Suomessahan on sellainen linja, että vieraiden ihmisten kanssa ei turhia rupatella (paitsi hullut ja humalaiset). Minä noudatan yleensä maan tapaa ja suhtaudun vaistonvaraisen epäluuloisesti, jos joku tuntematon alkaa viritellä epäluonteenomaisen pitkää keskustelua vaikkapa bussipysäkillä, ja hämmennyn ja jään sanattomaksi, jos esimerkiksi kaupan kassa alkaa heittää vitsiä kesken kuivan asiallisen palvelutilanteen.
Eilen kävi kuitenkin niin, että etsin vihdoinkin uuden lähikirjastoni voidakseni maksaa itseni ulos lainakiellosta (pikalainat ja joulunpyhät eivät ole hyvä yhdistelmä). Automaatti huomautteli, että pari palauttamistani opuksista oli varattu. Kun toimitin niitä henkilökunnan huostaan, kommentoi kirjastovirkailija palautuksiani spontaanisti, ja ennen kuin huomasinkaan, olin keskustellut sekä noista teoksista että samojen tekijöiden muista kirjoista ja muusta aiheeseen enemmäntai vähemmän liittyvästä arvaamattoman kauan. (Varmasti ainakin kolme minuuttia!) Virkistävää.
Kovin harvat minun tutuistani lukevat samoja kirjoja kuin minä, joten tuo pieni kohtaaminen oli suorastaan päivän piristys. Olen ehkä turhankin tottunut siihen, että kun minä jonkun kirjan luen, se on sitten siinä - harvemmin niistä tulee kenenkään kanssa keskusteltua, ja kun joskus yrittää, huomaa olevansa ruosteessa. Harmillista. Kirjat ovat kuitenkin minun sieluni keskeisiä rakennuspuita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti