Hellä alapää

Tämän blogin taso on päässyt nousemaan jo liian korkealle, joten on aika minunkin taas kirjoittaa jotakin.

Kävin tänään noin vuoden tauon jälkeen ensimmäistä kertaa polkupyöräilemässä. Kymmenen kilometrin kokeilulenkki kulki yllättävän hyvin. Polkimet liitivät, ja vapauden tunne oli huumaava! Ainoastaan satulaosastolla tuntui aluksi hieman aralta, mutta lopulta kaikkeen tärinään turtui episiotomia-arvesta huolimatta. Luulen, että huomenna kipein ruumiinosani löytyykin hartiaseudulta, sillä jännästi selkää piti pitää aika suorassa ajon aikana. Huonoryhtinen selkärankani joutui pitkästä aikaa oikenemaan.

Kesä on kyllä ihmisen parasta aikaa. Vaikea kuvitella, että ensi viikolla alkavat taas koulut, ja uimavedetkin tuntuvat jo viilenneen (tosin omakohtaista kokemusta minulla ei vesistä ole, talviturkki on vielä heittämättä tältä vuodelta). Älä siis tule syksy ihan vielä, minä olen vasta pääsemässä kesän vauhtiin!

Onnen hinta = kolme euroa

Näin viime vuonna pääsiäisen aikaan yhdessä tanskalaisperäisessä krääsäkaupassa puutarhatontun. Se oli vähän ruma, tietenkin, mutta jotakin kovin kotoisaa siinä silti oli. Lisäksi se oli halpa. Alkoi tuntua, että parvekkeelleni pitäisi saada oma tonttu. En kuitenkaan ostanut. Olisi pitänyt: myöhemmin alkoi kaduttaa, mutta eihän niitä enää silloin valikoimissa ollut.

Kuluneen vuoden mittaan olen aika ajoin käynyt tarkistamassa, olisiko tonttuja tullut kaupan, mutta turhaan (kyllähän aina kalliita jostain saisi, mutta minä arvostan halpaa hintaa). Oloni on ollut tyhjä ja sisustukseni viimeistelemätön, koska parvekkeeltani on selvästi puuttunut jotakin aivan olennaista.

Pari viikkoa sitten odotus vihdoin palkittiin, kun kevätvalikoimissa oli kuin olikin kolmella eurolla pieni pala onnea. Katsokaa nyt! Voiko olla mitään hienompaa!

Pena Puutarhatonttu kotiparvekkeensa ovella.

Kiitos kännistä!

Olen viime aikoina joutunut kirjoittamaan aika paljon, ja se on taas kerran pistänyt miettimään, että ihan oikeasti pitäisi vaivautua ottamaan kunnon kymmensormijärjestelmä käyttöön. Kirjoitan kyllä kelvollisella nopeudella, en paljon näppäimistöä katsele ja käytän kaikkia sormia - ja juuri siksi ei millään viitsisi hidastaa tahtia hetkeksi, jotta saisi korjatun systeemin hyppysiinsä... Vaan kun oikeasti pitäisi. Tämä nykyinen käytäntöni kun johtaa siihen, että lyöntivirheitä tulee ihan hirvittävän helposti, ja niiden korjailuun kuluu aivan liikaa aikaa. Tai siis virheitä tulee "heposti", kuten ensin kirjoitin. Käynnistä tjulee tulee känni. Ja niin edeleen edelleen.

Lopuksi tahtoisin vielä kiittää itseäni mainiosta verosuunnittelusta ja verottajaa päiväni piristämisestä. Ensin päivän postia tutkiessa harmitti, kun luvattoman pitkään viipyneet kirja- ja dvd-tilaukseni eivät vieläkään olleet saapuneet (jos eivät tule vielä pääsiäisen jälkeenkään, tulen tänne haukkumaan kyseisen nettikaupan), mutta tänään saapunut veroehdotus ilahdutti mieltä oikein tehokkaasti. Palautuksia tulee! Minun mittapuullani paljon! Jee! (Kyllähän minä tuon tiesinkin, mutta määrä tuli silti yllätyksenä. Ei muuta kun joulukuuta odottelemaan sitten vain - tällä hetkellä pankkitilini saldo on melko murheellinen, eikä tämänhetkisillä palkoilla ole muutosta luvassa kovin pian...)

Tämän takia en ole ehtinyt ulos

Minun elämässäni alkoi noin viikko sitten sellainen jakso, jonka aikana katsotaan runsaasti pukudraamoja (mieluiten sellaisia, jotka ovat myös romaanisovituksia). Kaikki lähti siitä, että bongasin joulunpyhinä Areenasta BBC:n joululahjan Suomen kansalle, ts. ensimmäisen jakson Parade's End -minisarjasta. Katsokaa! Vielä vuorokauden ajan ehtii! (Syksyllä minulla oli myös varsin intensiivinen Sherlock-kausi sen jälkeen, kun hankin sarjan dvd:llä, ja näissä sarjoissahan on tiettyjä yhtäläisyyksiä, ts. Benedict Cumberbatch.)

Jakson nähtyäni kaipasin lisää samantyyppistä katsottavaa, mutta seuraava jakso tulee vasta huomenna, enkä jaksa harrastaa laitonta lataamista (tässä ei ole kyse niinkään moraalisista periaatteista, vaan enemmänkin laiskuudesta ja pelosta, etten osaa tunnistaa epäluotettavia sivustoja ja koneeni saastuu). Onneksi on YouTube - katson kuitenkin kaiken läppäriltä, joten suttuinen kuvanlaatu ei kamalasti haittaa. Viikon mittaan olenkin katsonut seuraavat sarjat:

• North and South
• Northanger Abbey
• Persuasion
• ja koska Varpu otti puheeksi ShakespeaRe-Told-sarjan jakson The Taming of the Shrew, katsoin senkin (minulla on se kyllä videolla, mutta kun televisio puuttuu, ei niitä kasetteja paljon katsella), ja sen jälkeen piti katsoa myös Much Ado About Nothing; nämä eivät ehkä ole varsinaisesti pukudraamoja, mutta kirjallisuudesta tehtyjä sovituksia kuitenkin.

Kiitos, BBC! Nyt on kuitenkin tyhjä olo, koska en keksi katsottavaa. Varpun taannoin kehuman Jane Eyren ajattelin varata kirjastosta (en löydä sitä enää YouTubesta, höh - olisi ehkä pitänyt katsoa syksyllä, mutta silloin minulla oli se Sherlock-kausi, enkä jaksanut kiinnostua), samoin yhden Järki ja tunteet -version, jota en ole vielä nähnyt. Se ainoa oikea Ylpeys ja ennakkoluulokin tuli taas Teemalta, juu, mutta minulla on se jo dvd:llä; ei ole Areenastakaan siis apua. Suositelkaa jotakin! Haluan möllöttää kotona tihrustamassa tietokoneen ruutua!

(Eilisen) päivän hyvä työ

Tapahtumapaikka: Alko
Tekijä: Alkon myyjä
Teko: Kun rupesin maksamaan, myyjä pyysi: "Näyttäisitkö vielä henkilöllisyyspaperit?" Minä aloin tanssia voitontanssia ja hihkuin: "Mielelläni! Kiitos! Oi kiitos!" (Olen ollut vähän nyreissäni siitä, että minulta ei ole kysytty papereita kertaakaan sen jälkeen, kun täytin 30 vuotta. Siihen asti sitä tapahtui kuitenkin jatkuvasti, joten meinasi tulla identiteettikriisi. Nyt kaikki on taas kuten pitääkin!)


Tiedän kyllä, että uuden ohjeistuksen mukaan henkilöllisyystodistusta pitää alkoholi- ja tupakkaostoksilla kysyä tammikuun alusta lähtien kaikilta, jotka näyttävät alle 30-vuotiailta, joten tapaus voisi periaattessa liittyä myös tähän linjaukseen. Haluan kuitenkin uskoa, että eilen kyse oli vain ja ainoastaan siitä, että näytän korkeintaan 21-vuotiaalta. Ryppyjä? Minulla? Älä naurata!

Love is in the air

Puhuin tässä taannoin eräille tovereilleni siitä, kuinka tahtoisin Vickanin ja Danielin seuraksi William ja Kate -häämukin. Ihannetapauksessa tietenkin sellaisen, jossa sulhasen kasvoina edustaakin hänen veljensä Harry.

Mukia minulla ei vielä ole, mutta keskustelun seurauksena sain jotakin lähes yhtä hienoa. Tällainen pariskunta tervehtii nyt minua jääkaappini ovessa:

Niin kaunista!

(Totesin kohdetta ikuistaessani, että en osaa ottaa tarkkoja kuvia. Harmitti, koska kohde oli sen verran  merkittävä, että olisin tahtonut ikuistaa kortin koko loistossaan. Vaivauduin ottamaan ihan useita kuvia, ja tuloksena oli suhrua aina vain. Sitten tulin järkiini ja tajusin, että kukaan ei ehkä tässä blogissa ensisijaisesti kuvien takia vieraile, ja jos vieraileekin, hän on joko masokisti tai aika tyhmä.)

Olen nero! Toisaalta olen ääliö.

Kirjoitin juuri isännöitsijälle närkästyneen viestin, jossa luettelin kaikki asuntoni viat, joita huoltoyhtiö / rakentaja / erilaiset alihankkijat eivät ole saaneet korjattua, vaikka ilmoiteltu on. Jätin viestin hetkeksi luonnoksiin muhimaan ja ryhdyin hetken mielijohteesta ronkkimaan liesikuvun sisuksia (adrenaliinilla saattoi olla osuutta asiaan). Tein jotakin, ja kas: lähes vuoden asunnossani kaikunut todella ärsyttävä ilmastoinnin humina lakkasi.

Toisaalta hienoa, että homma hoitui ihan itse. Olen niin taitava!

Toisaalta vähän ärsyttävää, että se oli niin helppoa. Ei olisikaan tarvinnut soittaa huoltoyhtiöön ja avautua isännöitsijälle ja odottaa ja valittaa kaikille asunnossani vieraileville ja soittaa uudelleen isännöitsijälle ja soittaa uudelleen huoltoyhtiöön ja ja ja.

Toisaalta: on se ihme, ettei kukaan huoltomies ole koko prosessin aikana joutanut täällä käymään, ja kohtaavat ne varmasti naurettavampiakin ongelmia.

Lisäksi hyvä sähköpostiviesti menee nyt ihan hukkaan.

Seuraavaksi korjaan sälekaihtimet.

Suosi sveitsiläistä

Alkuun täytyy tietenkin toivottaa hyvää Hiljan-päivää! Lupaan päivän kunniaksi lukea illalla jonkin Hilja Valtosen teoksen (pystyn hyvin lupaamaan, koska ne ovat ensinnäkin nopealukuisia, ja lisäksi niitä ei malta jättää kesken) - lue sinäkin! Sitten päivän epistolaan.

On ehkä täältäkin käynyt ilmi, että olen jossain määrin hurahtanut intialaisiin elokuviin. Niitähän on melko runsaasti, ja innokkaimmankin katsojan on pakko myöntää, että joukkoon mahtuu heikompiakin tuotoksia.

Elämä on liian lyhyt kovin monen huonon elokuvan katsomiseen (kun nuo ovat useasti niin pitkiäkin), mutta välillä saattaa olla vaikea etukäteen arvioida, mahtaisiko jokin elokuva olla katsomisen väärti. Olisi kiva pystyä tekemään ennakkokarsintaa muutenkin kuin googlenvaraisesti - hakutulosten linkkivalikoima on aika vaihtelevan tasoista. Länsimaisiin elokuviin keskittyviltä sivustoilta tietoa Bollywood-elokuvista ei kuitenkaan välttämättä löydy, tai ei ainakaan kovin kattavasti. Toisaalta olen huomannut, etten aina katso elokuvia ihan samanlaisten lasien läpi kuin intialaiset kriitikot (jotka eivät myöskään valitettavasti aina kirjoita englanniksi...), joten heidänkään arvioistaan ei välttämättä ole apua.

Olenkin viime aikoina konsultoinut jonkin verran tällaista sivustoa (www.molodezhnaja.ch, jos linkin seuraaminen ei huvita), joka ilmoittaa vahvuuksikseen nimenomaan aasialaisen elokuvan ja Bollywoodin. Erityisesti minulle on ollut iloa ja hyötyä aakkosellisesta arkistosta. Muutamia syitä suosia sveitsiläistä (kai, maatunnuksen perusteella ainakin):

• Elokuva-arvioita on varsin pitkältä aikaväliltä, joten etsimäni vanhemmatkin elokuvat ovat löytyneet oikeastaan poikkeuksetta. (En tosin etsikään kovin erikoisia filmejä, joten niiltä osin en pysty sanomaan kattavuudesta.)
• Sivusto on saksaksi, joten pahemman kerran kangistunut kielitaito vetristyy kritiikkien parissa puolivahingossa. Kesällä ostamani saksankielinen Heidi-kirja on edelleen kesken (aika oli kai kullannut muistot - tuon teoksen kohdalla en suosittele sveitsiläistä), mutta leffoista jaksan kyllä lukea!
• On aina yhtä hupaisaa kirjoittaa selaimen osoiteriville "molo". Sen jälkeen kone osaakin jo suosikeista tarjoilla sitä, mitä pitää.

Kesäauto (x 3)

En ole ikinä ajatellut tuovani autoa ulkomailta, mutta elämä on täynnä yllätyksiä. En vain voinut vastustaa kiusausta, vaan palasin reissusta peräti kolmen uuden auton onnellisena omistajana.

Kaksi autoista on vieläpä hälytysajoneuvoja, joten lisäbonuksena elämä tuntuu nyt paljon turvallisemmalta!

Joo logo

Edelleen kannattaa katsoa televisiota, vaikka Ylämaan ketun uusinnat ottivat ja loppuivat: on nimittäin jalkapallon aika, ja sille minä sanon jee! Jalkapallo on sentään toista kuin se ikävä j:llä alkava talvilaji. Kahden vuoden välein minä katson arvokisoja suorastaan kieli pitkällä, vaikka yleisesti ottaen olen hyvin innoton penkkiurheilija (kyllä, katson myös pelaajia, mutta arvostan vielä enemmän niitä kuvakulmia, joista näkyy koko pelikenttä, kuin lähikuvia kieltämättä salskeista jalkapalloilijoista*). Vuosien takaisia pelitilastoja minulta on kyllä turha kysellä, vaan pian loppuottelun jälkeen unohdan autuaasti kisojen tapahtumat - hyvä, jos parin kuukauden päästä enää muistan, mikä joukkue lopulta päätyi mestariksi.

Jalkapallon arvokisat ovat aina viihdyttäviä, mutta tämänvuotiset EM-kisat saavat minulta lisäksi erityistä kiitosta logostaan. [Tässä kohdassa minuun iski harvinainen, mutta voimakas tekijänoikeustietoisuuskohtaus ja yritin suurella hartaudella selvittää, voinko tuoda logosta kuvan tänne ihan laillisesti, mutta ei tuosta käyttöoikeusjargonista saamari soikoon ota selvää, ei ainakaan tähän aikaan yöstä. Niin että en sitten tohtinut ottaa näytettä, sopii mennä itse UEFAn sivuilta katsomaan, mistä puhun, jos ei logo ole aiemmin jäänyt mieleen.]

Vähänkö on kiva visuaalinen ilme näillä kisoilla! Ja ei se rajoitu pelkkään logoon, vaan aika ihanasti tuolla kisasivuilla kaikki muutkin kukat kukkivat taustalla. On slaavilaista henkeä ja leikkimieltä ja satumaista fiilistä (ja kovasti tulevat mieleen Klaus Haapaniemen kuvitukset, jotka myöskin ovat minusta hienoja). Tykkään!


*Välillä lähikuvat myös panevat ihmettelemään, miksi muuten varsin hyvännäköisillä miehillä pitää olla niin mauttomia tatuointeja. Yst. terv. sielultaan hiirenharmaa ankea täti-ihminen.

Nyt kannattaa katsoa televisiota

Hola. Elämme kovia aikoja, ystävät hyvät. Koivut siittävät sietämättömällä tavalla, ihmiset puhuvat jääkiekosta ja ylipäätään on kevätressi. Lisäksi Bloggerin uusi käyttöliittymä on persiestä (minkä vuoksi käytän edelleenkin vanhaa, ja kun se poistuu, en ehkä kirjoita tänne enää ikinä, koska en osaa).

Silti rikon blogihiljaisuuteni hetkeksi, koska kerrankin tajusin ajoissa, että televisiosta tulee jotain kivaa, jota voi myös katsella Areenasta! Ylämaan ketun ensimmäinen jakso tuli tänään ykköseltä. Siinä on rikoksia skotlantilaisessa pikkukylässä, mukavalla tavalla vinksahtaneita henkilöhahmoja ja pääosassa Robert Carlyle. Toimi ainakin edellisellä katselukerralla (...josta taitaa olla tovi - tuota sarjaa tehtiin näköjään vuosina 1995-1997. Olen vanha kurppa.). Mars mars katsomaan! Minäkin menen (ja toivon, ettei aika ole kullannut muistoja liikaa)!

Ei mennä bussilla, mennään suksilla

Mitäs tänne kuuluu? Minulle kuuluu sellaista, että pännii. Istun raivostuttavan suuren osan valveillaoloajastani busseissa tai bussipysäkeillä ja kiroan joko sitä, että bussi ei tule tai sitä, että vaihtoyhteys meni juuri nokan edestä. Yhtenä päivänä työmatkani kesti tunnin ja 10 minuuttia. Eniron mukaan samaan matkaan menisi autolla 10,5 minuuttia. Olenkin päättänyt ostaa auton. Sen jälkeen olen myös todennut, että minulla ei tällä hetkellä valitettavasti ole varaa pitää autoa. Sekin pännii.

En minä pelkästään yksityisautoilusta haaveile. Olen myös tehnyt sankarillisia urheilusuorituksia: kävin hiihtotapahtumassa ja hiihdin 30 kilometriä. Koska olen säälittävä pullamössöaikuinen, en ollut ikinä hiihtänyt niin pitkää matkaa yhtäjaksoisesti. Nyt olen. Ensi vuonna uudestaan! (Lupaan pyhästi itselleni, että olen siihen mennessä hankkinut edes hieman järkevämpiä urheiluvaatteita. Koska inhoan urheilukaupoissa asiointia, lykin menemään isäni ainakin 30 vuotta vanhassa hiihtotakissa. Tuli hiki. Vaikka en uskokaan suoritusten minun tasollani olevan välineistä kiinni, täytyy sanoa, että mukavuutta ne saattaisivat lisätä - nykypäivänä ehkä osataan tehdään hieman hengittävämpiä materiaaleja kuin 1980-luvun alussa...)

Designia markkinoilla

Kävin tänään pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla, Design Market Satama -tapahtumassa. Siellä oli kaikkea kivaa pientä hiplattavaa, eli paljon kotimaisia (design)käsityötuotteita myynnissä. Löysin sieltä itselleni pienen lasisen pallon, jota jotkut sanovat paperipainoksi, minä kylpyhuoneen koristeeksi. Lasipallon sisällä on kaunis sammalta muistuttava kuvio ja ilmakuplia. Minulla on hieman outo perversio lasipalloihin ja lasikuutioihin. Jos voittaisin lotossa, hankkisin itselleni mm. kaikki Iittalan vuosikuutiot, sillä niitä on vain niin ihanaa katsella. Muistan rakastuneeni jo pienenä mummolassa lasipalluraan, jonka sisällä oli keltainen muovikukka. Ah!

Toinen löytöni markkinoilta oli uusi hieno käsilaukku. Laukun on tehnyt käsityöläinen Huittisista, ja minua kiehtoi suuresti laukkuun painettu sähköpylväsaihe. Nyt saa Marimekon tylsä veska mennä kaappiin varalaukuksi, huomenna otan käyttööni tämän:

Päivän löytö, uusi laukku!

Uusi pesukone on nyt toista päivää käytössä, ja toimii toistaiseksi hyvin. Piippausta kuuluu vain ja ainoastaan silloin, kun pesuohjelma valmistuu. Pesu- ja linkousäänet ovat ihanan hiljaiset. Ainoa asia, joka minua hieman mietityttää on ääni, joka tulee pesukoneen pumpatessa vettä: "li-sau-li-sau-li-sau-li-sau-li...." Onko kyseessä poliittisesti kantaaottava kodinkone? Vai kokoomuksen salajuoni, vaikka presidentinvaalit menivätkin jo...?

(Eilisen) päivän kohokohta

Suomessahan on sellainen linja, että vieraiden ihmisten kanssa ei turhia rupatella (paitsi hullut ja humalaiset). Minä noudatan yleensä maan tapaa ja suhtaudun vaistonvaraisen epäluuloisesti, jos joku tuntematon alkaa viritellä epäluonteenomaisen pitkää keskustelua vaikkapa bussipysäkillä, ja hämmennyn ja jään sanattomaksi, jos esimerkiksi kaupan kassa alkaa heittää vitsiä kesken kuivan asiallisen palvelutilanteen.

Eilen kävi kuitenkin niin, että etsin vihdoinkin uuden lähikirjastoni voidakseni maksaa itseni ulos lainakiellosta (pikalainat ja joulunpyhät eivät ole hyvä yhdistelmä). Automaatti huomautteli, että pari palauttamistani opuksista oli varattu. Kun toimitin niitä henkilökunnan huostaan, kommentoi kirjastovirkailija palautuksiani spontaanisti, ja ennen kuin huomasinkaan, olin keskustellut sekä noista teoksista että samojen tekijöiden muista kirjoista ja muusta aiheeseen enemmäntai vähemmän liittyvästä arvaamattoman kauan. (Varmasti ainakin kolme minuuttia!) Virkistävää.

Kovin harvat minun tutuistani lukevat samoja kirjoja kuin minä, joten tuo pieni kohtaaminen oli suorastaan päivän piristys. Olen ehkä turhankin tottunut siihen, että kun minä jonkun kirjan luen, se on sitten siinä - harvemmin niistä tulee kenenkään kanssa keskusteltua, ja kun joskus yrittää, huomaa olevansa ruosteessa. Harmillista. Kirjat ovat kuitenkin minun sieluni keskeisiä rakennuspuita.

Joulupäivää

Oi, on joulupäivä, ja telkkarista tuli juuri Ylpeyden ja ennakkoluulon kaikki jaksot putkeen. Vaikka ehdin katsoa vain kaksi viimeistä jaksoa, niin kyllä siinä katsellessa sielu lepää ja romantiikka kukkii. Ahhh!

Olin ollut tänä vuonna kiltti tyttö, sillä sain joululahjaksi shiatsutuolin.

Hierova tuoli

Hierova tuoli nytkyttää selkää, ja ottaa mukavasti lapaluiden välistä jännitystä pois. Mietin, että mitähän laitetta se hierova tuoli muistuttaa, ja keksinkin sen:

Karjaharja (kuva: tokki.fi)

Olen siis kuin onnellinen lehmä pihattonavetassa, ja voin nyt aina halutessani käydä selänrapsutusautomaatilla. Luulen että olen ollut entisessä elämässäni lehmä, sillä kuten karjaharjan valmistaja kertoo, "lehmät nauttivat kun niitä harjataan ja rapsutetaan, harjauksen ansiosta lehmien verenkierto paranee, ja ne ovat puhtaampia ja rauhallisempia". That's me!

Päivän ilonaihe

Lähikirjaston vaihtuminen on saanut minut tänä syksynä lukemaan sarjakuvia muutenkin kuin satunnaisesti: kirjasto on lähempänä kuin ennen, siellä on kattavampi valikoima kaikkea ja aikuisten sarjakuvat ovat omalla osastollaan (joten ei tarvitse sarjakuvahyllyllä kompastella nenäänsä kaiveleviin ja Karvista tavaaviin lapsosiin tai otsatukkansa alla lymyileviin manga-teineihin... Hei, olen Irja ja olen koppava ja ennakkoluuloinen täti-ihminen). Melkein harmittaa, etten ole ottanut sarjakuvia säännölliseksi tavaksi jo aikaisemmin, mutta parempi myöhään ja niin edelleen - onpahan ainakin paljon teoksia, joihin voin vielä tutustua!

Lukuharrastukseni on jo joitakin vuosia painottunut aika eskapistisesti. Ehkä juuri siksi olen koukuttunut varsinkin Fables-sarjaan (mistä kiitos kirjablogeille - niiden kautta löytää aika paljon lukutärppejä, vaikka välillä tuntuukin, että kaikki kirjoittavat samoista teoksista vuoron perään). Olen elänyt sen verran kauan ilman televisiota, etten enää jaksa keskittyä seuraamaan hyviäkään tv-sarjoja, mutta sarjakuvat ovat näköjään eri asia: on vain kiva, että luettavaa riittää pidemmäksikin aikaa.

Sitten se päivän ilonaihe: tässä ensilunta odotellessa ilahduin kovasti, kun havaitsin, että Fables-sarjan Snow Queenin etunimi on Lumi. Kieli-intoilijana olen iloinen, kun törmään suomeen yllättävissä yhteyksissä, ja lumi on paitsi kaunis asia myös aika kaunis sana!

Hömppää hyllyilläni

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja haluankin kierrätyskeskuslöytöjeni innoittamana kertoa lisää viihdyttävistä suosikkikertojistani (joita on muitakin, mutta ainakin näitä haalin tilaisuuden tullen kirjahyllyyni). Varoitan, että teksti on sitten blogimittapuulla aika pitkä - olen muutenkin monisanainen, mutta kun innostun, en osaa karsia, vaikka kuinka yrittäisin, ja aina en malta edes yrittää.

Richard Gordon. En ollut kuullutkaan Gordonista ennen kuin joskus takavuosina ostin kierrätyskeskuksesta kokeilumielessä 50 sentillä teoksen Lääkäri lemmen pauloissa (Doctor in Love). Se oli juuri sitä, mitä kaipasin - huumoria, romantiikkaa ja menneen maailman kaikuja. Vähän niin kuin Wodehouse, mutta sairaalamaailmassa, ja vieläpä sellaisessa sairaalamaailmassa, jossa sairaanhoitajat asuvat asuntolassa ja käyttävät hilkkaa ja osastonhoitaja toruu, jos alushame näkyy.

Olli. Pakinoitsijoiden aatelia. Edelleen ajankohtainen, ja silloinkin kun ei ole, on joka tapauksessa hauskaa huomioida, mikä on Ollin ajoista ehkä muuttunut (byrokratia ei ainakaan ole, mutta kieli on jonkin verran). Minä olen tuntenut Ollin suunnilleen koko elämäni siitä syystä, että lapsuudenkodissani oli vanhoja koulujen lukukirjoja, joihin kootuissa esimerkkiteksteissä seikkaili joskus myös mustapartainen mies. Kävin luettavaa etsiessäni kotimme kirjahyllyt läpi moneen otteeseen, joten Ollikin tuli väistämättä tutuksi. Sääli, että vain harva nykynuori tuntee Ollin (eivätkä kaikki aikuisetkaan taida enää tuntea)!

Anni Polva. Tiina-kirjoja en keräile, mutta Polvan naistenviihdettä kyllä. Polvat edustavat kökköosastoa kotikirjastossani: kieli ei ole kummoistakaan, rakenteet ovat kaavamaisia silloinkin, kun kirjoissa on jonkinlainen rakenne, ja mies- ja naiskuvat ovat... noh, kauniisti sanottuna ajalta, jota en (onneksi!) koe enää itse eläväni. Ostan kuitenkin aina, jos eurolla saan - toisinaan hyvä huono viihde on tarpeen.

Terry Pratchett. Oikeastaan olen ennen eilistä päivää ostanut Pratchettia ainoastaan matkalukemiseksi, vaikka voisin mielelläni omistaa vaikka kaikki Kiekkomaailma-kirjat: ne ovat hauskoja ja salaviisaita ja fantastisia (sekä siinä mielessä, että ne edustavat fantasiaa että siinä mielessä, että ne ovat varsin hyviä). En kuitenkaan raaski ostaa, koska niitä on sen verran paljon. Siksi olen antanut itselleni luvan ostaa Pratchetteja uusina ainakin silloin, kun matkalukemisto loppuu ulkomailla kesken reissun ja pitää kipittää kirjakauppaan etsimään lisää.

Eeva Tenhunen. Sain vanhalta perhetutultamme joskus teininä Tenhusen Mustat kalat -romaanin, jossa Olavinlinnassa murhataan yksi kesäoppaista. Tenhusen dekkareissa sivutaan koulumaailmaakin, josta luen aina mielelläni, niissä on murhien lisäksi välillä aika terävääkin huumoria ja rivien väleistä voi lukea myös kiinnostavaa ajankuvaa (esimerkiksi Liisa ja Martti Hallan liiton avoimet piirteet, jotka saattavat suorastaan hämmästyttää sarjamonogamiaan tottunutta nykylukijaa).

Hilja Valtonen. Idolini ja esikuvani, josta pitää kyllä joskus kirjoittaa ihan erikseen. Jos minulla olisi tyttölapsi, antaisin hänelle nimeksi Hilja!

Evelyn Waugh. Mennyt maailma on ehkä se teos, josta useimmat tuntevat Waugh'n (jos ylipäätään tuntevat), mutta kirjailijan tuotannossa se on kyllä aika epätyypillinen. Olen ensimmäisen kerran lukenut Waugh'ta aika nuorena, kun lainasin summamutikassa kirjastosta joko Jymyjutun (Scoop) tai Kourallinen tomua -romaanin (Handful of Dust). En muista, kumman luin ensin, mutta nautin joka tapauksessa mustasta huumorista. Olin kuitenkin sen verran kokematon lukija, että järkytyin ja tunsin itseni petetyksi, kun onnellinen loppu jäikin puuttumaan. Jokin kirjassa kuitenkin vetosi, koska lainasin toisenkin teoksen samalta kirjailijalta, ja vuosien varrella tulin lukeneeksi molemmat myös uudestaan. Nämä kirjat olivat ainoa kosketukseni Waugh'n tuotantoon, kunnes tajusin, että a) kaikkia kirjoja ei ole käännetty suomeksi ja b) englanniksikin on mahdollista lukea. Sitten luin lisää. Waugh'n huumori on niin viiltävää, että kirjailijan teosten lukeminen on hyvä kyynisyystesti: jos välillä sattuu, ei ole vielä täysin turtunut.

P. G. Wodehouse. Wodehouse on toinen kirjailija, josta minun pitäisi kirjoittaa ihan erikseen: olen ollut fani arviolta puolet elämästäni. Siinä missä Waugh'n lukeminen voi saada lukijan tuntemaan olonsa epämukavaksi, Wodehouse on aina kepeän hyväntuulinen vailla kyynisyyden häivää. Miljööt, henkilöhahmot ja näiden kohtaamat kriisit ovat turvallisesti irti elämästä; ei yhteiskunnallisia kannanottoja tai ihmisluonnon pimeän puolen kartoittamista. Suurinta pahuutta teoksissa edustanee lordi Emsworthin Constance-sisar, joka yrittää julmasti viedä veljeltään mahdollisuuden omistautua kokonaan  Blandingsin Keisarinnalle, palkitulle sialleen. Sellaiselle pahanilmanlinnulle joka minäkin olen tekee ehdottoman hyvää lukea välillä tällaista vilpitöntä hyvän mielen kirjallisuutta. Niin, ja Jeeves ja Wooster ovat tietysti valloittavia sekä paperilla että televisiosarjassa (Hugh Laurie ja Stephen Fry, nyt on pakko laittaa teinisydän <3).

Iloa arkeen aikuisten lelukaupoista*

Kun läksin tänään ulos, olin vähän nyreällä mielellä, ja taivas oli harmaa. Kun tulin takaisin, olin oma positiivinen en-juuri-lainkaan-murhanhimoinen itseni ja aurinko paistoi. Antakaapa, kun kerron, mikä tänään piristi mieltäni!

Ensinnäkin kävin mukavissa paikoissa: kierrätyskeskuksessa, Tarjoustalossa ja Prismassa (vaikka pidänkin enemmän Citymarketeista, koska olen leimautunut joihinkin Pirkka-tuotteisiin). Kaikissa edellä mainituissa paikoissa on jotakin rauhoittavaa (...jos ei nyt lasketa sitä, että kierrätyskeskuksessa oli liikaa ihmisiä, mistä seurasi lievä ahistus, ja kiukuttelin itsekseni, kun Tarjoustalossa ei ollutkaan oikeanlaisia kangasvärejä, ja Prisman ruokaosastokin oli rasittavan ruuhkainen).  Aikuisten ihmisten Tiimarit** ovat ihania! Lasken niiden joukkoon kuuluvaksi myös ainakin Etolan ja Tokmannin ja Säästötalo Robin Hoodin.

Toiseksi sain kierrätyskeskuksesta laajennusta kirjakokoelmiini. On joitakin kirjailijoita, joiden teoksia olen puolivahingossa alkanut ostaa aina, kun halvalla saan, ja tänään löysin halvalla kokonaista kolme kivaa kirjaa. Näitä "keräilykohteitani" yhdistää viihdyttävyys; kaikissa on huumoria, ja joidenkin teosten ns. kirjallinen arvo voi asiaan vihkiytymättömien mielestä olla melko vähäinen. Tänään joka tapauksessa löysin Anni Polvaa, Eeva Tenhusta ja Terry Pratchettia, ja nyt olen iloinen!

Tässä lopussa oli pitkä selostus kirjahyllyni hömppäsuosikeista, mutta taidanpa katkaista tämän tekstin tähän, käyttää copy-pastea ja palata asiaan ihan omassa kirjoituksessaan - haluan säilyttää ainakin teoreettisen mahdollisuuden siihen, että joku jaksaa lukea merkintäni loppuun saakka. Nyt hömppää lukemaan!


* Toivon tuottavani pettymyksen mahdollisimman monelle K18-materiaalia Googlen avulla hakevalle.

** Aikuisten ihmisten Tiimari = paikka, jossa voi ilman todellista ostotarvetta tutkia ja hypistellä kaikenlaista halpaa ja / tai hyödytöntä ja vieläpä väittää itselleen, että tekee jotakin hyödyllistä, koska omituisten muoviesineiden ja Hello Kitty -pyyhekumien seassa on myös paristoja ja pyykkikoreja.

Näin hetki sitten ketun

Varastin* otsikon, koska se sopi niin hyvin tähän iltaan, ja voin minä Timo K. Mukkaakin ohimennen vähän mainostaa. Näin nimittäin hetki sitten ketun.

Tiedänhän minä, että nykyaikana on kaikenlaisia cityeläimiä. Citykanit kirmasivat ennen myös minun takapihallani (kirmaavat luultavasti edelleen, mutta takapiha vaihtui), ja olen kuullut kettujen vierailleen tuttujenkin ihmisten pihamailla. Minä olen kuitenkin betonielementtitalojen keskellä kasvanut luonnosta vieraantunut kaupunkilainen, joten kyllä minä vähän yllätyin, kun kettu tuli vastaan keskellä kerrostaloasutusta. Katsoin ensin, että kovinpa kettumaisen näköinen koira tuolla puskan takana seisoo, mutta kun etenimme kohti toisiamme kävelytietä pitkin, piti alkaa uskoa, että kettu se on. Ohitimme toisemme noin metrin päästä, eikä elukka arastellut yhtään. Varmaan se on pohjimmiltaan huono juttu, koska villieläinten ei kai pitäisi olla noin tottuneita ihmisiin, mutta kyllä minä kuitenkin mieluummin kettuja kävelyteillä kohtaan kuin esimerkiksi virityksiään testaavia mopopoikia, jotka kuuluvat jälleen päristelevän ikkunani alla.

Kettumaista illanjatkoa kaikille!

EDIT: Huomasin, että tänne on tultu useampaan otteeseen hakusanalla "roikkuva ovikoriste". Taiteellinen luomisvoimani heräsi heti, ja niinpä ikuistin ovikoristeena roikkuvan julman muistutuksen siitä, että luonnon ei pidä päästää ihmistä liian lähelle. Muistakaa tämä, repolaiset!

Roikkuva ovikoriste, olkaa hyvä.

* Timo. K. Mukka - Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960-1971. Toim. Toni Lahtinen. WSOY 2010.

Meille tulee vauva!

Olen nyyhkinyt onnenkyyneleitä tämän uutisen johdosta:

Paljon onnea Vickan ja Daniel!!!

Ja paljon onnea myös minulle, mulla on nimittäin tänään synttärit. Tunnen nyt olevani tuksuiässä, vaikka olenkin huomattavasti Johannaa nuorempi. Glamour vain kasvaa iän myötä.