Joulun resepti

Nyt on neiti talonmiehen joulu noin niin kuin materiaalisella tasolla valmis. Siihen tarvitaan:

• partiolaisten joulukalenteri (Joulukalenteri pitää olla, ja sen pitää olla sellainen, jossa luukusta paljastuva kuva sopii alkuperäiseen kuvaan. Partiolaisten kalenterissa sopii.)
• adventtikynttelikkö ikkunalaudalle (Sellainen epätrendikäs ja ruma kapistus, jota jo Irjan lapsuudenkodissa käytettiin. Sitten neiti talonmies vei sen mukanaan muuttaessaan omaan kotiin, ja isän ja äidin piti ostaa uusi. Irja on aika mukava tytär.)
• glögiä.

Joulukuusi valoineen minulla on ympäri vuoden, joten sitäkään ei tarvitse erikseen käydä kaatamassa (muovisen pöytäkuusenihan olen toki käynyt itse moottorisahalla kaatamassa muovikuusimetsästä). Että se on sitten siinä. Ei paineita, ei stressiä - kaikki on valmista!

Joulurauhan vallitessa sielussa tekee mieli jakaa hyvästään muillekin. Lahjoitan siis virkistävän talvijuoman reseptin kaikelle kansalle ihan ilmaiseksi. Siihen tarvitaan:

• glögitiivistettä
• kivennäisvettä.

Sekoita ja nauti, niin minäkin parhaillaan teen. Sopii joulun lisäksi myös kesään, testattu on!

Onnellinen loppu

Ei ole hyvyys vielä kadonnut maailmasta, kuulkaas! Kun tulin tänään kotiin, alaovessa oli lappu, että pihalta on löytynyt korvakoru, jota voi kysellä asukkaan se-ja-se asunnosta numero se-ja-se. Ja se koru oli minun! Tätä hetkeä yritän vaalia mielessäni, kun seuraavan kerran vihaan ihmiskuntaa synkästi ja katkerasti (esimerkiksi heti aamulla ruuhkajunassa).

Sydämessä läikähti jopa niin lämpimästi, että ajattelin osoittaa kiitollisuuteni jollain tavalla. Mikähän olisi sopiva kiitos naapurille? Sellainen postiluukusta sujautettava kiva ele, minähän en naapurien kanssa kasvotusten kommunikoi, ellei ole pakko; oli ihan riittävän extremeä käydä soittamassa ovikelloa... Minulla olisi esimerkiksi Rautanaamio-elokuvan mainospostikortteja 1990-luvun lopulta. Toimisikohan sellainen?

Kohti tietoista läsnäoloa

Olen nyt päättänyt kasvaa henkisesti. Opettelen siis havainnoimaan ympäristöäni kaikilla aisteilla ollakseni tietoisesti läsnä. Tänä viikonloppuna olen tehnyt muun muassa seuraavanlaisia aistihavaintoja:

Tulin viime yönä taksilla kotiin. Oli kylmää, ja minulla oli isohko kaulahuivi. Kotona aloitellessani iltatoimia tunsin outoa keveyttä oikean korvani seutuvilla. Ravistin päätäni ja kuulin korvakorun iloisen helinän vain vasemmassa korvassani. Riensin peilin luo ja näin tyhjyyden siellä, missä suosikkikorvakoruni olisi pitänyt sijaita. Voi saasta. Juuri ennen taksista poistumista kuski vielä varmisti, että kaikki on nyt mukanani (olin juuri käyttänyt melko pitkän tovin hanskani etsimiseen, ja kuski ehkä kyllästyi seuraamaan... mutta ei ole helppoa löytää mustaa hanskaa tummasta autosta tummassa yössä musta takki yllään!), ja minä siihen että juu, kyllä nyt on kaikki kunnossa, kiitos ja hei! Eipä ollut, ei, lempikoru jäi. Ja minä tiedän, mitä tapahtui - se tarttui huiviini, irtosi sitten korvasta ja putosi. Ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta. Ääliö.

Tänään taas todistin bussipysäkillä, kuinka joku oli - sinänsä hyvin luovasti ja taiteellisesti - oksentanut todellisessa pikkujouluhengessä sekä penkin vasempaan että oikeaan laitaan jättäen kuitenkin keskiosan puhtaaksi. Kuudes aistini kertoi, miltä pysäkillä alkaa haista, kun tulee suojasää. Illansuussa puolestaan sain jälleen kokea, että jos on monta kuukautta urheilematta lainkaan ja menee sitten pelaamaan jääkiekkoa periaatteella asenne korvatkoon taidon, sitä saa pelata kirjaimellisesti veren maku suussaan.

- - -

Tämä ei varsinaisesti liity edelliseen, mutta nyt on pakko ihmetellä ääneen, pitäisikö kutsua manaaja. Irjan lailla minäkin vihaan sukkahousuja. Mutta. Jätin tässä välissä luonnoksen odottelemaan julkaisemista ja kävin sijoittamassa puhtaita pyykkejä narulle. Koneessa oli kahdettoista sukkahousut, eikä pesuväli edes ollut ollut erityisen pitkä. Mitä tämä tällainen oikein on, häh? Kuka tässä ruumiissa oikein asuu, käyttää sukkahousuja ja hukkaa korvakorujani ja pelaa jääkiekkoa (jääkiekkokin on oikeasti paha, paha asia)? Ja ties mitä muuta se tekee! Käy varmaankin aerobicissa ja Stockmannilla ja kuuntelee Radio Novaa - ehkä vielä kamalampiakin asioita, en edes uskalla ajatella...

EDIT:  "Irjan lailla minäkin vihaan sukkahousuja", kirjoitin tuossa yllä. Kukahan minä siis luulen olevani? Kyllä tässä taitaa tosiaan olla diagnoosin paikka, sen verran on identiteetti hukassa. Tohtori Google, täältä tullaan!

Sopeutumisvaikeuksia

Ostin tänään uuden kellon. Nyt yritän istuskella se kädessäni, ja tuntuu aika oudolta.

Taustatietoa: En oikein osaa olla ilman rannekelloa. En myöskään ole tottunut pitämään kelloa asusteena, jota vaihdettaisiin vähän väliä. Niinpä olen kulkenut sama ajannäyttäjä ranteessani ainakin... kymmenen vuotta? Vielä pidempään? Sellainen teräksinen peruskello, ei ihan pienen pieni, mutta ei mitenkään isokaan. (Ällöttävää lisäinformaatiota: Kesällä sain herätyksen ja erehdyin putsaamaan ranneketta oikein ajan kanssa, nuppineulalla ja suurella hartaudella. Lähti meinaan melkoiset mönjät. Homma kannattaisi varmaan hoitaa useammin kuin kerran vuosikymmenessä...) Vuosien varrella sitä on korjattukin pariin otteeseen, vaikka kelloseppä on antanut rivien välissä ymmärtää, ettei tällaisissa tapauksissa yleensä ruveta lasia vaihtamaan tai sisuskaluja tutkimaan, osta tuosta uusi vain. Olen kuitenkin pitänyt pääni, ja hyvin toimii edelleen.

Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Kuten sanottua, nyt minulla on uusi kello, jota minun olisi tarkoitus myös opetella käyttämään, koska se on aika hieno. (Kellotaulussa on television virityskuva! Miten kivaa!) Kyllä minä siihen varmasti totun, miltä se tuntuu ranteessa, mutta nyt ollaan suurempien kysymysten äärellä. Nimittäin. Minun rannekelloni edistää aina, ja ihan tarkoituksella. Eikä mitään paria minuuttia, vaan suunnilleen 10-13 minuuttia. Ala-asteaikoina tarkoitukseni oli huijata itseni ehtimään ajoissa kouluun, mutta sitten tapa vain jäi, ja nyt en osaa kuvitella muuta. Kun kelloon on vaihdettu paristo, laitan sen heti liikkeestä poistuttuani näyttämään minun aikavyöhykkeeni aikaa kellosepän avuliaasti asettaman "oikean ajan" sijasta. Olen tottunut tarkistaessani aikaa vähentämään näkemästäni tuloksesta kymmenisen minuuttia; näin on ollut suurimman osan elämästäni, ja minusta se on ihan normaalia. (Jos huomaan jonkun katsovan vaivihkaa kellostani aikaa ja ryhtyvän sitten kiirehtimään, minun pitää välillä myös hieman selitellä...)

Uudessa kellotaulussani ei kuitenkaan ole minuutteja merkittynä. Ei edes viiden minuutin välein, vaan siinä on pelkät viisarit. Niinpä minä en osaa säätää sitä edistämään totutulla tavalla, vaan lopputulos tuntuu normaalia epäluotettavammalta. Sitä paitsi totunnaista vähennyslaskuakin on vaikeampi suorittaa, kun vilkaisu ei riitä, vaan aikaa pitää jäädä erikseen tutkailemaan, jotta tietäisi, mistä vähentää.

Pitääkö minun siis laittaa kelloni ns. oikeaan aikaan (tai käytännössä siis pari minuuttia edelle, en minä muuten selviä) ja opetella luottamaan siihen, mitä näen? Kuinka niin voi elää? Voinko minä tottua? Pitääkö minun tottua? Kysymyksiä, kysymyksiä...

Sibelius-viulukilpailu

Blogi, jota olen seurannut nyt tiiviisti tällä viikolla, on Sibelius-viulukilpailu 2010 -blogi. Sen lukemisen lisäksi olen mahdollisuuksien mukaan kuunnellut YLE:n klassisen musiikin nettisivujen kautta Sibelius-viulukilpailun live-lähetyksiä kilpailun alku- sekä välieristä.

Sibelius-viulukilpailu on 5 vuoden välein järjestettävä kansainvälinen ja arvostettu kilpailu. On huikeaa kuunnella kilpailijoiden huippusuorituksia kovien paineiden alla. Jokaisen kilpailijan täytyy kilpailua varten harjoitella hyvin laaja ohjelmisto taiturikappaleineen, tilausteoksineen ja tietysti kokonaisine viulukonserttoineen. Monet viulistit saattavatkin valmistautua kisaa varten vuoden ajan, tähtäimenään päästä kilpailuun mukaan. Nuorin kilpailija tänä vuonna taisi olla vain 15-vuotias viulistilahjakkuus, siinä iässä itse kitkuttelin etydejä musiikkiopistossa... köhöm.

Ja asiasta kukkaruukkuun: Käytin tänään sukkahousuja farkkujen alla (ulkona oli -10ºC, oli pakko). Nyt on sisäreidet hankautuneet verille, prkl. Ei enää ikinä sukkahousuja!

Liikuttavia tarinoita

Olettekos tutustuneet HSL:n kampanjaan? Se on kyllä eri kiva. Näin ne sanovat:

Mitä sinulle on tapahtunut pysäkillä, metrossa, ratikassa, bussissa, lähijunassa tai Suomenlinnan lautalla? Tai mikä joukkoliikennematka on jäänyt mieleesi erityisen tärkeänä? Jaa liikuttava – hauska, hämmentävä tai haikea – tarinasi muiden kanssa. Joka kuukauden tykätyin tarina palkitaan 30 päivän kausilipulla! 

Kuinkahan moni matkustaja on näinä "yllättävien" (talvi)kelien aikoina päättänyt avautua pysäkillä vuodattamistaan haikeista turhautumisen kyyneleistä nimimerkillä "Aina se on myöhässä, jos nyt tulee ollenkaan"? Minun teki ainakin mieli. Mainoskampanjan kukkaset ja sydämetkin* tuntuvat lähinnä kettuilulta. Ovat myös tehneet mainosvideon - anteeksi, siis lyhytelokuvan, jossa pyritään kivasti vetoamaan ihmisten tunteisiin lasten avulla. Minusta tuo oli tehokas oppitunti siitä, kuinka kaupunkilaisen on lapsesta saakka opittava selviytymään elämästään julkisesta liikenteestä huolimatta. Bussi lähtee, jos jäät solmimaan kengännauhojasi; bussi jättää, jos yrität juosta pysäkille

*Näin minä nuo symbolit siis näen:

Bussiliikennekin on aika syvältä, mutta itse tahtoisin toivottaa kuolemaa aivan erityisesti VR:lle. Kehitystä on kyllä tapahtunut: nykyään asemalla usein kuulutetaan, jos juna on myöhässä. Kuulutus toki tulee vasta niihin aikoihin, kun junan pitäisi jo olla laiturissa, ja arvioitu uusi saapumisaika saattaa sekin muuttua monta kertaa. Tämän syksyn aikana olen joka tapauksessa päässyt viettämään ylimääräisiä onnen hetkiä pysäkeillä ainakin seuraavista syistä:

• lehtikeli
• talvikeli
• muun raideliikenteen odottelu
• vika ohjauslaitejärjestelmässä
• muu tekninen vika
• tuntematon syy

Esimerkiksi eilen viikko alkoi ihan mukavasti. Juna(t) oli(vat) myöhässä tuntemattomasta syystä. Aseman näyttötaulu oli (taas) rikki, joten yritin laukata kahden raiteen väliä epätietoisena siitä, mikä laite ehkä saapuisi seuraavana. Pääsin junaan. Vaihtopysäkillä ehdin juuri nähdä bussini kaasuttavan pois laiturista. Seuraavan suunnilleen sopivan linjan lähtöön oli ärsyttävän kauan, ja sen käyttämältä pysäkiltä on pidempi matka työpaikalleni. Bussi oli myöhässä, tietenkin. Jäädessäni bussista pois yksi varsinaisella pysäkilläni seisahtuvista linjoista ajoi takaa ohitse; olisi siis kannattanut suosiolla jäädä odottamaan seuraavaa vuoroa. "VR:n mukaan on olemassa riski, että junat myöhästelevät aamulla", kirjoitetaan Hesarin sivuilla juuri nyt. Maltan tuskin odottaa!

Päivän mietelause: HSL - ****ttaa meitä kaikkia.

Lomaraportti

Terveiset glamouriselta kaupunkilomalta! Viikonloppu oli mielestäni oikein virkistävä, vaikka jouduinkin kuuntelemaan Irjan kuorsausta samassa hotellihuoneessa. Muutenkin meillä meni oikein sopuisasti. Olimme sopineet, että hotellihuoneen saa varata itselleen korkeintaan tunniksi kerrallaan, mutta sitäkään optiota ei sitten (valitettavasti) tullut käytettyä. Lomamme kohokohta oli, kun "Kumman kaa" -Ellu tuli hotellin rappusissa vastaan! Lisäksi Vesa oli kuulemma odottanut aulassa hissiä, mutta sitä minä en suureksi harmikseni nähnyt (*niisk*).

Tässä muutama makupala reissultamme:

Kävimme nauttimassa sivistyneesti erilaisista juomatarjoiluista!

Tapasimme myös luonnoneläimiä.

Kulttuuri oli luonteva osa lomaamme.

Parasta riistaa mitä meidän sihtiimme osui...

Matkustimme VIP-luokassa mennen tullen (kuvassa haisevat jalat).

Perjantairuno

Ei oo kovin järkevää
kun mitään ei mieleen jää
Yritän blogia kirjoittaa
mut turha on ideoita saalistaa

Mitä on ollut viime aikoina mielessä:
oon ajatellut Tuksua ja Vesa Keskistä
Niistä ei kuitenkaan
ole mahdollista mitään fiksua kirjoittaa

Huomenna lähden (jos VR suo)
aikomus on syödä ja jotain ehkä mä juon
Kaupunkiloma on kaikkein paras breikki
tän runon lonkalta Varpu teille heitti

Halpikset

Huomaan tekstieni käsittelevän todella yleviä ja henkeviä aiheita, joten jatkan samalla linjalla. Kirjoitan nyt kertakäyttöisistä terveyssiteistä.

Kävin taas vaihteeksi suuren marketin kuukautissuojahyllyllä aprikoimassa, että minkähän merkkisiä siteitä sitä tässä kuussa ostaisi. Haluaisinko pinkillä glitterillä koristellun ruotsalaisen trendipakkauksen, vai puuvillantuntuisia suomalaisia siteitä? Osuisiko valintani silkkisiin keskieurooppalaisiin, hajustettuihin vai kenties kompostoituviin fyllinkeihin?

Koska en kaupunkilaisena omista kompostia, jätän kompostoituvat ja muut ns. luonnonmukaiset kertakäyttösiteet suosiolla hyllyyn. Olen myös ohittanut murrosiän jo muutama vuosi sitten, joten en tarvitse ihqusti kuvioituja iskulauseisiin pakattuja siteitä. Kokemuksesta tiedän, että toiset siteet ovat liian jäykkiä, ja toiset liian löperöitä. Olin jälleen kerran valitsemassa sen tutun suomalaisvalmisteisen merkkipaketin, kun satuin vilkaisemaan aivan alimmalle hyllylle. Siellä oli kauppaketjun omaa halpismerkkiä myynnissä (ei siis sitä "parempaa" kaupan omaa tuotemerkkiä, vaan sitä toista vieläkin edullisempaa). Näiden siteiden pakkaus on hyvin pelkistetty ja kaunistelematon, mutta siteiden erittäin halpa hinta (0,85 euroa/paketti) herätti kiinnostukseni. Tutkin pakkauksen tuoteselostetta, ja huomasin, että nämä terveyssiteethän on valmistettu Suomessa!

Suomessa on vain yksi vaippojen, terveyssiteiden ja pikkuhousunsuojien valmistaja, joten ei ole vaikea arvata näidenkään halpissiteiden alkuperää. Voisin kuvitella, että valmistusprosessit ja raaka-aineet eivät suurestikaan eroa valmistajan oman brandituotteen ja kauppaketjun private label -siteiden välillä, joten päätin kokeilla näitä halpiksia. Halpikset maksoivat keskimäärin puolet vähemmän kuin muut vastaavat siteet, kalleimpien pakkausten hinnan ollessa melkein kolme kertaa halpisten verran.

Lopputulema: Halpikset tuntuvat käytössä samalta kuin kalliimmat merkkisiteetkin. Ne vain maksavat vähemmän.

Irja, persoonallisen tyylin airut

Sunnuntaina minulla oli mielestäni kovin tyylikäs kotiasu. Ja niin mukavakin vielä. Päätin siis ikuistaa asuni ja jakaa sen koko internetissä surffaavalle maailmalle. Kun kuva oli blogiin laittamista vaille valmis, tajusin, että en minä ehkä kovin persoonalliselta näyttänytkään. Julkistan sen silti, niin saatte arvioida itse:

Paint on minusta valitettavan aliarvostettu kuvankäsittelyohjelma.

 Vertailukohteeksi:

Kyllä alitajunta on sitten ihmeellinen asia. Ehkä tämä liittyy siihen lauantaiseen sovituskoppikokemukseen? Valkoiset valaat ja muumit muistuttavat kuitenkin jollakin tavalla toisiaan.

Nyt en kyllä tykkää yhtään (mistään)

Terveisiä vankilasta alias kotoani. Luettelen nyt satunnaisessa järjestyksessä asioita, joiden ansiosta tämä päivä on ollut tyhmä päivä:

• Tuomitsin itseni kotiarestiin ihan itse; tänä viikonloppuna minulla ei ole oikeutta sosiaaliseen elämään ennen kuin olen hankkiutunut eroon huomattavan suuresta joukosta tylsiä, mutta pakollisia työtehtäviä. Oma valinta, siis. Mutta. Siitä huolimatta minulla on nyt TYLSÄÄ. Ja ulkonakin on niin pimeää koko ajan, että ilta tuntuu vähintään vuorokauden mittaiselta.
• Olen myös hieman katkera siitä, että kukaan ystävistäni ei ole ottanut asiakseen kutsua minua mihinkään tai ehdotella mitään tekemistä (kotiaresti toimii siis niin, että minä en saa aktiivisesti hankkia itselleni tekemistä, mutta jos joku ehdottaa, voin kyllä joustaa). Paskiaiset. Kukaan ei muutenkaan ikinä ehdota mitään nykyään. (Itsehän istun yhtä lailla kotona marisemassa, että mitään ei tapahdu, mutta nyt on hei marraskuu, silloin saa vähän luistella vastuusta ja syytellä muita.)
• Kävin kyllä tylsyyttä vältelläkseni (ja osittain olosuhteiden pakosta, kyllä tässä pitäisi vähitellen jotain löytää) katsomassa yhtä asuntoa, mikä oli kovin turhauttava kokemus. Miten asunto, joka on pinta-alaltaan 140 % nykyisestäni, voi vaikuttaa ihan yhtä pieneltä, ellei pienemmältä? Ja maksaa silti ihan hävyttömän paljon? (Ja minä puhun nyt vuokrista, omistusasuntoja en uskalla edes ajatella, saati sitten käydä katsomassa.)
• Lisäksi maksimoin kurjuutta käymällä Itäkeskuksessa, ja on aina yhtä kivaa käydä kauppakeskuksessa lauantai-iltapäivisin. (Olen aika huono vanki, tiedän, mutta ei tuo tekeminen ollut sosiaalista, vaikka poistuinkin kotoani...)
• Äiti soitti minulle vähän ennen yhdeksää. Ensinnäkin. Äitini on yleensä siihen aikaan nukkumassa. Toisekseen. Ensimmäisenä hän kysyi, missä minä olen, ja vähänkö on ärsyttävää vastata siihen, että kotona, kun kerran on tylsää ja haluaisi olla jossakin muualla. Ja ainakaan sellaiseen vastaukseen ei pidä reagoida ihmetyksellä, ja erityisesti ei silloin, jos sattuu olemaan sen lauantaina kotona möllöttäjän äiti. Äiti hei:
• Jos minulla on lauantaina ns. elämää (eli villeimmillään ehkä elokuvissa käymistä), niin en minä silloin yleensä edes vastaa puhelimeen, koska en kuule sitä.
• Muutenkin jo ärsyttää, että ei ole oikein mitään kivaa kalenterissa kuin yhtenä viikonloppuna ennen joulua. Sinun ei pidä tytärtäsi hänen elämänsä ankeudesta muistutteleman.
• Ja kun puhelin soi noinkin myöhään ja soittaja on, kuka on, alan heti ajatella, että jotain pahaa on sattunut, koska äiti on kyllä jo nukkumassa. Joten soita vain minulle, mutta seuraavan kerran vaikka sunnuntaina, jooko?
• Sitten ärsyttää sekin, että ei ole kovin hyvin kotiaresti minua töiden ääreen ruoskinut, joten huomenna on aika hekumallinen ToDo-lista odottamassa.
• Ai niin, vielä yksi ihana asia: olen saanut oikein tehokkaasti valmistauduttua talviuniin. Niinpä ehkä isoin hameeni, joka normaalioloissa ei pelkästään pyöri päällä, vaan melkeinpä putoaa yltä ilman vyötä, on nyt ihan sopiva. Ja jotta tilanne ei varmasti jäisi minulle epäselväksi, kävin sovittelemassa alusvaatteita siellä Itäkeskuksessa. Tuli niin hyvä tunne sisimpään, että laitan ehkä maanantaina nimenmuutoksen vireille. Irja Sassista tulee Moby Dick. Jos kaipaavat perusteluja, menen sovituskoppiin ja otan kuvan. Enemmän kuin tuhat sanaa, ja niin edelleen.

Soitinostoksilla

Olinpa tässä pari päivää sitten ostoksilla tuossa meidän saksan-siwassamme eli Lidlissä. Yleensä ostan sieltä vain tietyt vakiotuotteet, eli kivennäisvettä, pizzaa, juustoja yms. tavanomaisia aineksia. Käyn usein ne tarjouslaaritkin läpi, ja joskus sieltä saattaa löytyä jotain tarpeellistakin. Viime kerralla sitten yllätyin aivan täysin. Hyllyssä oli myytävänä trumpetti. Ihan oikea soiva b-trumpetti kotelon kera (hopeoitu suukappale, kultamessinkinen suuputki, ruostumattomasta teräksestä venttiilit, ihan asiallinen peli aloittelevalle harrastajalle siis). Päätin sitten ostaa sen isälleni isänpäivälahjaksi. Isä on nuorena soitellut jonkin verran kornettia, joten arvelen sen jotain trumpetillakin osaavan soittaa.

Harvoin olen trumpettia marketista ostanut.

Minulla oli vähän kassalla naurussa pitelemistä, kun oli niin absurdia laittaa se trumpetti siihen hihnalle. Eipä ole tosiaan aikaisemmin tullut ostettua trumpettia - tai mitään muutakaan soitinta - tavallisesta supermarketista, Lidlistä puhumattakaan. Mutta kerta se on ensimmäinenkin. Ostin isälle lisäksi oikeasta musiikkiliikkeestä venttiiliöljyä ja aloittelijoiden trumpettiharjoitusvihkon. Toivottavasti hänelle tulee näille käyttöä!

Sielunsisaria ja normaaleja raajoja

Viime yönä nukuin yli seitsemän tuntia, ja tänään tuntui ihan ihmiseltä. Tai sitten hyvä fiilis johtuu siitä, että löysin uuden sielunsisaren. Minun kokoelmani on kyllä vielä aika vaatimaton, mutta perästä tullaan:

Olen jo jonkin aikaa heittänyt suurimman osan pussinsulkijoista roskiin (koska tarkoitukseen varattu rasia on täynnä, ne päätyvät koristamaan lähinnä keittiön vetolaatikon pohjaa), mutta se on kyllä ollut julmaa sisäisen mummoni rajoittamista. Uusi rasia vain käyttöön, niin ei hyvä materiaali mene jatkossa hukkaan. Täytyyhän ihmisellä nyt pahan päivän varaa olla!

Bonuksena vielä kuva-arvoitus. Mitä näet seuraavan kuvan vasemmassa laidassa?

Annan vastauksenkin heti perään, ettei ratkaisematon mysteeri jäisi kalvamaan kenenkään mieltä:

Tämänkin kuvatekstin suunnitteli elävän ihmisen täysin normaali mieli ja kirjoittivat elävän ihmisen täysin normaalit kädet.

Hyvää viikonloppua itse kullekin säädylle toivottelee

Irja, täysin normaali elävä ihminen.

Unettomuus, vanha kamu

Maanantain vastaisena yönä olin valveilla vielä varttia vaille neljä. Tiistai meni ehkä jopa viiden tunnin unilla. Toissayönä nukuin kai kolmisen tuntia, ja eilispäivän kuljin punoittavat silmät kirvellen. Viime yönä katsoin kelloa viimeisen kerran puoli neljän maissa (herätyskello soi kuudelta). Tänään ei enää ollut hiekkaa silmissä, mutta kuljin muuten vain sumussa koko päivän. Jossain vaiheessa päivää piti lopettaa kahvin juominen, kun tärinöitä oli ihan riittävästi jo omasta takaa. Menetin tänään myös malttini niin perusteellisesti, että oikein kuulin, kun veri suhisi korvissa. Itsekin melkein pelästyin. Normaalioloissa en olisi välttämättä tulistunut ollenkaan, enkä ainakaan tuossa mittakaavassa, mutta tänään lähti oikein tunteella. Ja sitten harmitti loppupäivän, kun tuli käyttäydyttyä tyhmästi. Jee.

Nyt voisin tietysti olla jo sängyssä, mutta olen lopen kyllästynyt tuijottamaan kattoa suden hetkellä yö toisensa jälkeen. Siinä vaiheessa unettomuuskierrettä alan vältellä nukkumaan menemistä, vaikka olisin kuinka väsynyt - pelkään hetkeä, jona huomaan, ettei uni tule kuitenkaan. Mitä myöhemmin menee nukkumaan, sitä myöhemmin se hetki koittaa, eikö totta? Onneksi kohta on viikonloppu, joten enää huominen pitää jaksaa...


see more Lolcats and funny pictures

Kai minä tästä kuitenkin siirryn haeskelemaan unta. Saapa nähdä, missä se luuraa.

Säärikarvat

Jaloissani kasvaa karvaa. Kun käyn suihkussa ja kuivaan sääreni, näen karvoja. Kun vaihdan vaatteita, karvat pilkistävät lahkeiden alta. Kun raavin nilkaani, pisteliäät karvat pahentavat kutinaa. 

Tajuan ilman kalenteriakin, että edellisestä epiloinnista on vierähtänyt jo liian paljon aikaa. Hyvänä puolena tässä on se, että ainakin ihokarvat ovat nyt tarpeeksi pitkiä epilaattoria varten (pitkä karva = helppo tarttua). Huonona puolena voisin mainita ällöttävän karvoituksen, jolle ei kuitenkaan millään viitsisi tehdä mitään. Epilointi tuntuu näin vuosienkin kokemuksen jälkeen yhä epämiellyttävältä, ja jalkojen jo valmiiksi kuiva iho on aina vähän aikaa punoittava ja arka operaation jälkeen. Kuivaa ihoa pitäisi kuoria ja kosteuttaa säännöllisesti, etteivät karvat alkaisi kasvaa sisäänpäin, mutta eipä sitä oikein tule tehtyä... Tiedoksenne, muutamat karvayksilöt kasvavat tälläkin hetkellä jaloissani sisäänpäin. Karvojen höyläämistä en jaksa harrastaa, sitä hinkutusta kun pitäisi tehdä melkein joka päivä jotta lopputulos olisi siisti. Vahausta en ole kokenut yhtä tehokkaaksi ja nopeaksi menetelmäksi kuin epilointi. Karvanpoistomyrkyt ovat taas niin tuhtia tavaraa, että karvoja poistettaessa taitaa mennä koko orvaskesi samalla. Menetelmistä jäljelle jää vain epilointi.

Vaikka meillä kaikilla kasvaakin karvaa jaloissa, ja se on mitä luonnollisinta, koen (tähän länsimaiseen kauneusihanteeseen kasvaneena) siistimmäksi paljaan ihon säärissä. Ehkä siis kuitenkin, velvollisuudentunnosta itseäni, kanssaihmisiäni ja tämän blogin lukijoita kohtaan menen seuraavaksi epiloimaan säärikarvani pois. Sitä ennen laitan tähän Irjan iloksi kuvan karvakavereistani.

Säärikarvat - luonnollinen osa naisen elämää!

Ei eläinkokeille

Aina joskus kosmetiikkapurnukan kyljessä lukee, ettei tuotetta ole testattu eläinkokeilla. Se on kyllä tosi hyvä juttu!

(Kuva kertoo ehkä omalta osaltaan, kuinka paljon olen tänään saanut tehdyksi järkeviä ja hyödyllisiä asioita. Maanantai, täältä tullaan - älä ole liian julma, tiedän kyllä, etten ole valmistautunut kunnolla...)

Nassun maailma (Another Day in Paradise)

Vaikka blogimme onkin ehdottoman glamour-henkinen, ja varsinkin Varpu seuraa edelleen innokkaasti J. Tukiaisen elämää (ja raportoi uusimmista käänteistä sitten minulle, ja minä kuuntelen innolla ja kyselen sitten lisää), viime aikoina minusta on ehkä tuntunut jotenkin... no, jos ei suorastaan moraalittomalta, niin ainakin pikkuisen kyseenalaiselta lähteä analysoimaan Johannan elämää ja toimia täällä blogissa. Se kun herkästi alkaa vaikuttaa ilkeilyltä, mikä ei sentään ihan aina ole tarkoitukseni, vaikka minulla keskimäärin onkin runsaasti nitisemistä mitä turhimmista asioista, ja muutenkin ihmiset ovat ärsyttäviä ja tyhmiä. Pyydän siis saada huomauttaa, että huvitukseni, jonka tahdon kanssanne jakaa, kumpuaa minun alitajuntani synnyttämistä väsyneistä assosiaatioista, ei Johannan persoonasta.

Minä en ole mikään tiiviiden johdantojen nainen - karsin juuri puolet edellisestä kappaleesta pois, ja vieläkin taisi jäädä rönsyjä... Usein kertomani jutut jäävät kesken, kun eksyn taustoittamaan tarinaa aivan liian pitkäksi aikaa, ja joko minä unohdan, mistä syystä ryhdyin alun perin tarinoimaan, tai kuulija kyllästyy ja vaihtaa aihetta (tai seuraa).

Anyway. On ihan pakko nostaa esille yksi kohta Johannan 4.11. ilmestyneestä blogikirjoituksesta (johon en linkitä, koska en erityisesti halua ohjata ketään omasta blogistani suoraan ko. julkaisun kotisivulle - googlatkaa, ihmiset, jos kiinnostaa). Kirjoituksessaan Johanna kertoo tuoreesta koirapojastaan: "Nassun lempibiisi on Phill Collinsin "Another Day in Paradise" johon se aina nukahtaa".

Toistan ja korostan: Phil Collinsin Another Day in Paradise. Siis tämä biisi:



Jos ette vielä tuosta hahmottaneet, mihin tuo kappale minun mielessäni vahvimmin liittyy, kyse on tästä ilmiöstä*:



Miettikää nyt, miltä maailma Nassun silmin näyttää. Phil Collinseja silmänkantamattomiin! Senhän täytyy unissaankin nähdä pelkkiä Phil Collinseja, jos se kerran nukahtaa tuohon kappaleeseen joka ilta. Voi Nassu-parkaa!

* Huomasittekos muuten, että tuon jälkimmäisen videon otsikko on kirjoitettu oikein, ts. Phil Collins välilyönti yhdysmerkki darra? Aah ja uuh! Terveisin yhdys sana natsi.

Pyhäinpäivä, laiska päivä

Se valvoo yöt ja nukkuu päivät. Onko se vampyyri? Onko se vauva? Ei, se on Irja!

Olin juhlissa. Oli ihan kivaa. Se toki vähän harmitti, että maksoin aika paljon ruoasta, josta puolet oli sellaista, mitä en syö (ts. eläimiä).  Minulle oli sanottu, että kyseessä on seisova pöytä, jossa syötävää on niin paljon, ettei erillistä kasvisvaihtoehtoa tarvitse tilata. No ei ollut seisova pöytä, ja tarjottavaa oli melko tarkasti henkilömäärän mukaan, joten en voinut syödä sinänsä kelvollista kasvispuolta yhtään enemmän kuin sekasyöjätkään. Lisäksi puolet kasvisosastosta oli haudattu kuolleen lampaan alle, joten jäivät nekin rehut sitten koskematta. Mur. Minä en vastusta lihansyöntiä kategorisesti, ihan vain omalla kohdallani, mutta tuollaisissa tilanteissa pidätän oikeuden olla vähän hapan ja kitistä. Istumapaikat arvottiin, ja minulle osui aika jännittävä arpa. Karaokenkin olisi voinut jättää väliin, tai ainakin olisi pitänyt osata lopettaa ajoissa. (Tein perusvirheen ja valitsin kappaleen, jota en sitten osannutkaan kokonaan. Tiedän hyvin, ettei lauluääneni kuulu suurimpiin vahvuuksiini musiikin saralla, ja tilannetta ei paranna yhtään, kun mikrofoni kädessä huomaa tuntevansa vain kappaleen kertosäkeen…) Mutta, niin – tulipahan oltua. Ja tuli toisaalta myös naurettua niin, että poskiin koskee, ja puhuttua täysin tyhjänpäiväisiä ja juuri siksi niin tärkeitä asioita, joten ei ilta ihan turha ollut. En myöskään sortunut kotimatkalla taksiin, vaikka mieli teki, joten tavallaan voin ajatella säästäneeni siinä vähän.

Harmi vain, että kun univelkaa on jo valmiiksi pohjalla, yhden illan riekkuminen vie kokonaisen päivän tehot. Tänään heräsinkin siis reippaasti melkein heti puolenpäivän jälkeen. Sen jälkeen olen lykännyt suihkussa käymisen huomiselle; hiuksille tekee ihan hyvää pidentää välillä pesuväliä, eikö vain? Olen myös taistellut (aivan liian pitkään, mutta sisuunnuttuani en enää halunnut antaa periksi) neljän eri mediasoittimen kanssa, joista yksikään ei suostunut toistamaan erään dvd-levyn sisältöä. Elokuva alkoi pyöriä vasta kokeiltuani aikoinaan koneen mukana tullutta sinänsä ärsyttävää ohjelmaa, jota en ole saanut aikaiseksi poistaa – välillä viitsimättömyydestäkin seuraa jotain hyvää! Jaksoin seurata leffaa ehkä vartin verran, kunnes aloin tuntea kutsumusta päiväunille. Olen pinonnut kirjaston kirjat, jotka meinasin käydä laittamassa lähikirjaston palautusluukkuun. Sitten tuli pimeä, ja päätin siirtää kirjastoretken huomiselle. Tänään minun piti myös hoidella kaikkia niitä (työ)asioita, jotka ovat parin viime viikon aikana jääneet roikkumaan. Sain kirjoitettua listan asioista, jotka ihan varmasti teen huomenna. Melkein vaihdoin lakanat, mutta en jaksanut kaivaa täkkiä kesäsäilöstään (kesäisin nukun pelkällä pussilakanalla, ja onhan tässä vielä tarjennut), joten siirsin senkin huomiselle. Lisäksi olen ottanut keskeneräisen neuleen pöydälle ja ollut uutterasti neulomatta silmukkaakaan. Hyvä minä! Reipas tyttö!

Päivän mietelause: After all, tomorrow is another day. (Scarlett O'Hara)

Paskartelunurkka esittää: Lampunvarjostin

Useamman kuukauden ajan etsin sopivaa lampunvarjostinta lastenhuoneeseen. Sellaista ei tullut vastaan suurista huonekalukaupoista, pienistä sisustusliikkeistä eikä netistä. Lopulta päätin reippaana tyttönä tuunata varjostimen itse mieleisekseni.

Lampunvarjostin alta

TARVIKKEET:
1 halpa riisipaperivarjostin, ⌀ 50 cm (saa mm. Prismasta)
1 setti vesivärejä
1 sivellin

Riisipaperivarjostin kootaan palloksi, ja se ripustetaan narusta roikkumaan kattoon sopivalle maalauskorkeudelle. Vesivärillä maalataan mieleisiä kuvioita varjostimeen, kunnes se näyttää valmiilta. Annetaan kuivua yön yli. Kun väri on kuivunut, varjostimen voi asentaa kiinni lamppuun.

Lampunvarjostin sivusta

Kosinta

Nainen, oletko kenties löytänyt elämäsi suuren rakkauden? Oletko viettänyt kullannuppusi kanssa tiiviisti aikaa yhdessä, ja asutteko kenties jo yhdessä avoliitossa? Puuttuuko kuitenkin elämästäsi jotain? Etkö vieläkään ole saanut kokea täyttymystä? Odotatko kenties KOSINTAA?

Nykyaikaisessa, tasa-arvoisessa parisuhteessa on erittäin tärkeää, että päätöksen suhteen mahdollisesta virallistamisesta tekee mies. Edustaahan mies sentään 50 prosenttia pariskunnasta. On todella epänaisellista edes vihjata miehelle naimisiinmenosta, puhumattakaan siitä, että nainen voisi kosia miestä! Miestään kosivat ainoastaan puuvillaisia alusvaatteita käyttävät epäonnistuneet rillipäät.

Myös yhteinen avioliitosta ja tulevaisuudesta käyty neuvottelu ennen kihlautumista lasketaan epäonnistumiseksi. Jos naiselle ei romanttisessa ympäristössä (esim. Haikon kartano, Aurajoen ranta) tuoda sylikaupalla ruusuja, sampanjaa ja timantteja polvillaan olevan miehen toimesta, ei kosintaa lasketa oikeasti tapahtuneeksi. Yhteinen avioitumispäätös on todellinen romantiikan antikliimaksi, harmillinen ja valitettava järkiavioliiton esiaskel.

Hienon naisen ei auta muuta kuin odottaa. Erityisen pitkältä kosinnan odottaminen tuntuu varmasti niistä naisparoista, jotka ovat jo kihloissa. Näiden kärsivien kanssasisartemme saamaton hulttiomies ei saa aikaiseksi kosintaa, jolloin hääpäivääkään ei päästä lopullisesti päättämään, eikä hääjärjestelyissä edetä. Tämä on kaiken kaikkiaan kestämätön ja tuskallinen tilanne, vaikka he kuitenkin ovat jo kihlautuneet melkein aikuisten oikeesti!

Mies, jos luet tätä, niin älä epäröi enää. Kosi, ja tee se oikein. Joku kärsivä neito voi päästä suunnittelemaan häitään sinun ansiostasi.

Päivän mietelause: Odottavan aika on pitkä.

Tänään tahdon ponin. Ja ehkä tiaran.

Niin että arvatkaapa vaan, mikä päivä tänään on (paitsi keskiviikko)! Itsehän en yleensä jaksa mitään videoupotuksia katsella, mutta onneksi minun valintani ovat takuuvarmasti kiinnostavia, joten tämä on ihan eri juttu...

Messut ja minä

Jotkut kuulemma käsittelevät blogeissaan ajankohtaisia asioita, ottavat kiihkeästi kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja sen sellaista. Huh, miten rasittavalta se kuulostaa, melkein tulee hiki jo ajatuksesta... Tänään minä olen kuitenkin poikkeuksellisesti tiukasti ajan hermolla, ja aion käsitellä niinkin tuoretta asiaa kuin viime viikonlopun kirjamessuja - "Jotakin ehkä tietäisin, / olinhan siellä minäkin". Runeberg ei onneksi ollut, mutta muita kirjailijoita riitti senkin edestä. Valitettavasti...

Olisi ehkä kannattanut muistaa, että...

• Minusta on yleensä enimmäkseen kiusallista kuunnella, kun kirjailija puhuu teoksistaan. Onko lukeva yleisö oikeasti niin kiinnostunut ihmisistä teosten takana kuin kustantajien markkinointiosastoilla (tai mikä taho kirjailijoita nyt julkisuuteen sysiikään) tunnutaan olettavan? Minulle kyllä riittäisivät ihan vain ne kirjat. Moni kirja on jopa jäänyt minulta lukematta siksi, että kirjailijan naamaa puskee joka tuutista kyllästykseen saakka.
• Tungos ahdistaa minua.
• Inhoan jonottamista.
• Vastustan ihan periaatteessa sitä, että minulta veloitetaan pääsymaksu tapahtumaan, jonka perimmäinen tarkoitus vaikuttaisi olevan myydä minulle lisää tavaraa.
• Ns. messutarjoukset eivät loppujen lopuksi ole kovinkaan huikeita.
• Sinänsä kiinnostavilla antikvaarisilla kirjamessuilla on niin monta osastoa, että niistä jaksaa kahlata suunnilleen kaksi kunnolla ja loput laarit jäävät henkisessä ähkyssä penkomatta.

Lisäksi viinimessujen viiniosastolle olisi pitänyt maksaa pantti, ja lasi olisi pitänyt hakea eri tiskiltä, ja minulla ei ollut käteistäkään mukana maistamislipukkeita varten, ja miljöö sitä paitsi ei vaikuttanut kovin kutsuvalta, joten jäivät ne perjantaina haikailemani viinitkin sitten maistelematta.

Onhan se periaatteessa kivaa, että Messukeskus pursuilee kerran vuodessa kirjan ja kirjallisuuden arvokasta asiaa, mutta ensi vuonna voisin ehkä kuitenkin suosiolla jättää messut niille, jotka oikeasti saavat niistä jotain irti. Jos saan ilmaislipun jostakin, harkitsen asiaa uudelleen.

Varpun parempi palsternakkahöystö

Päätin laajentaa makumaailmaani, ja ostin kaupasta palsternakkaa, josta en siis ennen ollut tehnyt mitään. Valmistin palsternakkakuutiot pestokastikkeen kera uunissa, ja hyvältähän se maistui.

Marttojen "Juureskuutio"-niminen ohjekirja kertoo palsternakasta näin:

Palsternakka (Pastinaca sativa) on porkkanan sukulainen, jonka kantamuotoa kasvaa villinä Etelä-Euroopasta aina Etelä-Ruotsin tasalle asti. Roomalaisten kerrotaan osanneen aina valita paksujuurisia yksilöitä kasvimailleen ja siten jalostaneen kasvia ruoaksi ja rehukäyttöön. 

Palsternakka on ollut tunnettu lääkekasvi ajanlaskumme alussa. Suomeen palsternakka lienee tullut lääkekasvina 1700-luvulla. Sen uskottiin rauhoittavan hysteerisiä naisia ja helpottavan kramppeja. Elias Lönnrot suositteli palsternakkaa syötäväksi sen terveellisyyden vuoksi ja nautittavaksi viinan seassa vilustumisen ehkäisyyn. 

Palsternakka on erinomainen kuidun lähde. Se sisältää vitamiineja, kivennäisaineita, foolihappoa ja antioksidantteja. Siinä on kaliumia enemmän kuin perunassa ja jonkin verran tärkkelystä. Siitepölyallergikoille palsternakka saattaa aiheuttaa allergiaoireita. Tämä ominaisuus ei häviä keittämisellä eikä pakastamalla, toisin kuin usein porkkanasta.

(Lähde: Levanto, M., Juureskuutio - Joukko juureksia & muutama mukula, Marttaliitto ry 2009) 


Ja tässä se Varpun palsternakkahöystön ohje:


TARVIKKEET:
1 palsternakka
2-3 rkl vihreää pestokastiketta
pippuria
yrttejä maun mukaan

Kuori palsternakka. Kuutioi se sopiviksi kuutioiksi (mitä pienemmät kuutiot, sitä nopeammin ne kypsyvät). Sekoita kuutioiden joukkoon pestokastike ja mausteet. Kypsennä uunissa n. 200°C:ssa puolisen tuntia.

Nämä palsternakkakuutiot olivat hiukan liian pitkään uunissa, mutta maistuivat hyviltä silti.