Irja joka luki kirjoja*

Kerroin taannoin täällä mielipiteeni yhdestä kirjasta. Tein sen samoihin aikoihin myös eräässä live-tilanteessa, jossa en saanut ollenkaan ymmärrystä osakseni. Itse asiassa eräs ihminen alkoi suorastaan tentata minulta, mikä minua sitten kotimaisessa nykykirjallisuudessa oikein miellyttää – rivien välistä vaikutti vahvasti siltä, että hän piti makuani kehittymättömänä (Kun ei kerran Pulkkinenkaan kelpaa! Ajatella!) ja itseään huomattavasti minua sivistyneempänä. Se oli hemmetin ärsyttävää, mutta vielä enemmän minua ärsytti se, että en tuossa tilanteessa huonojen ehdotusten sinkoillessa ympärilläni itsekään keksinyt mitään. (Kun en osannut heti sanoa, minulle alettiin heitellä nimiä. Esimerkiksi nyt vaikka Snellman. Anja, ei J.V. Ei, en todellakaan pidä. Ampukaa minut.) 

Kirjaan siis muistiin muutamia hyviä muistoja kotimaisista nykykirjailijoista todistaakseni itselleni, että kaikki suomalainen kirjallisuus ei mielestäni ole latteaa ja/tai tylsää. Näitä minä sitten nakkelen takaisin, jos samanlainen tilanne toistuu joskus.

Pasi Ilmari Jääskeläinen. Luin romaanin Lumikko ja yhdeksän muuta ensimmäistä kertaa puistossa. Takana oli muutamia varsin kuluttavia kuukausia, ja minulla oli juuri alkanut kesäloma. Aurinko lauloi täyttä kurkkua ja linnut tirskuivat riemuissaan, mutta minä en jaksanut nähdä ketään enkä tehdä mitään ja näin ensimmäiset kaksi lomaviikkoa jatkuvasti unia töistä. Eräänä päivänä jaksoin sentään käydä kirjastossa ja menin puistoon lukemaan. Lumikko osui vahingossa mukaan. Muistan, että luin ja luin ja ajattelin, että vaikka kaikki onkin paskaa ja minua väsyttää kamalasti, on ihanaa, että maailmassa on vielä tällaisia kirjoja. Luin saman kirjan juuri uudestaan, eikä taika ollut kadonnut.

Miina Supinen. Liha tottelee kuria pelasti minut maailman tylsimmältä konsertilta, johon muutama vuosi sitten kesäpaikkakunnallani eksyin. Kun alttarin edustalla pidettiin puolen tunnin tajunnanvirtamaista muistelupuhetta paikkakunnan ammoin edesmenneestä suuresta miehestä, minä yritin naamioida naurunpyrskähdyksiäni yskänkohtauksiksi. (Kyllä, luin ko. teosta kirkossa. Taas saa ampua. Puolustaudun sillä, että istuin takarivissä, joten vanhempiani lukuun ottamatta kukaan ei nähnyt, ja he taas ovat jo tottuneet minuun.)

Monika Fagerholm. Sain joskus maailmassa (vuonna 1998, piti mennä kirjahyllylle tarkistamaan) Diiva-romaanin joululahjaksi (koska toivoin sitä itse, ei siis tullut pyytämättä eikä yllätyksenä). En ole varma, olenko edes lukenut sitä 2000-luvun puolella uudestaan, mutta muistan edelleen väkevästi, miltä kirjan lukeminen tuntui. Fagerholmin kerronta on toisteliasta ja pirstaleista, mutta monimutkaisuus ei ole koskaan itsetarkoituksellista kikkailua. Diiva oli ärsyttävä ja sympaattinen ja samaan aikaan mitä suurinta valhetta ja hirvittävän totta… ja hyi, miten falskeilta nämä minun sanani kuulostavatkaan. Lue itse!

* Miksi tuon pitikään tulla mieleen otsikkoa pohtiessani? Nyt minua sitten vaivaa loppupäivän se, että minulla on varmasti joskus ollut tuon Helakisan runon sävelletty versio jollain lastenlaulukasetilla, mutta en mitenkään saa koko melodiaa päähäni. On ehkä pakko ryhtyä etsimään sitä kasettia, jotta pääsisin osittaisesta korvamadostani eroon...