Spoileri, mikä se on?

Säännöllisin väliajoin joku kummastelee lukutapojani, kun käy ilmi, että selailen ihan surutta kirjaa eteenpäin, jos jokin yksityiskohta käy liikaa askarruttamaan tai teos on vaikkapa rakennettu siten, että näkökulmat vaihtuvat jatkuvasti, enkä jaksa odotella, että kerronnassa palataan takaisin mielenkiintoni herättäneeseen tilanteeseen. En minä nyt välttämättä tahdo vaikkapa dekkarin loppuratkaisua etukäteen selvittää, mutta olen joskus senkin käynyt tarkistamassa.

Minä taas kysyn, miksi ihmeessä kirjaa pitäisi lukea "järjestyksessä". Selailutekniikka on hirveän vapauttavaa! Miksi edetä kirjan rakenteen ehdoilla ja odottaa sivutolkulla sitä, että jokin edellä pedattu yksityiskohta suvaitaan paljastaa lukijalle? Rakenne voi olla silti hieno, en minä sitä, mutta voihan sitä arvostaa antamatta sen kuitenkaan rajata lukukokemustaan. Sitä paitsi lukemisen arvoisessa kirjassa on toivon mukaan muitakin tasoja kuin juoni - kun ei tarvitse jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu, on helpompaa keskittyä nauttimaan niistä.

Olen itse asiassa alkanut soveltaa tätä lähestymistapaa myös elokuviin: aina välillä käyn etukäteen lukemassa mahdollisimman seikkaperäisen juoniselostuksen ennen kuin päätän, katsonko koko leffaa. Kertaakaan ei ole harmittanut, että näin tuli tehtyä. Kannattaa kokeilla!

Ohjeita tupakoitsijoille

Tiedättekö, milloin minua ärsyttää? Kun tupakkaa poltteleva ihmisyksilö ei vaivaudu toimittamaan tumppejaan roskikseen, vaan pitää oikeutenaan nakella ne pitkin katuja. Erityisen huonosti ymmärrän ihmisiä, jotka eivät muuten roskaa, mutta tekevät poikkeuksen tupakantumppien kohdalla. Roska kuin roska!

Olen joskus väitellyt aiheesta ja saanut perusteluksi, että jämät voisivat sytyttää roskiksen sisällön palamaan, joten ne on siksi hierottava kengänkannalla katuun ja jätettävä niille sijoilleen. Ei käy! Toimintaohje savukkeen jälkikäsittelyyn:

1. Sammuta kunnolla.
2. Sijoita roskikseen tahi tuhkikseen.

Onko muka vaikeaa?

Päivän mietelause:  
- Mitä Barbie sanoi sytytettyään tupakan? 
- Ken vois liekin sammuttaa.
 

Turhuuden turhuus

Yritin tänään yhdessä puhelinkeskustelussa hahmotella, mitkä ovat kaikkein turhimpia merkkipäiviä. Jäin vielä pohtimaan aihetta, joten päätin jakaa kasaamani listan kaikelle kansalle (turhin ensimmäisenä):

1. Naistenpäivä
2. Ystävänpäivä
3. Äitienpäivä ja isänpäivä

Ei sytytä. Minusta nuo kaikki ovat lähinnä tekosyitä tehtailla rumaa krääsää markkinoille ja markkinoida aggressiivisesti kanssaihmisistä välittämisen ja tavaran hankkimisen välistä yhteyttä. (Naistenpäivään ei onneksi kuulu isommin mitään krääsää, mutta ovat ne leikkokukatkin minusta aika turhia.)

Olen muutenkin todennut, että en tykkää yhtään siitä ajatuksesta, että ihmisiä pitäisi muistaa lahjoilla. Minulle sopisi oikein hyvin sellainen systeemi, että kenellekään ei enää koskaan annettaisi joulu-, syntymäpäivä- tai paljon mitään muitakaan erikseen nimettyjä lahjoja. Niistä seuraa aivan turhia paineita ja hätähankintoja, joista ei ole oikeasti iloa. Muuten-vain-muistamista (materialla tai ilman) saisi kyllä vapaasti harjoittaa aina kun huvittaa.

Hetkinen, yksi unohtui, mutta en jaksa enää muokata listaa uusiksi. Halloween on kyllä turhista turhin juhlapäivän kaupallistus (tuontitavarana siis, Ameriikassa tehkööt ihan mitä tahtovat)!

Täältä tähän. Onneksi ihan pian on aivan arkinen perusperjantai!

Rasittavia asioita

Pizzamainosten jälkeen minua ovat tänään ärsyttäneet monet muutkin asiat, joten jatkan marisemista.

• Myönnän, että en muista liikennesääntöjä ihan niin hyvin kuin pitäisi, mutta olen melko varma siitä, että kuorma-auton parkkeeraaminen suojatielle ei ole okei. Tuossa kohdassa on muutenkin huono näkyvyys, ja olen henkeeni melko kiintynyt. Teki mieli kirjoittaa rivouksia auton kylkeen, mutta spraymaalini olivat harmillisesti jääneet  kotiin.
• Miksi ihmisten pitää hamstrata ruokaa kahden viikon tarpeiksi, kun kaupat ovat kiinni yhden (1) päivän? Kuvittelin välttäväni ruuhkat, koska olin kaupassa vasta viimeisen aukiolotunnin aikana, mutta vielä mitä. Siellä sitä mentiin kärryt kukkuroillaan, ja yhdellä asiakkaalla kesti kassalla arviolta puoli tuntia. (Turha käydä ilkkumaan, että pata kattilaa soimaa, siellähän olin itsekin muiden seassa - minä ostin hiusväriä, koska huomenna on hyvin aikaa hankkiutua eroon juurikasvusta. Ihan eri asia!)
• Verkkouutisten perässä kukoistava "kansalaiskeskustelu". Käsittääkseni itsenäisyyspäivän vastaanotolle on jo pidemmän aikaa kutsuttu muutakin kuin julkkiksia; maakuntamatkoilla kohdattuja taviksia ja sen sellaisia. Nyt kun Iltis sitten nostaa kutsun saaneen siivoojan otsikoihin, keskustelijat juhlivat, kuinka tämä on upeaa. Urpot.
• Kun Linnan juhlista puhutaan, ns. argumentoinnissa toistuvat muutenkin aina samat puheenvuorot. "Veronmaksajien rahat!" "Helsingin herrat!" "Talvisota!" "Perutaan juhlat ja säästetään!" "Alennetaan samalla kansanedustajien palkkoja ja säästetään!" "Talvisota!" Rauhoittukaa nyt jo! Jos kansantalouden ongelmat voitaisiin ratkaista peruuttamalla juhlat,  eiköhän se olisi jo tehty. Täysin järjettömät perinteet ovat sitä paitsi hieno asia! Suomessa on tapana istua kerran vuodessa sohvalla ja katsoa, kuinka ihmiset kättelevät toisiaan. Mitä sitten? Ihanan kornia!
• Tämän talon huoltoyhtiö ja isännöitsijä ovat hirveän taitavia olemaan ymmärtämättä sekä suullista että kirjallista viestintää ja kierrättämään vastuuta. Kaikkein ärsyttävintä on, että jotenkin päädyn aina soittaessani suunnilleen pyytelemään anteeksi, että minusta nyt on niin paljon vaivaa. Hemmetti. Jos ilmoitan kolmesta viasta, huoltoyhtiö onnistuu kirjaamaan niistä vain yhden ja jättää senkin sitten hoitamatta. Kun sitten soittelen viidettä kertaa perään, ihan jonkun muun pitäisi olla nolona kuin minun!
• Kun asuntoni ilmastointilaite saatiin vihdoinkin korjattua (vain vuoden valittamisen jälkeen, varsinainen toimenpide vei noin 5 minuuttia), koko talon ilmastointi on puolestaan alkanut temppuilla. Johan tuo järjestelmä ehtikin olla kunnossa ainakin vuorokauden sitte viime katkoksen... Täällä ei siis tällä hetkellä vaihdu ilma ollenkaan. Nyt kun on vielä pyhäkin tulossa, olen melko varma, että asialle ei tapahdu mitään ennen ensi viikkoa. Voin vain kuvitella, miten raikas ilma asunnossani parin päivän päästä on.

Jonoon järjesty!

Inhoan jonottamista. Ei ole mitään hyvää siinä, että joutuu tuijottamaan vieraan ihmisen takatukkaa samalla, kun joku toinen ventovieras tuuppii selkää. Olen lakannut käymästä vappuna Ullanlinnanmäellä, koska en kestä niitä vessajonoja. Disneyland olisi luultavasti minulle maanpäällinen helvetti (koska tuntikausien jonotus laitteisiin; en kyllä usko, että muutenkaan nauttisin, en ole huvipuistojen suuri ystävä). Suomalaisille jonottaminen on kuitenkin selvästi jonkinlainen kansanhuvi. Muuten en voi ymmärtää, miksi ihmiset tekevät sitä vapaaehtoisesti.

Esimerkki A. Lentokenttä. On jonotettu lähtöselvityksessä ja/tai matkatavarahihnalla, turvatarkastuksessa, passintarkastuksessa, vessassa, kahvilassa, tax-freessä ja pankkiautomaatilla. Nyt ollaan lähtöportilla, ja henkilökuntaa alkaa vähitellen saapua paikalle valmistelemaan koneeseen siirtymistä. Mitä tekee suomalainen? Säntää passi ja matkadokumentit sojossa jonottamaan. Miksi? Jotta pääsisi jonottamaan lisää koneeseen vievässä putkessa tai viettämään ylimääräistä laatuaikaa koneeseen kuljettavassa bussissa. Käsittämätöntä.

Esimerkki B. Bussipysäkki. (Minulla on nyt joku fiksaatio näihin joukkoliikenneaiheisiin.) Ihmisiä kasaantuu hiljalleen laiturin liepeille odottelemaan sopivaa linja-autoa. Sitten joku hätääntyy ja päättelee, että ei varmasti mahdu kyytiin, ellei mene kiltisti jonottamaan. Ilmiö tarttuu, ja pian kaikilla on kurjaa. Jos tarjolla on katos tai penkki ja odotusaikaa ties kuinka paljon, miksi kenenkään pitäisi seisoa tihkusateessa tarkastelemassa edessään seisovan Pirjo-Uolevin juurikasvua sen sijaan, että istuisi mukavammin lukemassa kirjaa tai miettimässä elämää? Olen ratkaissut asian sillä tavalla, että en todellakaan jonota bussiin, koska ei ole pakko, vaan kiilaan sisään jonon ulkopuolelta sellaisten ihmisten kohdalla, jotka ovat saapuneet paikalle suunnilleen silloin kuin minäkin. Vielä en ole saanut turpiini. (Tässä on sitten turha ruveta puhumaan mitään kohteliaisuudesta tms. Ei bussiin meneminen niin vaikeaa ole, olen nähnyt monta kertaa, että se onnistuu ilmankin jonottamista!)

Esimerkki C. Kamppi. Tämä parin päivän takainen tapaus. Okei, en syö lihaa, mutta siitä huolimatta en pysty käsittämään. Maksan oikeasti mieluummin vähän enemmän kuin jonotan tuntikaupalla tuotetta, joka loppuu sitten kuitenkin kesken. (Luulen, että olisin ollut erittäin huono neuvostokansalainen.)

Puhetta vihasta

Monet varmasti huomasivat, että Riku Rantala kirjoitti Hesariin perjantaina siitä, kuinka ”Vain Suomessa vihataan lapsia”. Otsikko oli niin provosoiva, että päätin olla provosoitumatta. Sisältökin oli suunnilleen sitä, mitä saattoi olettaa. Lasten ilakointia ja kiukuttelua paheksutaan, ja se on ikävää, ja maailmalla on aivan toisin. Juu, onhan Suomessa vähän sellaista, että ei pitäisi tehdä itsestään numeroa, ja julkisilla paikoilla ihmiset ovat aika reviiritietoisia. Siinä on puolensa ja siinä on huonot puolensa. Eivätkä nämä rajoitukset taida pelkästään lapsia koskea. Aika tyynenä luin, ja olin jo päättänyt, että tätä muurahaispesää en kyllä ryhdy sohimaan. Jokin tekstissä ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan.

Rakennelma horjuu hiukan jo tekstin alkupuolella, kun Rantala toteaa: "Omien reissukokemuksieni pohjalta esitän kuitenkin yhden suomalaisyleistyksen, joka valitettavasti on totta." Totta? Miten niin? Omien kokemusten perusteella? Totuus on, totta tosiaan, usein hyvinkin subjektiivinen käsite...

Erityisesti minua kuitenkin jäi kaihertamaan tekstin loppu. Näin sanoo Rantala, ja minusta sanoo vähän hölmösti:

Pelottavaa on, että tällaiseen käyttäytymiseen olen syyllistynyt monesti itsekin – ymmärsin moukkamaisuuteni vasta tultuani itse isäksi ja otettuani lapset mukaan reissuun. Näin isänpäivän korvilla suosittelen molempia: oppii olemaan ihmisiksi.

Yksi asia, josta melko varmasti provosoidun, on ”pyhä vanhemmuus” -tyyppinen argumentointi. (”Vasta kun minusta tuli äiti/isä, aloin ymmärtää elämästä jotakin!”) Tuohon sortuu sitten Rantalakin – ja saman tien minä lakkaan kyllä kuuntelemasta.

Sorry vaan, Riku: epäilen vahvasti, että minusta ei koskaan tule isää (eikä se äitiyskään ole ollenkaan kirkossa kuulutettu juttu), joten olen tuolla logiikalla tuomittu ikuisesti nyrpistelemään nenääni, kun uhmaikäiset raivoavat bussissa. En myöskään voi ymmärtää, miksi vanhuksia pitäisi hoitaa, koska en itse ole vanha, ja sairaatkin valittavat vaivojaan syyttä suotta, koska itse olen kohtuullisen terve, ja opiskelijat ovat ihan turhanpäiväistä joutosakkia, koska itse olen kuluttanut opintotukikuukauteni jo aikaa sitten, ja niin edelleen. Niinkö? Eikö yhdessä elämisessä kuitenkin ole kyse vähän niin kuin siitä, että pärjäiltäisiin myös sellaisten ihmisryhmien kanssa, joihin ei itse kuuluta – eikä välttämättä tulla koskaan kuulumaankaan?

No, olkaamme kohtuullisia. Ei saa antaa huonojen perustelujen pilata hyvää tarkoitusta. Jatkossa pyrin siis vihaamaan ehdottoman tasapuolisesti niin vanhoja kuin nuoriakin!

Nuori kapinallinen

Menin nyt syksyllä yhdelle kurssille. Siellä istutaan luokkahuoneessa ja seurataan, kuinka opettaja on aktiivinen kaikkien opiskelijoiden puolesta. Yleisesti ottaen olen sellainen perusaneeminen osallistuja. Teen tehtävät, otan itse selvää asioista, joita en ymmärrä, keskustelen parin ja ryhmän kanssa, mutta en sano vapaaehtoisesti mitään koko ryhmän kuullen tai kysy neuvoa, ellen ole aivan hukassa (yleensä asia joka tapauksessa selviää muutenkin).

Yhdessä suhteessa kuitenkin rikon kaavoja: minä vaihdan istumapaikkaa aika usein! Tavallisestihan homma menee niin, että kurssilaiset valuvat ensimmäiselle kokoontumiskerralle, kyräilevät ympärilleen, istuvat luokassa kohteliaan etäisyyden päähän muista paikalla olevista ja majoittuvat sitten samalle paikalle viikko toisensa jälkeen. Minäpä en! Tähän mennessä olen istunut jo

• eturivissä
• takarivissä
• ikkunan puolella ja 
• oven puolella.

Ooh! Tämä on suuri muutos minun elämässäni: normaalisti istun aina takarivissä (paitsi elokuvissa)!

(Itse asiassa aloitin vahingossa, kun tulin yhdelle kerralle vähän myöhässä enkä kehdannut kolistella koko luokan läpi. Sitten päätin jatkaa, koska onhan tuo paikkauskollisuus jotenkin kummallista.)

Hyvät tavat kaunistavat - myös puhelimessa

Saatoin tahtomattani loukata yhtä puhelinmyyjää. Oi voi. Joko jätetään vastaamatta tuntemattomiin numeroihin tai kieltäydytään mahdollisimman tehokkaasti kaikesta, mitä kaupitellaan, mutta luuria ei minusta tarvitsisi lyödä kenenkään korvaan. Vastasin kumminkin puhelimeen keittiössä, ja siellä tuppaa käymään niin, että kuuluvuus häviää ja sitten puhelu katkeaa kokonaan. (Sama juttu eteisessä. On hienoa asua uudessa talossa, jossa tekniikka on ajan tasalla!) Niin kävi nytkin, ja sehän kuulostaa suunnilleen samalta kuin luuri korvaan -tekniikka.

Toisaalta harmittelen moukkamaisuuttani melko vähän, koska vuoroin vieraissa käydään. Kyseinen myyjä aloitti puhelun suunnilleen: "Terve! Täällä soittelee Janne* Hämeenlinnasta*!" Vasta ynistyäni omat tervehdykseni kävi ilmi, että kyse on internet-asioista. Hetken ajan olin ehtinyt epäillä, että Jannella voisi olla ihan oikeaa asiaa jollekulle muulle ihmiselle, mutta nyt sattui tulemaan väärä numero. Bisnestä siellä kuitenkin hierottiin. Hiukan liian tuttavallista mielestäni. Kyllä heti alkuun sietäisi tehdä selväksi, että Janne soittelee Firmasta X, ei minua se paikkakunta kiinnosta!

* Nimi ja paikkakunta muutettu.

Jäärä tilittää

Maailma on taas vaihteeksi täynnä ilmiöitä, joita en ymmärrä alkuunkaan. Saamarin nykyaika!

Valokuvaushifistely. Blogeissa ilmiö näkyy ehkä erityisen selvästi. Hämmentää, kun kirjoittajat pyytelevät anteeksi, jos kuvat sattuvat olemaan suttuisia. Jos kamera menee rikki, blogi menee telakalle. Täh? Minä luen blogeja, en kaipaa daideellisia otoksia siitä, mitä kirjoittaja söi aamupalaksi! Itse asiassa olen lopettanut monen blogin seuraamisen, kun on alkanut tuntua, että niissä ei ole mitään lukemista, katsottavaa vain. Miksi kaikesta pitäisi ottaa kuva? (Poikkeuksena tosin vaikka käsityö- tai kotiaiheet, niistä kyllä ihan mielelläni katselen kuviakin.)

Liikkuvan kuvan tunkeminen joka paikkaan. Jos esimerkiksi lehden verkkosivuilla klikkaa jotakin uutista, ärsyttävän usein päätyykin katsomaan videota. Kirjoittakaa, jos kerran olette lehdessä töissä! Silloinkaan, kun minulla oli televisio, en ikinä katsonut tv-uutisia. Niitä ei voi selailla eikä lukea omassa tahdissaan, ja se on kovin turhauttavaa. (Samasta syystä en oikein osaa kuunnella äänikirjojakaan – en ikinä lue kirjaa järjestelmällisesti alusta loppuun, vaan hypin jatkuvasti eteen- ja taaksepäin.) Videot hiiteen, tekstiä tilalle!

Windows 8 ja kumppanit. Alkoi ahdistaa jo valmiiksi se hetki, kun pitää taas ostaa uusi tietokone. Vihaan kaikkia kuvalaatikkopohjaisia käyttöliittymiä. Tekstiä, perkele! Ei liene yllättävää, että en ole erityisen innostunut viime aikoina sieltä sun täältä silmille roiskuneesta (ja itse asiassa kai juuri tänään lanseeratusta; ooh, olen ajan hermolla!) Inspiration-blogikonseptistakaan.

Hmm, olen näkevinäni valitusvirressäni tiettyä toisteisuutta... Laitetaan siis vaihtelua tuomaan vielä avokadopasta aka "trendipasta" (googleta, ellet ole kuullut), jota en todellakaan ole ajatellut laittaa (hyvin yllättävää, eikö totta?). Minusta on ylipäätään kamalan outoa, että joku ruoka voi nousta netti-ilmiöksi. Miksi laittaisin ruokaa vapaaehtoisesti? Ja en kyllä enää tuo mitään yrttipuskia tänne nahistumaan. Aina kun kuvittelen tekeväni kokonaisen aterian ihan alusta saakka, kaikki tuoreet raaka-aineet pilaantuvat ennen kuin saan ne saatettua ruoaksi asti. En ole sitä paitsi ikinä ostanut avokadoa, ja se on hemmetin hyvä valttikortti "en ole koskaan" -pelissä!

Bonuksena vielä kädenojennus kärsimättömille nykylukijoillekatselijoille. Jos selvisit tänne saakka, vaikka edeltävässä tekstissä oli ainakin melkein 300 sanaa, olet ansainnut palkinnoksi kuvan. Ole hyvä!

Tässä ei ole hevonen ***** otsassaan, vaan tarunomaisen lumoava yksisarvinen.

Very small talk sekä oikean koon valinta

Kaipaatko elämysmatkaa? Kokeilepa matkustaa useampi tunti henkilöautossa kahdestaan sellaisen puolitutun kanssa, joka ei oma-aloitteisesti sano yhtään mitään ja reagoi toisen kommentteihinkin korkeintaan naurahtamalla. Ei, erehdyn: yhden vastakommentin sain irti melko spontaanisti. Ujoutta? Tympääntyneisyyttä? Oli mitä oli - voin kertoa, että se on joka tapauksessa pidemmän päälle vähän kiusallista. En voi itsekään väittää olevani kovin sujuva kevyessä rupattelussa, ja etenkin keskustelun aloittaminen on välillä säälittävän hankalaa, mutta kyllä minä nyt ainakin sitten jotakin hölötän, jos saan vastapuolelta virikkeitä! Nyt oli kuitenkin matkanteko hyvin, hyvin hiljaista.

Asiasta sellaiseen ilmiöön, joka on tänä kesänä riipinyt kielikorvaani erityisen pahasti. Jos ihminen matkustaa Latvian pääkaupunkiin, hän matkustaa Riikaan. Saavuttuaan perille hän on Riiassa. Matkan loputtua hän tulee pois Riiasta. Oikeat koot käyttöön ja väärät käytöstä pois! Muuten ei näytä eikä kuulosta hyvältä!

Juostaan pois, juostaan pois!

Miksi ihmiset, jotka vapaaehtoisesti menevät sinfoniakonserttiin, jaksavat oikein hyvin istua levollisesti paikoillaan parin tunnin ajan, mutta ryhtyvät viimeisten aplodien vielä kaikuessa kiirehtimään ulos salista tuli hännän alla? Hemmetin typerä tapa! Pysykää paikoillanne, ääliöt!

Minulla on vielä pitkä matka oikeaksi keski-ikäiseksi kulttuuritädiksi myös siksi, että en hallitse riittävän röyhkeää kyynärpäätaktiikkaa narikkajonossa. Erityisterveiset sille sedälle, joka kiilasi ensin rinnalleni narikkalappuineen ja alkoi sitten herttaisesti vitsailla siitä, kumpikohan meistä ehtii saada palvelua ensiksi. Sinä typerä mies: tarkoitin kaikkea, mitä sanoin, ja jotakin jäi vielä sanomattakin! (Sedän lappu otettiin toki ensin, ja herrasmiehenä hän jätti päästämättä naiset edelleen. Tässä vaiheessa olin siis odotellut jo huomattavan kauan kiltisti paikallani, eturivissä, kun suuret ikäluokat pursuivat kansakoulun makaronivellijonossa oppimillaan etenemistekniikoilla ylitseni ja ohitseni. Olen ehkä näkymätön, mutta sitten kun hermostun, en ole erityisen kuulumaton.)

Seuraavaksi teatteriin - siellähän käy keskimäärin suunnilleen yhtä mukavaa ja sivistynyttä yleisöä kuin sinfoniakonserteissa!

Spotta ej på golvet

Hepskukkuu! Viikonloppu on täällä, minulla on perjantain kunniaksi viinilasi edessäni* ja valtakunnassa on kaikki hyvin. Jotta voisin kokonaan vapautua viikon rasituksista, minun pitää kuitenkin jakaa pois tyrmistykseni eräästä tapauksesta.

Kävi niin, että eräs teini otti ja sylkäisi, kun nieleminen oli ilmeisesti liian raskasta. No, teinithän syljeksivät, vaikka se tädeistä tyhmää onkin, mutta kun tämä tapahtui sisätiloissa. Minä sydämistyin ja jylisin että MITÄ TUO TUOLLAINEN OIKEIN ON, NYT KYLLÄ MENET JA PYYHIT TUON POIS, ET KAI SINÄ KOTONAKAAN LATTIALLE SYLJE! (Huomaan päivä päivältä selvemmin olevani täti. Juuri tuontyyppiset kommentit ärsyttivät teininä enemmän kuin mikään.) Mitä sanoi hän? "Mitä välii, kaikillahan on täällä kengät jalassa! [- -] "Mitä välii." [- -] "Vittu ei kiinnosta!" (Jäljet tuli kuitenkin lopulta siivottua.)

En tajua. Mistä lähtien on ollut taas normaalia sylkeä lattioille? Pitäisikö sylkykupit ottaa jälleen käyttöön?

*Periaatteessa viini oli tarkoitettu palkinnoksi hyvin sujuneesta siivousiltapäivästä, mutta päätin mopata myöhemmin - esimerkiksi ensi viikolla - ja nautiskella elämästä ensin.

Kerrassaan syvämietteinen teksti

Tänään käsittelemme mm. sankaruutta ja ihmisyyden perusolemusta. Tervetuloa nauttimaan!

Meillä oli töissä puhetta tästä ohjelmasta, jonka sisältöä esitellään Ylen sivuilla näin:

Voisiko kuolemasta tulla viihdettä televisiossa? 1960-luvulla Milgramin testi osoitti, että ihmiset pystyvät antamaan toisilleen kuolettavia sähköiskuja, kun jokin auktoriteetti määrää heitä tekemään niin. Sama koe toteutettiin uudelleen. Dokumentti jäljittelee testiä: 80 henkeä luulee osallistuvansa tv-visaan, jossa voi voittaa miljoonan. Kisa etenee yhä kovenevin sähköiskuin kanssakisaajille, joita koekaniinit eivät näe. Pystyykö tv-juontaja pakottamaan kilpailijoita/koekaniineja antamaan kovia sähköiskuja kanssakilpailijoiden rajuista tuskanhuudoista huolimatta? Vai ymmärtävätkö he lopettaa ennen kuin on liian myöhäistä? (lähde)

Dokumentin pystyisi näköjään Areenasta vielä katsomaankin, mutta enpä taida - jotenkin katsominen tuntuisi turhalta, koska tietenkään juontaja ei pysty pakottamaan kilpailijoita lopettamaan, vaan suurin osa kokeeseen osallistuneista antaisi tappavia iskuja. Luuliko joku oikeasti jotakin muuta?

Tehtävästä kieltäytyneet on helppoa ja luonnollista nostaa jälkikäteen jalustalle ja päivitellä sitä, kuinka ihminen on sellainen ja tällainen ja maailma on paha. Kyynelehtiminen ja kyynisyys ovat kuitenkin ihan yhtä hedelmättömiä lopputulemia.

Minun ainakin on hyvin helppo samastua niihin ihmisiin, jotka painoivat nappia (oletan, että nappia, enhän minä tiedä, millä metodilla niitä iskuja annettiin), vaikka miettisivätkin, kuinka apua eihän näin voi tehdä mutta kun nuo kaikki muutkin ja ei kukaan edes sano mitään olenko minä nyt jotenkin tyhmä kun tämä tuntuu niin kamalalta no on kai tämä formaatti todettu turvalliseksi muutenhan tuotantoyhtiökin joutuisi hirveisiin vaikeuksiin niin että kai minä sitten painan. Useimmat ihmiset nyt eivät vain ole sankareita, jotka ovat valmiita taistelemaan oikeiksi kokemiensa asioiden puolesta suoraselkäisesti ja epäröimättä ja häpeää pelkäämättä vaikka uhrikuolemaan saakka.

Kiitos ja kunnia niille, jotka puhuvat, kun kukaan muu ei puhu, mutta... jos kaikki toimisivat sankarien tavoin, ei oikein mikään enää toimisi, kuitenkaan. Pelkkien edelläkävijöiden maailma olisi ihan mahdoton paikka. Ensinnäkin rohkean suoraselkäisesti voi olla myös umpiväärässä*, mistä seuraa sitten kaikenlaista ikävää. Ja jos kaikki keskittyisivät julistamaan omaa totuuttaan, kuka heitä oikein kuuntelisi? Eihän mikään muuttuisi, jos kukaan ei jäisi empimään ja arpomaan ja sivusta seurailisi, että mitähän tuo yksi aikoo, onkohan tämä hyvä juttu, hmm... ehkä minä sitten menen perässä, tai en menekään, tai ehkä sittenkin menen, ja sitten joku toinenkin ehkä liittyy mukaan, ja niin asiat muuttuvat: hil-jal-leen.

Päivän mietelause: So it goes. (Kurt Vonnegut)

* Käsitteiden määrittelyyn liittyvässä kattavassa haastattelututkimuksessamme 90% vastanneista määritteli "väärässä olemisen" poikkeamiseksi omista mielipiteistään. Loput pitivät kysymystä tyhmänä ja itseään viisaana.

Joulunviettomme alkaa jo toukokuussa..?

Minulla on syötteenlukuohjelmassa otsikolla "Oikeastaan aika tylsää" kansio sellaisille blogeille, joihin en oikein osaa suhtautua. Välillä niissä on sen verran kiinnostavia juttuja, että en viitsi lukemista kokonaan lopettaakaan. Tähän vuodenaikaan taas ymmärrän oikein hyvin, miksi olen nimennyt tuon kansion tuolla tavoin.

Jos näitä blogeja uskoo, esimerkiksi joulu on aivan nurkan takana. En tajua. Nythän on vielä marraskuu! Ei ala joulu marraskuussa! Minun kokoonpanostani puuttuu kokonaan sellainen osanen, joka saa ihmisen tunnelmoiden vaihtamaan jouluverhot ikkunoihin, liimaamaan käpytonttuja ja satiininauhoja risukransseihin ja askartelemaan joulukortteja. Sesonkisisustus - siis mikä? Minulla on ollut samat verhot (alun perin vanhempieni 70-luvun lopulla ostamat) ikkunoissa noin seitsemän vuoden ajan, enkä vaihtaisi niitä nytkään, mutta uuteen asuntoon ne ovat valitettavasti liian lyhyet. Nyyh. Jos kerran verhoistaan tykkää, miksi niitä pitäisi monta kertaa vuodessa vaihtaa? Askartelu ahdistaa ylipäätään, en ole ikinä lähettänyt joulukortteja, ja joululahjat (ne kaikki kolme) saatan tänäkin vuonna hankkia vasta aatonaattona. Vaikeinta minun on kuitenkin toisten jouluvalmisteluja ihmetellessäni käsittää, kuinka paljon aikaa, energiaa ja innostusta jotkut saavat laitettua kotinsa jouluistamiseen tai pääsiäistämiseen tai syksyistämiseen tai keväistämiseen.

Välillä mietin, onko minussa kovastikin vikaa, kun ei vain kiinnosta. Toisaalta olen viime aikoina huomannut itsessäni pieniä muutoksen merkkejä. Olen esimerkiksi hiljakkoin ostanut pöytäliinan. Nyt minulla on niitä peräti kolme kappaletta (mikä tosin edelleen tuntuu vähän turhalta humputtelulta - mielestäni yksi riittäisi oikein hyvin). Vielä minustakin kelpo emäntä saadaan! (Mutta samoja verhoja pidän silti kesät talvet.)

Kuivauskaapin tarkoitus

Minun kotonani ei ole koskaan ollut tiskikonetta. Lapsuudenkodissani sitä ei ollut, koska sitä ei kuulemma tarvittu. (Nykyään vanhemmillani on tiskikone, koska kun he muuttivat, uudessa kodissa se kuului keittiön perusvarustukseen. Konetta ei kuitenkaan käytetä juuri milloinkaan, koska äitini tiskaa jokaisen aterian jälkeen - joskus myös kesken aterian, jos viimeinen ruokailija ei pidä lautasestaan kiinni tarpeeksi lujasti...) Minun kodeissani taas ei ole ollut tiskikonetta, koska niiden keittiöt ovat olleet pieniä, toisinaan suorastaan naurettavan pieniä, ja koska olen mielestäni asunut niissä ihan vain väliaikaisesti (viimeisin väliaikaisuus kesti yli kuusi vuotta...). Siksipä asuntoon mahtuvaa tiskikonetta ei ole mielestäni kannattanut ostaa, vaikka mieli on tehnyt monta kertaa.

Välttelen tiskaamista viimeiseen saakka ja olen alkanut hiljalleen kyllästyä keittiössäni tiskivuoren yllä lenteleviin kärpäsiin. Kun kohtapuoliin muutan, aion siis todellakin ostaa astianpesukoneen. Tämä suunnitelma on saanut minut miettimään keittiön sisustusta uudesta näkökulmasta, ja olen saapunut jännän äärelle.

Koska olen kasvanut käsin tiskaamisen maailmassa, olen tottunut siihen, että kuivauskaapissa säilytetään kaikkia niitä astioita, joita eniten käytetään. Niin oli lapsuudenkodissani ja niin on ollut myös minun kodeissani. En minä viitsi siirrellä astioita kuivauskaapista varsinaiseen astiakaappiin - mitä turhia? (Pukeutumisessakin noudatan aika usein pyykkinarulta päälle -periaatetta.) Olen kuitenkin vasta viime vuosina tajunnut, että kaikki eivät toimi samalla tavalla. Välillä olen vain ihmetellyt, miksi ihmeessä vieraani etsivät kahvikuppeja astiakaapeista eivätkä kuivauskaapista. Astiakaapissahan ovat ne harvimmin käytetyt rumat astiat! (Minä en yleensä kanna astioita vieraiden eteen; kahvit voin keittää, mutta kuppien suhteen vallitsee itsepalvelu. Hyvä emäntä -pisteet asteikolla 1-10: -3.)

Pitkän pohjustuksen jälkeen alamme päästä varsinaiseen kysymykseen kuivauskaapin perimmäisestä tarkoituksesta. Entäs sitten, kun edustan uutta, modernia ihmislajia ja minullakin on tiskikone? Mitä kuivauskaapilla sitten tehdään? Seisotetaan tyhjänä? Eihän sellainen peli vetele, hyvänen aika. Kaappien tehtävä on olla täynnä tavaraa!

Päivän kysymys

Jääkiekko, tuo herrasmieslajien kuningas, on puhuttanut tiettyjä kansanosia viime päivinä, koska eräs mies vaihtoi työpaikkaa.

Minun puolestani ihmiset saavat olla töissä missä tahtovat, ja jos toiset haluavat siitä keskustella, antaa mennä vain. Tapaus kuitenkin johdatti minut pohtimaan jääkiekon syvintä olemusta, koska lueskelin juuri Hesarin sivuja, ja silmiini pisti tämän jutun alku. Se menee näin:

Jokaisella jääkiekkoa seuraavalla on jonkinlainen mielipide Jarkko Ruudusta. Usein kuvio menee niin, että mitä vähemmän lajia ymmärtää, sen vahvempi on näkökulma.
(Teksti netti-HS 10.9.2011, kursivointi minun.)

Yllä siteeraamani aloituskappaleen jälkeen jutussa esitellään tapauksia, joissa Jarkko Ruutu antaa ja saa kaukalossa turpiin ja on kaukalon ulkopuolella reilu mies. Minulla ei ole mielipidettä Jarkko Ruudusta. Miehen pelityylistä on kuitenkin päässyt syntymään sellainen vahvahko mielikuva, että aika aggressiivisella otteella mennään, mikä ei minusta kovin mahtava meriitti ole. Onko jutun kirjoittajan mielestä sitten niin, että tällainen näkökulma kertoo siitä, että en todella ymmärrä lajia, vai kuinka kursivoimani kohta oikein pitäisi ymmärtää?

Jätetäänpä Ruutu sivuun ja puhutaan yleisemmällä tasolla. Minun on hyvin vaikea ymmärtää kiekkokaukaloissa rehottavaa väkivaltaa, jonka kaukalon laidat jollakin salaperäisellä tavalla pyhittävät. (Ketään ei ehkä yllätä, että nyrkkeily on minusta brutaali laji.) Esimerkiksi YouTubesta löytyy pilvin pimein "Top Ten NHL Bloody Corpses On Ice" -tyyppisiä koosteita. Minusta se on aika sairasta, vaan yritäpä arvostella ilmiötä ns. jääkiekkoihmisten kuullen. "Toi nyt vaan kuuluu lajiin! Tappelut on just viihdyttäviä! Ei lätkä oo mikään neitilaji!"

Olen lakannut seuraamasta jääkiekkoa jo vuosia sitten kaikkien ikäluokkien kaikilla sarjatasoilla erilaiset puulaakisarjat mukaan lukien. Sekä katsomossa että kentällä on aina liikaa niitä, jotka nauttivat kovista taklauksista ja joista on hauskaa katsella, kun pelaajat heittävät hanskat jäälle ja alkavat mätkiä toisiltaan hampaita suusta - ja se on kyllä harmi. Minä olen aina viihtynyt luistimilla, ja vaikka osumatarkkuuteni onkin surkea, myös jääkiekkoa etäisesti muistuttava kiekon sohiminen kaverien kanssa on aika hauskaa. Jääkiekko voisi periaatteessa tarjota muutakin kuin verukkeen koko Suomen kansalle olla kolme päivää kännissä kuudentoista vuoden välein. Jos vaikkapa luistelutaito ja pelisilmä alkaisivat vähitellen olla niitä ominaisuuksia, joista kannattajat puhuvat palvovimmin, minäkin ehkä saattaisin jotkut arvokisat katsella. No, minähän en lajia ymmärrä, joten eipä minua kukkahattuineni siellä katsomossa kukaan kaipaa...

Niin, se päivän kysymys. Kilpaillaanko jääkiekossa viime kädessä siitä, kenellä on vahvimmat nyrkit?

Irja paheksuu taas

Jotkut asiat kannattaisi pitää sisällään. Esimerkiksi sylki.

Seurasin tänään, kun eräs reipas nuorukainen syljeskeli bussipysäkillä. Odottelimme yhdessä noin viiden minuutin ajan, ja bussiin noustessamme räkä täplitti asfalttia niin laajalla alueella, että minulla oli suuria vaikeuksia nousta kyytiin kuivin jaloin. Suorituksen vaikuttavuutta lisää, että herra puhui samaan aikaan puhelimessa. Luulisi, että olisi suuta kuivanut, mutta ei - hän sylki huomattavasti useammin kuin esimerkiksi minä nielin.

Näin sanoo Wikipedia: "Eritetyn syljen määrä vaihtelee huomattavasti lajista riippuen: ihmisellä sylkeä erittyy tavallisesti noin 1,5 litraa vuorokaudessa, mutta naudalla määrä voi olla jopa 200 litraa vuorokaudessa." Ehkä kyseinen nuori mies olikin itse asiassa sonnimullikka? Myös jääkiekkoilija on toisaalta vahva vaihtoehto. Lajia harrastanut lähisukulaiseni valisti minua aikoinaan kertomalla, että vaihtoaitiossa syljeskely (joka minun mielestäni on kuvottavaa) nyt vain kerta kaikkiaan kuuluu lajiin. "Ei sitä vaan pysty nielemään", sanoi hän. Minä en edelleenkään tuota usko.

Kommunikointi = taitolaji

Tulin eilen bussilla kotiin, koska polkupyöräni oli varikolla. Jossain vaiheessa matkaa samaan looshiin saapui sellainen vanhempi tyylikäs täti, joka kommentoi reippaasti istuvansa nyt tähän, kun kyyti keikuttaa niin kovasti, ja ryhtyi rupattelelemaan niitä näitä. Minä hymyilin ja nyökyttelin. Täti vaikeni. Myöhemmin sama täti kommentoi kuskin ajotyyliä ja matkan joutumista leppoisasti. Minä sanoin joo ja hymyilin - en ollenkaan tahtonut olla tyly, mutta kun en vain keksinyt mitään sanottavaa, taisin olla. Small talk, sen minä osaan!

Tänään kävin noutamassa polkupyöräni varikolta. Liikkeessä oli kireä tunnelma. Asiakas oli tyytymätön, ja henkilökunnalla oli defenssit päällä. Tilanne olisi voinut lientyä ihan jo sillä, että jompikumpi olisi muuttanut äänilajia, mutta molemmat osapuolet olivat poteroituneet tiukasti asemiinsa, ja keskustelu jumi pahemman kerran. Yritin sulautua seinään. Kesken kaiken asiakas alkoi kuitenkin hakea minusta vahvistusta omalle kannalleen ja vähintään vaatia minua jonkinlaiseksi yleisöksi. Minä peräännyin ja vikisin kuinka mä en kyllä nyt mitenkään haluaisi sekaantua tähän huiskien pontevasti käsilläni. Ei koske minua! Etkö tunne sääntöjä - ei puhuta vieraille ihmisille! Tuo on kiusallista! Minä en halua olla täällä! Sain asiani hoidettua, mutta konflikti jatkui edelleen. Kuinkahan niille kävi?

P.S. Onko joku nähnyt elokuvan Iltapäivä Toscanassa? Minusta se oli niin monessa suhteessa tekotaiteellista p*skaa, että kiinnostaisi tietää, millä perusteilla se voi ihmisten mielestä olla näkemisen arvoinen. Terveisin "Irja, elokuvissa nukkunut"

Sananvalintoja

Hei rumilukset, kummastuttaako teitäkin joidenkin blogikirjoittajien tapa puhutella lukijoitaan kaunokaisiksi? Tapa vaikuttaa vieläpä olevan tarttuvaa laatua.

Toinen ilmaus, joka on viime aikoina pistellyt korvaa vähän siellä sun täällä: "Mites toi / noi [lisää kommentoitava asia]?" Lausahduksella voi ilmeisesti ostaa ironisen vapahduksen melkein mistä hyvänsä.

Mites toi paistinpannu?

Toisten maneeri: huono tapa. Oma maneeri: aivan luonnollinen valinta, jossa ei ole mitään kummasteltavaa.

Hyvät tavat kauhistavat

Kohtasin tänään asemalla herrasmiehen. Hän oli siirtymässä asemalaiturilta alikulkutunneliin vieviin rappusiin, näki minut takanaan ja jäi pitämään ovea auki. Aavistuksen liian myöhään mies tajusi arvioineensa väärin välillämme olevan etäisyyden sekä etenemisvauhtini, mutta ei enää kehdannut lähteäkään. Minä yritin kipittää parhaani mukaan (ts. luonnottoman nopeasti) kohti ovea, vaikuttaa kiitolliselta ja hymyillä kauniisti. Kohteliaisuuden ja kiusallisuuden raja on välillä kovin häilyvä!

Avaudunpa samaan syssyyn myös vaikeuksistani rappukäytävässä. Tiedättekö sen tunteen, kun portaissa tai pihalla tulee vastaan sellainen ihminen, jota ei varmasti tunnista naapurikseen, eikä oikein osaa päättää, pitäisikö tervehtiä? Jos toinenkin välttelee katsekontaktia, minä en sano mitään, ja kaikki on hyvin. Jos vastaantulija taas lähestyy suoraselkäisenä ja hymyillen, mumisen yleensä jonkinlaisen tervehdyksen. Voi olla, että hän tervehtii takaisin kaikuvalla äänellä. Siinä vaiheessa mieleeni hiipii usein epäilys. Kuulikohan tuo ihminen, mitä mumisin? Pitäisikö moikata uudestaan? Mutta sehän vaikuttaisi oudolta, jos hän kuuli minut jo... Entä jos hän ei kuitenkaan kuullut? Silloinhan vaikutan epäkohteliaalta, vaikka minä itse asiassa tervehdin ensin! Ah ja voi! Tässä vaiheessa kohtaaminen on onneksi ohi, ja voin jatkaa kohti elämän uusia haasteita. (Esimerkiksi: Pitääkö bussikuskia tervehtiä?)

Yst. terv. nimim. "Sosiaalisesti rajoittunut"