Yliannostus

Eilen vähän pelotti. Odottelin pahaa aavistamatta junaa matkustaakseni periferiasta pääkaupunkiin, kun asemalle alkoi valua omituista väkeä. Matkan aikana niitä tuli joka pysäkiltä lisää. Johonkin jengiin ne vaikuttivat pukeutumisensa perusteella kuuluvan, ja juttujen perusteella olivat selvästi kokoontumisajoihin menossa. Lopulta junassa näytti tältä:

En erityisemmin nauti massatapahtumista enkä juoksemisesta, mikä ehkä kertoo jotakin suhteestani Naisten kymppiin. En minä sitä kuitenkaan vastusta - liikunnan järkevyyden periaatteessa ihan ymmärrän, ja ainakin teoreettisella tasolla myös sen, että eivät kaikki ole kaltaisiani ihmisvihaajia. Sitä en sen sijaan tajua, miksi naisille suunnatun tapahtuman pitää näyttää niin... no, tuolta kuin tuossa kuvassa yllä. (Sama kirous on useasti myös estänyt minua ostamasta urheiluvaatteita. Mieluummin liikun 1990-lukulaisissa t-paidoissa kuin niissä väreissä, joita vaatevalmistajat yrittävät minulle tyrkyttää.)

Kuka pelkää noitia?

Minä pelkään! En äskenkään uskaltanut avata ovea, kun ovikello soi. Pelotti, että sieltä tulee virpojia, eikä minulla ole niille mitään annettavaa, paitsi avatusta keksipaketista olisin voinut antaa siirappivohvelin (jotka haluan syödä itse, eli oikeastaan en olisi voinut antaa niitäkään). En siis avannut ovea. Asuin niin monta vuotta mummotalossa, etteivät tällaiset uhkakuvat tulleet mieleenkään, mutta tässä talossa asuu lapsiperheitä.

Saattoihan se tietysti olla tv-lupatarkastajakin - ovat soitelleet viestintäviraston toimeksiannosta pari viikkoa päivittäin, mutta en minä töissä vastaa ikinä puhelimeen. (Tiedän, ketkä ovat soitelleet, koska kerran vastasin, kun menin töihin vasta myöhään, mutta silloin se puhelu katkesi. Ihan oikeasti katkesi, en laittanut luuria korvaan, mutta varmasti ne niin luulivat ja ovat kostoksi lähettäneet tv-maksukarhut oven taakse.)

Mehupaasto

Arvoisat lukijat, tänään Varpun ja Irjan terveyshoitola suosittelee kevyttä mehupaastoa! Se virkistää ja rentouttaa, etenkin kun ennen paastoa on tehnyt yön rattoisina tunteina totaalityhjentävän ja muodikkaan detox-kuurin, eli hankkinut itselleen mahataudin! Eli olisihan se pitänyt arvata, tauti tuli minullekin. Onneksi nyt tuntuu siltä, että olen voiton puolella, kuumekin on laskenut ja äsken uskalsin jopa syödä lämmintä ruokaa vähän. Mutta sanonpahan vaan, että ei ollut kivaa tehdä tätä totaalityhjennystä, ei ollenkaan.

Koska kaikkia luonnollisesti kiinnostaa se, miten uusi pesukone on täällä osattu ottaa käyttöön, niin kerronpahan vielä sen, että koneesta saa ne loppupiippauksetkin pois! Iltalialaisvalmisteinen ruotsalaispesukone on siis hipihiljainen!

3+1 ketuttavaa asiaa

Yksi. Pyöräkaistat, jotka on piirretty keskelle ajotietä. INHOAN. Ahdistun muutenkin kantakaupungissa ajamisesta, koska kevyen liikenteen väylät loppuvat aina kummallisissa paikoissa, ja sitten eksyn rakennustyömaille, myöhästyn tapaamisista ja kiroilen kadunkulmissa. Lisäksi en liikenteellisesti vähänkin vilkkaammissa paikoissa hahmota, mistä suunnista joku voi ajaa päälleni, joten jos minut laitetaan moottoriajoneuvojen sekaan, siinä on oma ja toisten henki vaarassa. En minä uskalla odotella liikennevaloissa, että joku urpo rysäyttää selkääni, kun piti alkaa lukea tekstiviestiä ratissa. Ratkaisu: ajan pyörällä jalkakäytävillä ja olen paha ihminen.

Kaksi. Mekot ja muut yläosat, joissa on vetoketju, jota ei saa itse suljettua. Miten vaikeaa se kylkivetskari on ommella niin, ettei tarvitse reväyttää puolta kroppaa yrittäessään hivuttaa sitä saumakohtien yli? Aina voi tietysti lähteä ihmisten ilmoille kylkiläskit iloisesti esillä ja pyytää vastaantulijoilta apua itsensä verhoamiseen. Toinen vaihtoehto on sulkea vetoketju jo valmiiksi ja yrittää sitten pukeutua, jolloin vaate jää yleensä rintojen päälle jumiin. Siinä on sitten kädet pystyssä ja pää umpisukkelossa mukava miettiä, mitä seuraavaksi.

Kolme. Esimerkin voima (linkkaisin Varpun kirjoitukseen, mutta tällä etanayhteydellä se kestäisi niin kauan, että en viitsi ruveta) sai minut yrittämään kainaloiden epilointia. Muistelin kokeilleeni sitä joskus aiemminkin, mutta luopuneeni harrastuksesta syystä tai toisesta. Nyt muistan olla yrittämättä enää ikinä - ei todellakaan ollut mun juttu. Olen ehkä luuseri, joka ei kestä kipua ja vaivaa, mutta minusta siinä vaiheessa, kun tulee verta, on lupa luovuttaa. Nimim. "Kainalot arkoina kolmatta päivää"

Plus yksi. Huomenna pitää mennä töihin, ja koska en ole melkoisen pitkään aikaan siellä ollut, ajatus työpaikalle raahautumisesta riipii sielua pahemman kerran.

P.S. Meillä on näköjään Varpun kanssa jossain määrin simultaaninen mieli, koska oli taas päivitystarve iskenyt samana päivänä. Siksipä ajastan tämän huomiselle. Jos luet tätä silloin, lähetä voimauttavia ajatuksia minun puoleeni, koska ensimmäinen työpäivä on aina se vaikein!

Kesäpesu

Tästähän meinaa tulla ihan puolivuosittainen tapa, pesin taas jääkaapin. Mutta eipä siitä sen enempää.

Miksihän minusta on tullut näin vanhemmiten koko ajan helpommin ärsyyntyvä ihminen? Eikö ihmisvihan pitäisi olla enemmänkin angstisten teinipoikien ongelma? Vai onko tää jotain hormonijuttua, lähenevät vaihdevuodet ja silleen?

Minua otti niin aivoon, kun mediassa käsiteltiin hiihtäjäkarpaasin kuolemaa. Tapaushan oli sinänsä surullinen, mutta se tapa millä iltapäivälehdet ja MTV3 (muita uutisia en ehtinyt katsoa mökillä) käsittelivät aihetta oli lievästi sanottuna ärsyttävä:

"Käy klikkaamassa nettisivujamme, ja kerro meille omat muistosi vainajasta" = "EI NYT JAKSETA KESÄLLÄ TEHDÄ KAUHEASTI MITÄÄN TOIMITUKSELLISTA JUTTUA, TUOTTAKAA JUNTIT MEILLE SISÄLTÖÄ NIIN ME PAINETAAN SITÄ LEHTEEN/LUETAAN UUTISISSA JA MAINOSTETAAN TEILLE KAIKKEA KIVAA SAMALLA."

Ja juntit kirjoittavat tähän tyyliin hellimmät muistonsa: "Hiihtäjä Karpaasi oli Suuri Suomalainen hiihti meidän kaikkien Suomalaisten puolesta kiitos sinulle kevyet mullat"

Ei saakeli. No mutta, ehkä tää on vaan jotain estrogeenin vajausta. Tai ainakin toivon niin, ihmiskunnan tulevaisuuden takia.

Lintu lensi (melkein) oksalle

En ole tiennytkään, miten pashoja (ässä oli hutilyönnin tulosta, mutta jätin sen, kun pasha sopii niin mukavasti näihin pääsiäispyhiin) ääniä pystyn päästämään. Sitten koitti tämä aamu valtavine järkytyksineen.

Istuin työpöydän ääressä avoimen tuuletusikkunan vieressä, kun varpunen lehahti ikkunalaudalleni sirkuttamaan. Siis asunnon sisäpuolelle. Ajattelin - sinänsä ihan järkevästi - että saisi mennä saman tien ulos, ympäriinsä poukkoilevaa lintua olisi todella hankala ohjata takaisin pihalle tuuletusikkunan kautta. Ennen kuin pääsin ajatuksen loppuun, havaitsin kirkuvani hillittömästi. Siis sellaisella volyymilla, että itsekin säikähdin, ja useampi naapuri saattoi jo seistä hätänumeroa näpyttelemässä. Pikkulinnun tähden! Ja minä en siis mitenkään pelkää lintuja; korkeintaan ärsyynnyn kaupunkilaispuluille ja -lokeille, jos ne alkavat tunkea piknikeille mukaan. No, ainakin tuo kauhua elämääni kylvänyt varpusparka kääntyi kannoillaan ja poistui. Toivottavasti lintu ei saanut kovin pahaa traumaa.

Olen todistettavasti jopa syönyt samassa pöydässä varpusen kanssa, eikä pelottanut yhtään.

Meillä oli muuten alaluokilla koulussa musiikkiliikuntaa. Se ei ollut koskaan suosikkiaineitani. Kerran meidän piti leikkiä ja laulaa tuota otsikossa siteeraamaani laulua. Meillä oli tyttö-poika-parit (poikabakteereja!), ja laulun edetessä parit vaihtuivat jatkuvalla syötöllä (elämän realiteetit huomioivaa tapakasvatusta?). En jäänyt kaipaamaan musiikkiliikuntaa, kun se kolmannella luokalla jäi taakse.

Ah, lapsuuden kultaisia muistoja! Ah, elämän rikkautta! Ah, likaista tukkaa, jossa on harmaa juurikasvu ja jota en millään viitsisi mennä värjäämään tai edes pesemään, vaan jaarittelen mieluummin blogissa!