse asiassa alkanut soveltaa tätä lähestymistapaa myös elokuviin: aina välillä käyn etukäteen lukemassa mahdollisimman seikkaperäisen juoniselostuksen ennen kuin päätän, katsonko koko leffaa. Kertaakaan ei ole harmittanut, että näin tuli tehtyä. Kannattaa kokeilla!

Syvällinen tekstianalyysi

Olen pariin kertaan maininnutkin, että tässä alkuvuodesta olen katsellut uutterasti periodidraamoja. Niistä keksin, että vaihteeksi voisi viettää aikaa myös alkuteosten parissa. Nappasin hyllystäni Austenin Mansfield Parkin, koska olen tainnut lukea sen vain kerran aikaisemmin. Tekstistä on hauska bongailla nykyenglannista poikkeavia kirjoitusasuja. Toisinaan myös merkitykset ovat hieman muuttuneet. Tämä kohta olikin minusta viihdyttävä:

'I am afraid you are very tired, Fanny,' said Edmund, observing her, 'why would you not speak up sooner? This will be a bad day's amusement for you, if you are to be knocked up. [...]'

Hetken aikaa on hauskaa tuon perusteella leikitellä ajatuksella, että Fanny Price, tuo laimea ja hyveellinen arkajalka, todella olisi heittäytymässä kielletyn nautinnon syövereihin. Vaan eipä tietenkään. Hän on vain liian heikko ja hauras kestääkseen kävelyä puistossa (!).

No, muistaakseni Fanny vähän terästäytyy loppua kohden, joten enköhän minä tuon loppuun lue. (Saattaa tosin olla, että ei ole ihan parin päivän projekti; esimerkiksi dialogi on sen verran koukeroista, että ainakaan iltalukemiseksi tuo ei oikein sovi. Mieli ei pysy perässä, kun silmät uhkaavat lupsua kiinni, ja myöhemmin täytyy lukea sama teksti uudelleen. Ehkä olisi pitänyt kaivaa kirjastosta suomennos, mutta eihän sellaista viitsi, kun tuo kerran oli valmiina hyllyssä...)

Voi Weiner, minkä teit!

Välillä elämä vaatii hömpän lukemista. (Minusta hömppä on sympaattisempi termi kuin chick lit ja sitä paitsi suomea, joten käytän sitä. Sellaista tipukirjallisuutta nyt kuitenkin tässä tarkoitan.) Valitettavasti hyvää hömppää on maailmassa aivan liian vähän. Paremman puutteessa kulutan kyllä kehnompaakin höttöä, mutta mieluummin sitä antaisi lukiessaan vallan ihan muille tunteille kuin myötähäpeälle. En myöskään ole tippaakaan kiinnostunut muovimuotimaailmaan sijoittuvista juonikuvioista tai merkkilaukuista - ruohonjuuritasolla on paljon kiinnostavampaa. Tämäkin vähän rajaa valikoimaa.

Joihinkuihin hömpisteihin voi sentään onneksi aina luottaa. Kotimaisen hömpän kuningatar on tietysti Hilja Valtonen. Harmi vain, että uusia julkaisuja taitaa olla turha odottaa... Ulkomaisista kertojista taas Marian Keyes on yleensä ollut varma valinta. Vähänkö muuten oli kivaa, että kuuden vuoden tauon jälkeen viimeinenkin Walshin perheen tyttäristä sai nyt syksyllä "oman" kirjansa! (Toivottavasti joku täällä vierailevistakin on niin vihkiytynyt asiaan, että osaa jakaa iloni!)

Toinen ulkomainen luottokertojani on ollut Jennifer Weiner. Koska Weinerin uran alkupään teokset olivat minusta niin virkistävää luettavaa, olen kovasti yrittänyt pitää hänen uudemmastakin tuotannostaan, mutta voi: se on koko ajan hankalampaa. Särmät ovat hioutuneet, huumoria on koko ajan vähemmän, ja lopulta sitä vain veivataan ihmissuhteita otsa rypyssä ja kasvetaan sisäisesti. Weinerin viimeisimmästä kirjasta The Next Best Thing on jo pakko todeta, että se oli pähkinänkuoressa tylsä.

Joka ikisessä Weinerin teoksessa sankaritarta tai jotakuta keskeisimmistä henkilöhahmoista määrittävät ainakin seuraavat ominaisuudet - jotka ovat ilmeisesti samalla myös kirjailija Weinerin ominaisuuksia:

• oliivinvärinen iho
• ylipainoinen
• juutalainen
• asuu Philadelphiassa
• isä ottanut ikävästi hatkat jossakin vaiheessa lapsuutta
• pitää uimisesta
• taitava kokki

The Next Best Thing ammentaa vahvasti kirjailija Weinerin omista kokemuksista tv-sarjatuotantojen ihmeellisessä maailmassa. Kirjan päähenkilö puolestaan on käsikirjoittaja, joka kirjoittaa omaan elämäänsä pohjautuvaa tv-sarjaa. Melkoista navankaivelua tämäkin.

Minä puolestani olen sitä mieltä, että kymmenen julkaistun kirjan jälkeen Weinerin olisi korkea aika katsoa vaihteeksi peilin ulkopuolelle ja yrittää sanoa jotakin uutta. Sitä odotellessa!

Suosi sveitsiläistä

Alkuun täytyy tietenkin toivottaa hyvää Hiljan-päivää! Lupaan päivän kunniaksi lukea illalla jonkin Hilja Valtosen teoksen (pystyn hyvin lupaamaan, koska ne ovat ensinnäkin nopealukuisia, ja lisäksi niitä ei malta jättää kesken) - lue sinäkin! Sitten päivän epistolaan.

On ehkä täältäkin käynyt ilmi, että olen jossain määrin hurahtanut intialaisiin elokuviin. Niitähän on melko runsaasti, ja innokkaimmankin katsojan on pakko myöntää, että joukkoon mahtuu heikompiakin tuotoksia.

Elämä on liian lyhyt kovin monen huonon elokuvan katsomiseen (kun nuo ovat useasti niin pitkiäkin), mutta välillä saattaa olla vaikea etukäteen arvioida, mahtaisiko jokin elokuva olla katsomisen väärti. Olisi kiva pystyä tekemään ennakkokarsintaa muutenkin kuin googlenvaraisesti - hakutulosten linkkivalikoima on aika vaihtelevan tasoista. Länsimaisiin elokuviin keskittyviltä sivustoilta tietoa Bollywood-elokuvista ei kuitenkaan välttämättä löydy, tai ei ainakaan kovin kattavasti. Toisaalta olen huomannut, etten aina katso elokuvia ihan samanlaisten lasien läpi kuin intialaiset kriitikot (jotka eivät myöskään valitettavasti aina kirjoita englanniksi...), joten heidänkään arvioistaan ei välttämättä ole apua.

Olenkin viime aikoina konsultoinut jonkin verran tällaista sivustoa (www.molodezhnaja.ch, jos linkin seuraaminen ei huvita), joka ilmoittaa vahvuuksikseen nimenomaan aasialaisen elokuvan ja Bollywoodin. Erityisesti minulle on ollut iloa ja hyötyä aakkosellisesta arkistosta. Muutamia syitä suosia sveitsiläistä (kai, maatunnuksen perusteella ainakin):

• Elokuva-arvioita on varsin pitkältä aikaväliltä, joten etsimäni vanhemmatkin elokuvat ovat löytyneet oikeastaan poikkeuksetta. (En tosin etsikään kovin erikoisia filmejä, joten niiltä osin en pysty sanomaan kattavuudesta.)
• Sivusto on saksaksi, joten pahemman kerran kangistunut kielitaito vetristyy kritiikkien parissa puolivahingossa. Kesällä ostamani saksankielinen Heidi-kirja on edelleen kesken (aika oli kai kullannut muistot - tuon teoksen kohdalla en suosittele sveitsiläistä), mutta leffoista jaksan kyllä lukea!
• On aina yhtä hupaisaa kirjoittaa selaimen osoiteriville "molo". Sen jälkeen kone osaakin jo suosikeista tarjoilla sitä, mitä pitää.

Päivän valitusvirsi, olkaa hyvä

Pahan mielen blogissamme ärtymystä aiheuttavat tänään mm. seuraavat asiat:

• Mummot (ja vaarit) tungoksessa. Eritoten sellaiset mummot, jotka olettavat toisten näkevän takaraivollaan hyvin ja taklaavat reippaasti selkään kävelykeppi tanassa.
• Vaatteet, joita kaupitellaan mekon nimellä. Jos kangas riittää hädin tuskin peittämään mallitytön takamuksen, millä todennäköisyydellä helma riittää hieman reilumman kokoisen ahterin yli (etenkin, jos ko. rievussa on tarkoitus myös liikkua)?
• Kunnallisvaalit. Vaalikoneiden kysymyksistä ei ymmärrä mitään, ja ehdokkaat ovat tuiki tuntemattomia, mielipiteiltään vääriä tai sekä että. 
• Sukkahousut, jotka eivät kestä elämää. Alkaa vähitellen ottaa pannuun, kun neljänsissäkin lähtökiireessä pyykkinarulta kiskotuissa yksilöissä on reikä.
• Kokoomuksen puoluevaltuusto, Elinkeinoelämän keskusliitto, Suomen Yrittäjät ja kaikki muut, jotka ovat sitä mieltä, että työssäkäynti sairaana ja/tai sairastaminen köyhänä lisää viihtyvyyttä työpaikoilla, pidentää työuria, saattaa kansantalouden hurjaan kasvuun ja synnyttää maailmanrauhan.
• Maksukortinlukijat, jotka lakkaavat toimimasta, kun takana on 15 metrin jono ja mukana ei ole yhtään käteistä.
• Oma (o)saamattomuus sekä isoissa että pienissä asioissa. En saa edes vessapaperia ostettua ajoissa, ja itse kukin voi kuvitella, mitä siitä sitten seuraa.
• J.R.R. Tolkienin tuotanto. Ihan muuten vain.

Kirja-arvostelu: Raksa

Olin jo pidemmän aikaa ollut kiinnostunut Tuomas Vimman uusimmasta kirjasta nimeltä Raksa (julkaistu 2011, pokkari 2012). Kirjan remonttiaihe vaikutti todella mielenkiintoiselta, ja jokin Vimman kirjoitustyylissäkin taas vetosi, kun kirjaa pläräilin kaupassa. Olen lukenut hänen kaksi ensimmäistä kirjaansa (kolmatta en), ja niitä oli kaikesta yliampuvuudesta huolimatta hauska lukea, kun ne olivat sellaista höpöhöpöä. Vähän kuin chicklittiä, mutta unisex-tyylillä. 

Kuva: gummerus.fi

Raksa alkoikin lupaavasti, juonenkehittely oli onnistunut. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että kirja on toimitettu huonosti. Typoja riitti, ja mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän sen kieli alkoi ärsyttää minua. Minua nyppi sanojen kirjoitusmuoto ("kolleega", "slipooveri"), henkilöiden käyttämä puhekieli kirjoitettuna, ja muutamat räikeät epäjohdonmukaisuudet juonessa. En nyt odotakaan tarinan olevan mikään tosielämän dokumentti, mutta tuntui, että juonessa oli paljon rimanalituksia ja köykäisiä aasinsiltoja tapahtumien ja ihmisten välillä.

Kaikesta huolimatta kirjan imu vei minut mukanaan, ja luin pokkarin parissa päivässä. Kirjan lopetettuani olo oli kuitenkin taas vähän petetty (samoin kävi aiempienkin Vimman kirjojen kanssa). Miksi niin tökerö loppu? Kirja ei ollut missään vaiheessa hauska eikä romanttinen, vaikka takakansi niin vähän vihjasikin.

Palaan lukemaan taas omaa rakasta Jouni Hynystäni, jonka Karjalaista rulettia olen pitänyt yöpöydällä jo kuukauden. Sitä kirjaa ei ainakaan tule ahmittua muutamassa päivässä, vaan sitä nautitaan paloissa vähän kerrallaan (jäämmekin sitten pohtimaan että mitä se kertoo sen kirjan laadusta...).

Jane Eyre

Hei, olen Varpu, ja olen koukussa Kotiopettajattaren romaaniin. Tai en varsinaisesti siihen Charlotte Brontën kirjaan, vaan kirjasta vuonna 2006 tehtyyn BBC:n draamasarjaan. YLE Teema näyttää parhaillaan tuota neliosaista sarjaa telkkarissa. Satuin katsomaan sitä sivusilmällä, ja jäin heti koukkuun. Päädyin etsimään romantiikannälässäni lisäjaksoja netistä, ja sieltä juutuubistahan ne kaikki löytyivät!

Ahmin koko sarjan kerralla eilen ja tänään. Mr. Rochester (Toby Stephens) on niiiiiiin kutkuttavan ihana! Ja Jane Eyrekin (Ruth Wilson) on juuri sopivan noheva kotiopettajattareksi. En haluaisi tuon sarjan loppuvan ollenkaan. Ja nyt jos minulta kysyttäisiin, että kumman kaa olisin mieluummin, Mr. Darcyn vai Mr. Rochesterin, niin valintani olisi epäröimättä Mr. Rochester. Hän on niin paljon eläväisempi, intohimoisempi ja komeampi kuin pökkelö Darcy. There, now I have said it.

Kumman kaa sinä olisit mieluummin?

Elämää pienempi elokuva (I presume)

Minä usein aion kaikenlaista, mutta monet aikeista jäävät lopulta toteuttamatta laiskan ja velton luonteeni vuoksi. Olen esimerkiksi aikonut vuodesta 1999 lähtien katsoa Fight Club -elokuvan, koska olen jostakin syystä arvellut, että se olisi ihan hyvä. Vielä on jäänyt näkemättä. Kaikkien näiden vuosien ajan olen myös onnistunut välttelemään tietoa siitä, mikä on tuon elokuvan Se Vaikuttava Juttu, joka kuulemma sitten lopussa selviää. (Välillä olen suorastaan kieltänyt ihmisiä puhumasta aiheesta ennen kuin olen ehtinyt paeta paikalta.)

Katselin juuri Pasilan viimeisintä jaksoa, jossa elokuvat sekoittavat Repomiehen harhaisen maailman entistäkin perusteellisemmin. Yksi asia johti toiseen, ja niin minä jotenkin päätin, että 13 vuotta on riittävän pitkä aika: en minä sitä Fight Clubia tule kuitenkaan katsomaan, sama siis googlettaa pois ja ottaa selvää, mistä siinä on oikein kyse. Ja selvisihän se: eipä juuri mistään. Luin juoniselostuksen, tarkistin, luinko oikein ja kysyin tyhjyydeltä: "Tuoko se suuri käännekohta siis oli?" Pyh! Turhaan taisin säästellä! (Juu, on aina fiksua arvioida teos juonesta tehdyn yhteenvedon perusteella. Seitsemän veljestä: Jukolan veljekset kosivat, tappelevat, eivät opi lukemaan, juoksevat metsissä ja polttavat saunansa. Sitten useimmat saavat lopulta naista "monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa". 10+!)

Olen viime vuosina siirtynyt fiktiota kuluttaessani yhä enemmän sille linjalle, että en todellakaan säästele loppuratkaisuja, ja en taida tuota tapaa ihan heti muuttaa. Hypin kirjoja lukiessani viimeisille sivuille heti, kun siltä tuntuu (viimeksi kestin sivulle 61 saakka, tarkistin), ja elokuvia ja sarjoja kelailen eteenpäin. Jos hovimestari teki sen, minä haluan tietää hyvissä ajoin, jotta voin keskittyä pikemminkin siihen, miten ratkaisuun saavutaan kuin siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu!

Kirjallisuusasiaa toveri Runebergin kunniaksi*

Koska tykkään Evelyn Waugh'n kirjoista, lainasin taannoisella kirjastoreissulla yhden suomennetun kertomuskokoelman, joka näytti sisältävän sellaisiakin kertomuksia, joita omasta hyllystäni ei löydy. Ajattelin myös, että voisi olla mukavaa lukea välillä jotakin suomeksi käännettyä. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että tämä nimenomainen teos (Työ Hyllytetty** ja muita kertomuksia, Kustannus Hymnia 2004) jää minulta lukematta loppuun.

Olen joskus vähän turhankin nipo oikeinkirjoitusasioissa, joten yritin hillitä itseni ensimmäisen yhdys sanan kohdalla. Tekevälle sattuu ja niin edelleen. Yhdys sana ongelmia esiintyi kuitenkin kiusallisen usein (rugby joukkue, lauantai ilta, joka päiväinen...), eivätkä ne olleet ainoita lipsahduksia. Vuorosanojen välimerkit ovat johdonmukaisesti väärissä paikoissa. Pilkutus on muuten vapaata***, mutta lauseenvastikerakenteisiin pilkut on yleensä muistettu laittaa. Nipo nipo. Minusta kustannusyhtiössä on kuitenkin hutiloitu pahemman kerran, jos painoon pääsee tällaisia lauseita:

Kun herra Metcalfe oli lopettanut huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus; kuusi pientä kellot tikittivät istutettujen azaleoiden ja kevätesikoiden keskellä. (s. 57)

On olemassa Englannin Maaseudun Suojelu Yhdistys. Voisimme esittää asiamme heille. Voisimme lähestyä Maakunta Neuvostoa. (s. 58)

He istuivat toisiaan vastapäätä toisiaan dreijan ääressä. [- -] Usein iltapäivisin he lauloivat toisilleen katkelmia perinteisistä kansasävelmistä vikkelien sormien työstäen savea. (s. 59-60)

Tämänkin ehkä vielä kestäisi, jos kielessä olisi muita ansioita. Harmittaa siis, että lukija saa koko ajan tuntea lukevansa nimenomaan englannista käännettyä kirjaa. Kieli ei solju, vaan lauserakenteet ovat jatkuvasti kovin vaikeaselkoisia ja kömpelöitä. Waugh'n kertomuksia kannattaa kyllä lukea, mutta tätä käännöstä en valitettavasti pysty suosittelemaan. (Siksi en viitsi mainita kääntäjää tässä, ettei hänen nimelleen tule ikäviä hakukoneosumia.)


*Tai sitten jonkun muun, koska näytän ajastavan näitä tekstejä ihan miten sattuu.

**Jos Kustannus Hymniassa ei tiedetä, että suomenkielisissä otsikoissa kirjoitetaan vain ensimmäinen sana ja erisnimet isolla alkukirjaimella, ei oikoluvulta kai voi kovin paljoa odottaakaan.

***Kaunokirjallisuudessa kyllä aika yleisestikin nakellaan välimerkkejä vapautuneesti kielenhuollon normeista piittaamatta. Niin se menee. Joskus se on perusteltua ja teoksen rytmin ja kerronnan kannalta ehdottoman merkityksellistä. Toisinaan kuitenkin tuntuu siltä, että joku ei nyt vain osaa (tai vaihtoehtoisesti kuvittelee tekevänsä suurempaa taidetta kuin tekeekään...). Eikö voitaisi sopia, että rikotaan sääntöjä vasta sitten, kun ne hallitaan ja niiden rikkomiseen on todella syytä?

(Eilisen) päivän kohokohta

Suomessahan on sellainen linja, että vieraiden ihmisten kanssa ei turhia rupatella (paitsi hullut ja humalaiset). Minä noudatan yleensä maan tapaa ja suhtaudun vaistonvaraisen epäluuloisesti, jos joku tuntematon alkaa viritellä epäluonteenomaisen pitkää keskustelua vaikkapa bussipysäkillä, ja hämmennyn ja jään sanattomaksi, jos esimerkiksi kaupan kassa alkaa heittää vitsiä kesken kuivan asiallisen palvelutilanteen.

Eilen kävi kuitenkin niin, että etsin vihdoinkin uuden lähikirjastoni voidakseni maksaa itseni ulos lainakiellosta (pikalainat ja joulunpyhät eivät ole hyvä yhdistelmä). Automaatti huomautteli, että pari palauttamistani opuksista oli varattu. Kun toimitin niitä henkilökunnan huostaan, kommentoi kirjastovirkailija palautuksiani spontaanisti, ja ennen kuin huomasinkaan, olin keskustellut sekä noista teoksista että samojen tekijöiden muista kirjoista ja muusta aiheeseen enemmäntai vähemmän liittyvästä arvaamattoman kauan. (Varmasti ainakin kolme minuuttia!) Virkistävää.

Kovin harvat minun tutuistani lukevat samoja kirjoja kuin minä, joten tuo pieni kohtaaminen oli suorastaan päivän piristys. Olen ehkä turhankin tottunut siihen, että kun minä jonkun kirjan luen, se on sitten siinä - harvemmin niistä tulee kenenkään kanssa keskusteltua, ja kun joskus yrittää, huomaa olevansa ruosteessa. Harmillista. Kirjat ovat kuitenkin minun sieluni keskeisiä rakennuspuita.

Päivän ilonaihe

Lähikirjaston vaihtuminen on saanut minut tänä syksynä lukemaan sarjakuvia muutenkin kuin satunnaisesti: kirjasto on lähempänä kuin ennen, siellä on kattavampi valikoima kaikkea ja aikuisten sarjakuvat ovat omalla osastollaan (joten ei tarvitse sarjakuvahyllyllä kompastella nenäänsä kaiveleviin ja Karvista tavaaviin lapsosiin tai otsatukkansa alla lymyileviin manga-teineihin... Hei, olen Irja ja olen koppava ja ennakkoluuloinen täti-ihminen). Melkein harmittaa, etten ole ottanut sarjakuvia säännölliseksi tavaksi jo aikaisemmin, mutta parempi myöhään ja niin edelleen - onpahan ainakin paljon teoksia, joihin voin vielä tutustua!

Lukuharrastukseni on jo joitakin vuosia painottunut aika eskapistisesti. Ehkä juuri siksi olen koukuttunut varsinkin Fables-sarjaan (mistä kiitos kirjablogeille - niiden kautta löytää aika paljon lukutärppejä, vaikka välillä tuntuukin, että kaikki kirjoittavat samoista teoksista vuoron perään). Olen elänyt sen verran kauan ilman televisiota, etten enää jaksa keskittyä seuraamaan hyviäkään tv-sarjoja, mutta sarjakuvat ovat näköjään eri asia: on vain kiva, että luettavaa riittää pidemmäksikin aikaa.

Sitten se päivän ilonaihe: tässä ensilunta odotellessa ilahduin kovasti, kun havaitsin, että Fables-sarjan Snow Queenin etunimi on Lumi. Kieli-intoilijana olen iloinen, kun törmään suomeen yllättävissä yhteyksissä, ja lumi on paitsi kaunis asia myös aika kaunis sana!

Hömppää hyllyilläni

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja haluankin kierrätyskeskuslöytöjeni innoittamana kertoa lisää viihdyttävistä suosikkikertojistani (joita on muitakin, mutta ainakin näitä haalin tilaisuuden tullen kirjahyllyyni). Varoitan, että teksti on sitten blogimittapuulla aika pitkä - olen muutenkin monisanainen, mutta kun innostun, en osaa karsia, vaikka kuinka yrittäisin, ja aina en malta edes yrittää.

Richard Gordon. En ollut kuullutkaan Gordonista ennen kuin joskus takavuosina ostin kierrätyskeskuksesta kokeilumielessä 50 sentillä teoksen Lääkäri lemmen pauloissa (Doctor in Love). Se oli juuri sitä, mitä kaipasin - huumoria, romantiikkaa ja menneen maailman kaikuja. Vähän niin kuin Wodehouse, mutta sairaalamaailmassa, ja vieläpä sellaisessa sairaalamaailmassa, jossa sairaanhoitajat asuvat asuntolassa ja käyttävät hilkkaa ja osastonhoitaja toruu, jos alushame näkyy.

Olli. Pakinoitsijoiden aatelia. Edelleen ajankohtainen, ja silloinkin kun ei ole, on joka tapauksessa hauskaa huomioida, mikä on Ollin ajoista ehkä muuttunut (byrokratia ei ainakaan ole, mutta kieli on jonkin verran). Minä olen tuntenut Ollin suunnilleen koko elämäni siitä syystä, että lapsuudenkodissani oli vanhoja koulujen lukukirjoja, joihin kootuissa esimerkkiteksteissä seikkaili joskus myös mustapartainen mies. Kävin luettavaa etsiessäni kotimme kirjahyllyt läpi moneen otteeseen, joten Ollikin tuli väistämättä tutuksi. Sääli, että vain harva nykynuori tuntee Ollin (eivätkä kaikki aikuisetkaan taida enää tuntea)!

Anni Polva. Tiina-kirjoja en keräile, mutta Polvan naistenviihdettä kyllä. Polvat edustavat kökköosastoa kotikirjastossani: kieli ei ole kummoistakaan, rakenteet ovat kaavamaisia silloinkin, kun kirjoissa on jonkinlainen rakenne, ja mies- ja naiskuvat ovat... noh, kauniisti sanottuna ajalta, jota en (onneksi!) koe enää itse eläväni. Ostan kuitenkin aina, jos eurolla saan - toisinaan hyvä huono viihde on tarpeen.

Terry Pratchett. Oikeastaan olen ennen eilistä päivää ostanut Pratchettia ainoastaan matkalukemiseksi, vaikka voisin mielelläni omistaa vaikka kaikki Kiekkomaailma-kirjat: ne ovat hauskoja ja salaviisaita ja fantastisia (sekä siinä mielessä, että ne edustavat fantasiaa että siinä mielessä, että ne ovat varsin hyviä). En kuitenkaan raaski ostaa, koska niitä on sen verran paljon. Siksi olen antanut itselleni luvan ostaa Pratchetteja uusina ainakin silloin, kun matkalukemisto loppuu ulkomailla kesken reissun ja pitää kipittää kirjakauppaan etsimään lisää.

Eeva Tenhunen. Sain vanhalta perhetutultamme joskus teininä Tenhusen Mustat kalat -romaanin, jossa Olavinlinnassa murhataan yksi kesäoppaista. Tenhusen dekkareissa sivutaan koulumaailmaakin, josta luen aina mielelläni, niissä on murhien lisäksi välillä aika terävääkin huumoria ja rivien väleistä voi lukea myös kiinnostavaa ajankuvaa (esimerkiksi Liisa ja Martti Hallan liiton avoimet piirteet, jotka saattavat suorastaan hämmästyttää sarjamonogamiaan tottunutta nykylukijaa).

Hilja Valtonen. Idolini ja esikuvani, josta pitää kyllä joskus kirjoittaa ihan erikseen. Jos minulla olisi tyttölapsi, antaisin hänelle nimeksi Hilja!

Evelyn Waugh. Mennyt maailma on ehkä se teos, josta useimmat tuntevat Waugh'n (jos ylipäätään tuntevat), mutta kirjailijan tuotannossa se on kyllä aika epätyypillinen. Olen ensimmäisen kerran lukenut Waugh'ta aika nuorena, kun lainasin summamutikassa kirjastosta joko Jymyjutun (Scoop) tai Kourallinen tomua -romaanin (Handful of Dust). En muista, kumman luin ensin, mutta nautin joka tapauksessa mustasta huumorista. Olin kuitenkin sen verran kokematon lukija, että järkytyin ja tunsin itseni petetyksi, kun onnellinen loppu jäikin puuttumaan. Jokin kirjassa kuitenkin vetosi, koska lainasin toisenkin teoksen samalta kirjailijalta, ja vuosien varrella tulin lukeneeksi molemmat myös uudestaan. Nämä kirjat olivat ainoa kosketukseni Waugh'n tuotantoon, kunnes tajusin, että a) kaikkia kirjoja ei ole käännetty suomeksi ja b) englanniksikin on mahdollista lukea. Sitten luin lisää. Waugh'n huumori on niin viiltävää, että kirjailijan teosten lukeminen on hyvä kyynisyystesti: jos välillä sattuu, ei ole vielä täysin turtunut.

P. G. Wodehouse. Wodehouse on toinen kirjailija, josta minun pitäisi kirjoittaa ihan erikseen: olen ollut fani arviolta puolet elämästäni. Siinä missä Waugh'n lukeminen voi saada lukijan tuntemaan olonsa epämukavaksi, Wodehouse on aina kepeän hyväntuulinen vailla kyynisyyden häivää. Miljööt, henkilöhahmot ja näiden kohtaamat kriisit ovat turvallisesti irti elämästä; ei yhteiskunnallisia kannanottoja tai ihmisluonnon pimeän puolen kartoittamista. Suurinta pahuutta teoksissa edustanee lordi Emsworthin Constance-sisar, joka yrittää julmasti viedä veljeltään mahdollisuuden omistautua kokonaan  Blandingsin Keisarinnalle, palkitulle sialleen. Sellaiselle pahanilmanlinnulle joka minäkin olen tekee ehdottoman hyvää lukea välillä tällaista vilpitöntä hyvän mielen kirjallisuutta. Niin, ja Jeeves ja Wooster ovat tietysti valloittavia sekä paperilla että televisiosarjassa (Hugh Laurie ja Stephen Fry, nyt on pakko laittaa teinisydän <3).

Iloa arkeen aikuisten lelukaupoista*

Kun läksin tänään ulos, olin vähän nyreällä mielellä, ja taivas oli harmaa. Kun tulin takaisin, olin oma positiivinen en-juuri-lainkaan-murhanhimoinen itseni ja aurinko paistoi. Antakaapa, kun kerron, mikä tänään piristi mieltäni!

Ensinnäkin kävin mukavissa paikoissa: kierrätyskeskuksessa, Tarjoustalossa ja Prismassa (vaikka pidänkin enemmän Citymarketeista, koska olen leimautunut joihinkin Pirkka-tuotteisiin). Kaikissa edellä mainituissa paikoissa on jotakin rauhoittavaa (...jos ei nyt lasketa sitä, että kierrätyskeskuksessa oli liikaa ihmisiä, mistä seurasi lievä ahistus, ja kiukuttelin itsekseni, kun Tarjoustalossa ei ollutkaan oikeanlaisia kangasvärejä, ja Prisman ruokaosastokin oli rasittavan ruuhkainen).  Aikuisten ihmisten Tiimarit** ovat ihania! Lasken niiden joukkoon kuuluvaksi myös ainakin Etolan ja Tokmannin ja Säästötalo Robin Hoodin.

Toiseksi sain kierrätyskeskuksesta laajennusta kirjakokoelmiini. On joitakin kirjailijoita, joiden teoksia olen puolivahingossa alkanut ostaa aina, kun halvalla saan, ja tänään löysin halvalla kokonaista kolme kivaa kirjaa. Näitä "keräilykohteitani" yhdistää viihdyttävyys; kaikissa on huumoria, ja joidenkin teosten ns. kirjallinen arvo voi asiaan vihkiytymättömien mielestä olla melko vähäinen. Tänään joka tapauksessa löysin Anni Polvaa, Eeva Tenhusta ja Terry Pratchettia, ja nyt olen iloinen!

Tässä lopussa oli pitkä selostus kirjahyllyni hömppäsuosikeista, mutta taidanpa katkaista tämän tekstin tähän, käyttää copy-pastea ja palata asiaan ihan omassa kirjoituksessaan - haluan säilyttää ainakin teoreettisen mahdollisuuden siihen, että joku jaksaa lukea merkintäni loppuun saakka. Nyt hömppää lukemaan!


* Toivon tuottavani pettymyksen mahdollisimman monelle K18-materiaalia Googlen avulla hakevalle.

** Aikuisten ihmisten Tiimari = paikka, jossa voi ilman todellista ostotarvetta tutkia ja hypistellä kaikenlaista halpaa ja / tai hyödytöntä ja vieläpä väittää itselleen, että tekee jotakin hyödyllistä, koska omituisten muoviesineiden ja Hello Kitty -pyyhekumien seassa on myös paristoja ja pyykkikoreja.

Oi Emma, Emma

Olen ollut täysin vakuuttunut siitä, että olen lukenut koko Jane Austenin tuotannon, ja useimmat hänen teoksensa vieläpä moneen otteeseen. Vuodenvaihteessa otin matkalle mukaan Emman, jota minulla sattui olemaan kirjahyllyssäni tuplaten. Ajatuksena oli, että halpa pingviinipokkari voi hyvin jäädä hotelliin, jos ennätän lukea sen matkan aikana loppuun. En ihan ehtinyt - pääsin loppuun tänään.

Ehkä ensimmäisten viidenkymmenen sivun ajan kaikki tuntui tutulta, kuten toki pitikin - olinhan lukenut kirjan jo aikaisemmin. Vähitellen lukutahtini hidastui, ja aloin ihmetellä. Oliko tämä kirja todella näin puuduttava jo edellisellä kierroksella? Miten ihmeessä olen jaksanut teini-iässä lukea tällaista jaarittelua? (Toisaalta epäilen, että olisin silloin saattanut jaksaa jopa paremmin kuin nyt. Halusin aikanaan ylioppilaslahjaksi Kalevalan ja kieltäydyin ehdottomasti vanhempieni ehdotuksesta, että saisin rahaa mahdollisista hyvistä arvosanoista ylioppilaskirjoituksissa. Nyt ottaisin todennäköisesti rahat ja ostaisin Kalevalani divarista. Saattaisin jopa kokea pärjääväni ilman kansalliseeposta omassa hyllyssäni.) Miksi minä en muista, että kirjassa puhutaan taukoamatta ja että kaikki, ihan kaikki, selitetään pikkutarkasti puhki? Hermostuttavaa luettavaa!

Aloinkin vähitellen epäillä, että olen aikoinaan hyytynyt aivan samalla tavalla kuin nyt ainoastaan sillä erotuksella, että tällä kertaa jaksoin pinnistää loppuun saakka. "Teoksen tuntemus" taas lienee peräisin erinäisistä elokuva- ja tv-versioista, joita olen kyllä nähnyt lukuisia. Olkoonkin tarkkaa ajan ja ihmisluonnon kuvausta - minusta reipas karsinta olisi ollut ehdottomasti eduksi! Unilääkkeenä kirja kyllä toimi ajoittain ihan hyvin.

Älä tee väärin. Tee oikein.

Joskus on vaikea tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Toisinaan se taas on hyvin helppoa.

Tässä on kaksi kuvaa hiljavaltosistani. Toisessa niistä on virhe (...tai no, molemmissa, mutta toisessa on iso virhe ja toisessa pieni). Katso nyt kuvia tarkasti ja mieti tarkoin, kumpi vaihtoehto on mielestäsi parempi:

vaihtoehto A

vaihtoehto B*

Kuka on A:n kannalla? Käsi reippaasti ylös! ...ja sitten käsi välittömästi alas, koska vaihtoehto A on ehdottomasti väärin.

Selitän. Viime aikoina olen huolestuttavan usein törmännyt ilmiöön, jossa sisustuslehdissä ja kauniita kuvia pursuavissa blogeissa ihmiset ovat panneet kirjahyllyssään tuulemaan ja laittaneet kirjansa värijärjestykseen sen sijaan, että noudattaisivat kiltisti ainakin aakkos- ja mahdollisesti myös aihepiirijärjestystä. Muuten aivan järkevät ihmiset! Eiiiii!

Värijärjestys on väärin ensinnäkin siksi, että eihän tuolla logiikalla kirjahyllystä löydä lopulta mitään. Toisaalta se on paha asia siksi, että jos ilmiölle antaa pikkusormen, lopulta kirjahyllyssä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Yksin Valtoseni eivät riitä tätä havainnollistamaan, joten katsotaanpa, mitä niille tapahtuu, jos noudatetaan edelleen värijärjestystä ja lisätään sekaan sängyssäni ja pöydälläni tällä hetkellä ajelehtivia opuksia:

Ei tämä kyllä taida kovin hyvin havainnollistaa, mutta en jaksa tyhjentää kirjahyllyäni enempää näiden kuvausten vuoksi, vaikka kyseessä onkin äärettömän tärkeä asia.

Kaaos! Iljettävä sekasorto! Saman kirjailijan teokset saattaisivat tällä logiikalla sirottua aivan eri puolille kirjahyllystöä! Ja mitä tehtäisiin niille kirjoille, jotka eivät värinsä perusteella sopisi siististi mihinkään? Laitettaisiinko ne piiloon hyllyn takaosaan vai poltettaisiinko saman tien?

Päivän mietelause: Älä laita kirjojasi värijärjestykseen, sillä siitä seuraa sekasorto ja anarkia.


* Mainitsemani pieni virhe on tässä kuvassa. Neiti talonmies ja Nuoren opettajattaren varaventtiili vaihtoivat näköjään paikkaa niitä hyllystä pöydälle sijoittaessani. Ei ole aakkosjärjestys täydellinen. Häiritsevää!

Kaikki muutos on pahasta

Eksyin pitkästä aikaa Suomalaiseen kirjakauppaan, ja se oli järkyttävä kokemus. Kauppa oli uudistunut. Brrrrh.

• Siellä oli mustat seinät. Miksi? Jotta vampyyrit tuntisivat olonsa kotoisaksi?
• Se näytti enemmän levy- tai askartelukaupalta kuin kirjakaupalta. Eikä siellä sähköhärpäkeosastolla edes myyty sähkökirjoja tai niiden lukulaitteita vaan konsolipelejä ja ties mitä muuta sälää, josta en mitään ymmärrä, mutta jolta toivoisin kirjakaupassa varjeltuvani.
• Yritin etsiä paria aivan tiettyä teosta, mutta se oli mahdoton tehtävä. Kirjoja oli siellä täällä, eivätkä läheskään kaikki olleet aakkosjärjestyksessä hyllyssä. (Joku saattaa sanoa, että voihan siellä kysyä myyjältä apua, mutta minä en voi. Minusta kirjakaupassa pitäisi pystyä löytämään hakemansa teos suunnilleen samalla logiikalla kuin kirjastoissakin. Jos niin ei ole, minä menen kaupasta pois ja asioin jossakin muualla.)

Niin että pitäkää tunkkinne. Muutos järkyttää minua syvästi sekä asiakkaana että ihmisenä, joten menen kilpailevaan puljuun, tai divariin, tai ostan kirjani netistä. (Tai teen vielä viisaammin enkä osta yhtään uutta kirjaa vaan hankkiudun eroon muutamista entisistäkin... Ei sentään, joku raja. Kyllä kirjoille pitää aina olla tilaa.)

Päivän mietelause: Ennen kaikki oli paremmin.

Se on sitten kevät

Ei, minä en aio puhjeta kevään ylistykseen, vaikka se tuntuukin vähän niin kuin kuuluvan asiaan täällä blogimaailmassa*. Tänään tuo vuodenajoista julmin ei sentään ole niin p****stä kuin yleensä, koska eilen tuli uutta lunta, ja ulkona näyttää ihan talvelta. Noin ylipäätään kevät on kuitenkin mielestäni ehkä viidenneksi mukavin kaikista vuodenajoista, ja nytpä kerron, miksi.

1. Keväällä on rumaa. Kun hanget korkeat nietokset alkavat madaltua, ne muuttuvat harmaiksi, ruskeiksi, hiekoitushiekan kirjavoittamiksi ja liian usein myös haiseviksi (en aio ryhtyä käymään täällä suurta koirankakkakeskustelua, mutta täytyy sanoa, että välillä ymmärrän kakkasotaa yleisönosastoilla käyviä erittäin hyvin).
2. Keväällä jalat ovat koko ajan märät. Kesäkenkiä ei voi vielä käyttää ihan jo siksikin, että mieli ei pysy säiden muuttumisen mukana, ja aamulla talvisaappaat tulee laitettua vanhasta muistista jalkaan. Sitten vesi tulee kengistä läpi ja lisäksi jalat hikoilevat liian kuumissa kengissä, joten illalla jalkineita riisuttaessa aromit ovat melko muhevat.
3. Keväällä aurinko paistaa, ja koko talven ajan päälle kiskotut vaatteet näyttävät äkkiä auttamattoman nuhjuisilta ja koti sietämättömän likaiselta. Luonnonvalo paljastaa myös sen, että edellisinä kuukausina hämärässä eteisessä kelvollisilta vaikuttaneet väriyhdistelmät eivät oikeastaan soinnu lainkaan toisiinsa.
4. Keväällä aurinko voi myös lämmittää kotia sen verran, että tulee mieleen valita sunnuntaipäivän kotihousuiksi edellisenä kesänä käytetyt lököttävät caprihousut. Kun niitä pukee päälleen, saakin todeta, että housut eivät todellakaan lökötä enää: talvinen massakausi joulutorttu- ja laskiaispulladieetteineen on tuottanut tulosta, ja ylänappi menee kiinni vain vatsaa sisään vetämällä ja lievällä väkivallalla. Tilanteesta järkyttyneenä pakottauduin tekemään virallisen punnituksen, ja kävinkin vaa'alla tekemässä henkilökohtaisen ennätykseni. Saa-ke-li. Nyt on ruvettava käyttämään farkkuja ainakin kerran viikossa, kunnes tilanne on normalisoitunut. Hameen kanssa on helppo elää: jos nappi vähän kiristää, vyötärön kohta vain hiissautuu vaivihkaa ylemmäksi. Farkut eivät valehtele.

Sen minä vielä tarkistan, että kai kaikki tietävät, mistä tuo otsikko on lainattu? Lukekaa Marja-Liisa Vartiota; se on sitten hyvä kirjailija!

* Kuinkahan monta tulppaanikimpun kuvaa olen viime aikoina eri blogeissa nähnyt? Täytyy tosin tunnustaa, että minäkin ostin yhden, kun kaveri painosti. Ensin maljakko vuodatti vedet lipastolle, jonka pinta meni jännästi kuprulle. Kolmen päivän kuluttua ostamisesta tulin kotiin, ja lattia oli täynnä tulppaanin terälehtiä. Kyllä oli paljon iloa siitä kimpusta.

Päivän teemabiisi

Tämän päivän teemabiisinäni on ollut Kate Bushin Wuthering Heights.

Kate on ihana, kappale on ihana, ja Humisevan harjun tarina on niin kipeän ihana. Tuhoon tuomitusta rakkaustarinasta tulikin mieleeni, että tänään on se suuri päivä, kun kauan odotettuja glamourhäitä tanssitaan Lapissa!

Irja joka luki kirjoja*

Kerroin taannoin täällä mielipiteeni yhdestä kirjasta. Tein sen samoihin aikoihin myös eräässä live-tilanteessa, jossa en saanut ollenkaan ymmärrystä osakseni. Itse asiassa eräs ihminen alkoi suorastaan tentata minulta, mikä minua sitten kotimaisessa nykykirjallisuudessa oikein miellyttää – rivien välistä vaikutti vahvasti siltä, että hän piti makuani kehittymättömänä (Kun ei kerran Pulkkinenkaan kelpaa! Ajatella!) ja itseään huomattavasti minua sivistyneempänä. Se oli hemmetin ärsyttävää, mutta vielä enemmän minua ärsytti se, että en tuossa tilanteessa huonojen ehdotusten sinkoillessa ympärilläni itsekään keksinyt mitään. (Kun en osannut heti sanoa, minulle alettiin heitellä nimiä. Esimerkiksi nyt vaikka Snellman. Anja, ei J.V. Ei, en todellakaan pidä. Ampukaa minut.) 

Kirjaan siis muistiin muutamia hyviä muistoja kotimaisista nykykirjailijoista todistaakseni itselleni, että kaikki suomalainen kirjallisuus ei mielestäni ole latteaa ja/tai tylsää. Näitä minä sitten nakkelen takaisin, jos samanlainen tilanne toistuu joskus.

Pasi Ilmari Jääskeläinen. Luin romaanin Lumikko ja yhdeksän muuta ensimmäistä kertaa puistossa. Takana oli muutamia varsin kuluttavia kuukausia, ja minulla oli juuri alkanut kesäloma. Aurinko lauloi täyttä kurkkua ja linnut tirskuivat riemuissaan, mutta minä en jaksanut nähdä ketään enkä tehdä mitään ja näin ensimmäiset kaksi lomaviikkoa jatkuvasti unia töistä. Eräänä päivänä jaksoin sentään käydä kirjastossa ja menin puistoon lukemaan. Lumikko osui vahingossa mukaan. Muistan, että luin ja luin ja ajattelin, että vaikka kaikki onkin paskaa ja minua väsyttää kamalasti, on ihanaa, että maailmassa on vielä tällaisia kirjoja. Luin saman kirjan juuri uudestaan, eikä taika ollut kadonnut.

Miina Supinen. Liha tottelee kuria pelasti minut maailman tylsimmältä konsertilta, johon muutama vuosi sitten kesäpaikkakunnallani eksyin. Kun alttarin edustalla pidettiin puolen tunnin tajunnanvirtamaista muistelupuhetta paikkakunnan ammoin edesmenneestä suuresta miehestä, minä yritin naamioida naurunpyrskähdyksiäni yskänkohtauksiksi. (Kyllä, luin ko. teosta kirkossa. Taas saa ampua. Puolustaudun sillä, että istuin takarivissä, joten vanhempiani lukuun ottamatta kukaan ei nähnyt, ja he taas ovat jo tottuneet minuun.)

Monika Fagerholm. Sain joskus maailmassa (vuonna 1998, piti mennä kirjahyllylle tarkistamaan) Diiva-romaanin joululahjaksi (koska toivoin sitä itse, ei siis tullut pyytämättä eikä yllätyksenä). En ole varma, olenko edes lukenut sitä 2000-luvun puolella uudestaan, mutta muistan edelleen väkevästi, miltä kirjan lukeminen tuntui. Fagerholmin kerronta on toisteliasta ja pirstaleista, mutta monimutkaisuus ei ole koskaan itsetarkoituksellista kikkailua. Diiva oli ärsyttävä ja sympaattinen ja samaan aikaan mitä suurinta valhetta ja hirvittävän totta… ja hyi, miten falskeilta nämä minun sanani kuulostavatkaan. Lue itse!

* Miksi tuon pitikään tulla mieleen otsikkoa pohtiessani? Nyt minua sitten vaivaa loppupäivän se, että minulla on varmasti joskus ollut tuon Helakisan runon sävelletty versio jollain lastenlaulukasetilla, mutta en mitenkään saa koko melodiaa päähäni. On ehkä pakko ryhtyä etsimään sitä kasettia, jotta pääsisin osittaisesta korvamadostani eroon...

Sinut

Sain viime viikonloppuna luettua loppuun Umayya Abu-Hannan kirjan "Sinut" (WSOY 2007).

Kirja yhdistyy nyt mielessäni Turkuun, sillä ostin sen Turusta elokuussa 2008. Kirja seisoi hyllyssäni odottamassa pitkään lukuvuoroaan, ja vasta nyt tammikuussa aloin lukea sitä kunnolla. Sain kirjan loppuun kun olin viikonloppuna käymässä jälleen Turussa. 

Kirja koostuu luvuista, joissa Abu-Hanna kertoo elämästään Suomeen muuttonsa jälkeen. Kertomukset 30 viime vuoden ajalta ovat iloisia ja surullisia, vihaa, turhautumista sekä ihmetystä aiheuttavia. Abu-Hannan elämänasenne vaikuttaa olevan rautaisen positiivinen, sillä ilman sitä vastoinkäymisten taakka olisi saattanut kasvaa liian suureksi. Kirjan loppu on erityisesti haikean lämminhenkinen. 

Teos on hyvää iltalukemistoa. Kun lukee luvun kerrallaan, niin ei jumiudu liian pitkään lukemaan sängyssä. Enkä usko, että kenellekään varsinaisesti tekisi pahaa lukea tarinoita Suomesta vähän toisenlaisesta perspektiivistä.