Päivän valitusvirsi, olkaa hyvä

Pahan mielen blogissamme ärtymystä aiheuttavat tänään mm. seuraavat asiat:

• Mummot (ja vaarit) tungoksessa. Eritoten sellaiset mummot, jotka olettavat toisten näkevän takaraivollaan hyvin ja taklaavat reippaasti selkään kävelykeppi tanassa.
• Vaatteet, joita kaupitellaan mekon nimellä. Jos kangas riittää hädin tuskin peittämään mallitytön takamuksen, millä todennäköisyydellä helma riittää hieman reilumman kokoisen ahterin yli (etenkin, jos ko. rievussa on tarkoitus myös liikkua)?
• Kunnallisvaalit. Vaalikoneiden kysymyksistä ei ymmärrä mitään, ja ehdokkaat ovat tuiki tuntemattomia, mielipiteiltään vääriä tai sekä että. 
• Sukkahousut, jotka eivät kestä elämää. Alkaa vähitellen ottaa pannuun, kun neljänsissäkin lähtökiireessä pyykkinarulta kiskotuissa yksilöissä on reikä.
• Kokoomuksen puoluevaltuusto, Elinkeinoelämän keskusliitto, Suomen Yrittäjät ja kaikki muut, jotka ovat sitä mieltä, että työssäkäynti sairaana ja/tai sairastaminen köyhänä lisää viihtyvyyttä työpaikoilla, pidentää työuria, saattaa kansantalouden hurjaan kasvuun ja synnyttää maailmanrauhan.
• Maksukortinlukijat, jotka lakkaavat toimimasta, kun takana on 15 metrin jono ja mukana ei ole yhtään käteistä.
• Oma (o)saamattomuus sekä isoissa että pienissä asioissa. En saa edes vessapaperia ostettua ajoissa, ja itse kukin voi kuvitella, mitä siitä sitten seuraa.
• J.R.R. Tolkienin tuotanto. Ihan muuten vain.

Carpe diem (yritä edes)!

Tällä viikolla olen jälleen kerran todennut, että jos ei ole pakko tehdä mitään, kuljeskelen oikein mielelläni kotona huoneesta toiseen ja silittelen tavaroitani (ainakin silmilläni). Välillä istun koneella tai luen kirjaa, ja iltapäivällä menen parvekkeelle lukemaan lisää ihastellen välillä parvekekukkiani. Naapurini näyttävät kyllä tekevän ihan samaa, mutta minulla on ainakin kolmen vuosikymmenen ikäero noihin rouviin. Olen ilmeisesti sisimmässäni vähintään täti, ellen suorastaan (hullu) mummo. Apua... Parvekekukkia, ihmiset! Vielä vuosi sitten en piitannut parvekekukista hiukkaakaan. Eilen vietin pitkän tovin puutarhapalstoilla tekemässä diagnoosia siitä, mikä sypressiäni oikein vaivaa.  Niin muuttuu maailma, Irjaseni!

Lisäksi en osaa päättää, pitäisikö minun olla huolissani, koska mielelläni vain olla möllötän, vai iloinen, koska kotini on minusta kovin viihtyisä paikka. Tai tietenkin pitäisi olla iloinen, mutta koska itku pitkästä ilosta ja niin edelleen, se tuntuu jotenkin... väärältä. Takaraivossa vaanii taikauskoinen epäily, että minua vielä rangaistaan siitä, että olen liian kiintynyt materiaan, joten seuraavan lomamatkani aikana koko huusholli palaa poroksi ja minun on opeteltava elämään matkalaukkuni sisällön varassa. Kyllä elämä on vaikeaa, kun ei osaa antaa sen olla mukavaa!

Kohta aurinko alkaa kunnolla paistaa korituoliin, ja minä menen parvekkeelle ja opettelen olemaan. Jos alitajunta ei muuten vaikene, otan punaviiniä ja tuijotan sitä tuikeasti, kunnes se menee tiehensä. Nyt pitää sitä paitsi nauttia, kun kerrankin ehtii olla kotona: olin koko alkuvuoden liesussa aamusta iltaan, kärttyinen ja väsynyt. Muistutin sekä sisäisesti että ulkoisesti zombieta, eikä sekään kivaa ollut!

Juostaan pois, juostaan pois!

Miksi ihmiset, jotka vapaaehtoisesti menevät sinfoniakonserttiin, jaksavat oikein hyvin istua levollisesti paikoillaan parin tunnin ajan, mutta ryhtyvät viimeisten aplodien vielä kaikuessa kiirehtimään ulos salista tuli hännän alla? Hemmetin typerä tapa! Pysykää paikoillanne, ääliöt!

Minulla on vielä pitkä matka oikeaksi keski-ikäiseksi kulttuuritädiksi myös siksi, että en hallitse riittävän röyhkeää kyynärpäätaktiikkaa narikkajonossa. Erityisterveiset sille sedälle, joka kiilasi ensin rinnalleni narikkalappuineen ja alkoi sitten herttaisesti vitsailla siitä, kumpikohan meistä ehtii saada palvelua ensiksi. Sinä typerä mies: tarkoitin kaikkea, mitä sanoin, ja jotakin jäi vielä sanomattakin! (Sedän lappu otettiin toki ensin, ja herrasmiehenä hän jätti päästämättä naiset edelleen. Tässä vaiheessa olin siis odotellut jo huomattavan kauan kiltisti paikallani, eturivissä, kun suuret ikäluokat pursuivat kansakoulun makaronivellijonossa oppimillaan etenemistekniikoilla ylitseni ja ohitseni. Olen ehkä näkymätön, mutta sitten kun hermostun, en ole erityisen kuulumaton.)

Seuraavaksi teatteriin - siellähän käy keskimäärin suunnilleen yhtä mukavaa ja sivistynyttä yleisöä kuin sinfoniakonserteissa!

Mopoautovaara

Ei hyvää päivää taas. Tänään olin kävelemässä kaupungilla asioilla. Lunta oli maassa runsaasti, ja katuja reunustavat lumipenkat olivat korkeita. Risteyksissä piti kurkottaa katsomaan varovasti penkan taakse autotielle, että näki onko turvallista ylittää katu. Sitten erään suojatien reunalla tienylitysvuoroa odottaessani ohitseni ajoi mopoauto. Sitä ohjasti vahvasti meikattu teinix-tyttö, varmaankin juuri 15 vuotta täyttänyt pikkuvosu. Tämä naisenalku ajoi suojatien yli ollenkaan sivuilleen katsomatta. Hänellä oli kädessään kännykkä, jota hän näppäili samalla, kun ohjasti toisella kädellä mopoautoaan (ohjaaminen tapahtui ilmeisesti kuulon perusteella, kun silmät olivat liimaantuneet puhelimeen). Jäin jälleen kerran suu auki tuijottamaan tämän (oranssin) ajoneuvon perään.

Mitäpä luulette, käyttääköhän tämän tytön isä/äiti kännykkää ilman handsfreetä autoa ajaessaan?

Kuva: Wikipedia

Hullut mummot

Totesin tänään, että en enää ikinä halua mennä asioimaan Stockmannille. Koin ehkä elämäni tylyimmän ostosreissun, joten on viisainta vastaisuudessa välttää Stockan tavarataloja (oletan, että tänään saamani kohtelu vastaa yhtiön yleistä linjaa ja asiakaskuntaa kautta Suomen).

Yritin (Hulluista päivistä huolimatta) asioida ruokaosaston valmisateriatiskillä. Sieltä palvelua saadakseen piti ottaa vuoronumero, ja vuoronumerolappulaitteen kohdalla käytävällä oli aikamoinen ruuhka. Ihmiset seisoivat ostoskärryineen keskellä lattiaa, ja loputon ihmisvirta meni edes takaisin tiskin edestä. Yritin ostoskorini kanssa lähestyä vuoronumerolaitetta muiden asiakkaiden ohitse pujotellen. Olin jo melkein saamassa vuorolapun, kun vierestäni pyyhälsi iäkäs naisihminen. Hän ei selvästikään pitänyt läsnäolostani, sillä hän ohi mennessään paapatti kovaan ääneen, että "sieltä sitä törmäillään päin kuin tankki!". Jäin suu auki katsomaan mummelin perään, ja häkeltyneenä mietin että todellako se minulle sanoi näin? En tiedä viittasiko hän ulkoiseen olemukseeni vai pyrkimykseeni päästä vuoronumerolaitteen luokse. Mielestäni etenin ruuhkassa kuitenkin varovaisesti ilman että hipaisinkaan muita ihmisiä.

No, sain kuin sainkin itselleni vuoronumeron vain huomatakseni, että jono tiskille oli turhauttavan pitkä. Päätin, että jätän valmisateriaostokset sikseen, ja menen kiertelemään muita ruokahyllyjä. Kun olin kierrokseni tehnyt täpötäydessä Herkussa, tulin uudestaan tämän valmisateriatiskin kohdalle, ja huomasin  jonottavia ihmisiä olevankin nyt vähemmän paikalla kuin aiemmin. Päätinkin ottaa uuden vuoronumeron.

Vuoronumerolappulaitteen ympäristö oli aivan tyhjä kun minä menin painamaan laitteen nappia. Mitään ei tapahtunut. Painenlin pari kertaan sitä siinä yksinäni, kunnes paikalle tuli myyjä. Myyjä totesi minulle vehkeen olevan jumissa, ja avasi sen laittaen paperirullan uudestaan paikalleen. Korjauksen aikana vuoronumeroa hakemaan oli tullut useampia ihmisiä, ja asiakkaita päivysti ringissä siinä koneen ympärillä. Myyjä sai yhden vuoronumerolapun laitteesta ulos, ja katseli ympräilleen kysellen että "kukas olikaan seuraavana vuorossa?". Myyjä oli siis tullut laitteen luokse silloin kun ainoastaan minä olin ottamassa vuoronumeroa. Kaikesta huolimatta myyjä päätti ojentaa vuoronumerolapun vieressä seisovalle ikkäämmälle naishenkilölle ohi ojennetun käteni! Siinä vaiheessa olin jälleen kerran suu auki ja sanattomana. Myyjä siis valikoi asiakkaitaan, ja teki päätöksen antaa vuoronumero tyypilliseen asiakaskuntaan kuuluvalle mummolle, minun jäädessäni nuolemaan näppejäni.

Kun se helkutin vuoronumerolappulaite meni vielä uudelleen rikki, ja loput asiakkaat jäivät ilman vuoronumeroita (ja alkoi yleinen hässäkkä tiskillä), päätin lähteä pois kaupasta. Minun rahojani ei siellä kaivattu, eikä minun tarvitse mennä sinne enää tyrkittäväksi ja pompoteltavaksi. Voin kyllä kertoa, että tuli aika surullinen olo tuosta kauppareissusta.