tiistai 18. tammikuuta 2011

Väärä mielipide. Anteeksi.

Olen tehnyt syntiä: en pidä kirjasta, jota koko lukeva Suomi kilvan ylistää. Riikka Pulkkisen Totta-romaania on kehuttu niin paljon, että melkein nolottaa sanoa ääneen, ettei siinä minun mielestäni ole mitään kovin erityistä. Ei se huonokaan ole, mutta jotenkin... tavanomainen. Ellei maine olisi kiirinyt kirjan edellä, olisin luultavasti voinut ohimennen vain lukaista ko. opuksen, minkä jälkeen se olisi kadonnut mielestäni muistijälkiä jättämättä. Nyt pitää vähän väliä pysähtyä ihmettelemään, mikä tässä nyt on niin erikoista, ja sitten tuskastuttaa, kun ei ymmärrä. Olen painiskellut kirjan kanssa viikonlopusta saakka ja edennytkin aika pitkälle, mutta en vain tykkää. En myöskään jaksaisi olla erityisen analyyttinen, mutta kun kukaan muu ei tunnu ymmärtävän väärää mielipidettäni, yritän hahmotella pari perustetta edes itselleni selvemmiksi.

Pulkkinen on rakentanut kirjansa sillä tavoin kuin taitava kirjoittaja tapaa romaaninsa laatia. Näkökulmat vaihtelevat,. aikatasot vaihtelevat, dippi dappi duu ja mikäpä siinä. Mutta. Minulle teoksessa on kaksi ongelmaa ylitse muiden: kieli ja henkilöhahmot.

Totta-romaanin alkulehdillä on yksi lause, joka mielestäni kuvaa teoksen kerrontaa valitettavan osuvasti: "Anna puolestaan tarkkaili tapahtumia etäältä kuin olisi kirjannut ylös jokaisen ilmassa leijuvan tunteen." Pulkkinenkin tuntuu kirjaavan tapahtumia, tunteita, muistoja ja odotuksia tunnontarkasti, mutta etäältä tarkkaillen. Pohdittua, hallittua, siistiä selostusta - ja samalla jotenkin latteaa. Muutaman sivun välein väläytellyt kiteytykset elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta ovat liian särmättömiksi hiottuja; sellainen taide ei ole enää kiinnostavaa taidetta.

Myös henkilöhahmojen sisäinen maailma tuntuu teoksen kielen takia avautuvan lukijan tarkasteltavaksi ikään kuin maitolasista* valmistetussa terraariossa. Kappas, sellainen hahmo (intohimo, muisto, menneisyyden varjo, sielun musta rotta**) siellä liikkuu. Aha, nyt se meni tuohon suuntaan. No nyt tuli toinen. Siellä ne nyt painiskelevat keskenään. Ei oikein saa selvää, mutta onhan tuo varmasti hyvin jännää. Oho, mun sukassa on reikä. Onkohan jääkaapissa jotain hyvää? Minun mielessäni henkilöhahmoista muodostuu lopulta etäinen toisiinsa sulautunut möykky. Kaikki alkavat näyttää samalta, eikä kukaan tunnu miltään.

Jätän lopetuskappaleen kirjoittamatta, koska minulle tuli nälkä; eiköhän asia tullut muutenkin selväksi. Kiitos ja anteeksi.

* En tarkoita esimerkiksi asetelmaa, jossa kahden desin maitolasilliseen on tipautettu neontetra uimaan, vaan enempi niinku maitolasi vs. kirkas lasi, juu nou.
** Kai te tiesitte, että ihmissielun tosi olemus on mustan rotan näköinen (ja joskus myös hajuinen)?

2 kommenttia:

Nöpöstiina kirjoitti...

Ennenkuin aloin lueskella blogeja, luulin olevani suhteellisen sivistynyt, (eli siis paljon lukeva :) )ihminen. Mutta hei, mä en ole edes kuullut tuosta kirjasta! Hitto, pakko käydä taas kirjastossa :) Kai mun nyt täytyy tietää missä mennään ja miten maa makaa! Kun toi lähi-idän politiikkakaan ei niin kauheesti jaksa kiinnostaa...
Viimeksi luin Daniil Harmsia, kun sitä kehuttiin. Ihan huono, sanon minä. Douglas Adams ON parempi!

neiti talonmies kirjoitti...

Nöpöstiina: Aloin jo tuntea itseni aivan harhaoppiseksi tuon kirjan suhteen, mutta onneksi olen nyt törmännyt vähemmänkin ylistäviin mielipiteisiin - vielä virkistävämmältä tuntuu, kun ei joku ollut edes kuullut ;) Minusta kyllä Harms on kaikessa älyttömyydessään aivan mainiota, mutta pidän myös Adamsista ihan samasta syystä!