Hyvät tavat kauhistavat

Kohtasin tänään asemalla herrasmiehen. Hän oli siirtymässä asemalaiturilta alikulkutunneliin vieviin rappusiin, näki minut takanaan ja jäi pitämään ovea auki. Aavistuksen liian myöhään mies tajusi arvioineensa väärin välillämme olevan etäisyyden sekä etenemisvauhtini, mutta ei enää kehdannut lähteäkään. Minä yritin kipittää parhaani mukaan (ts. luonnottoman nopeasti) kohti ovea, vaikuttaa kiitolliselta ja hymyillä kauniisti. Kohteliaisuuden ja kiusallisuuden raja on välillä kovin häilyvä!

Avaudunpa samaan syssyyn myös vaikeuksistani rappukäytävässä. Tiedättekö sen tunteen, kun portaissa tai pihalla tulee vastaan sellainen ihminen, jota ei varmasti tunnista naapurikseen, eikä oikein osaa päättää, pitäisikö tervehtiä? Jos toinenkin välttelee katsekontaktia, minä en sano mitään, ja kaikki on hyvin. Jos vastaantulija taas lähestyy suoraselkäisenä ja hymyillen, mumisen yleensä jonkinlaisen tervehdyksen. Voi olla, että hän tervehtii takaisin kaikuvalla äänellä. Siinä vaiheessa mieleeni hiipii usein epäilys. Kuulikohan tuo ihminen, mitä mumisin? Pitäisikö moikata uudestaan? Mutta sehän vaikuttaisi oudolta, jos hän kuuli minut jo... Entä jos hän ei kuitenkaan kuullut? Silloinhan vaikutan epäkohteliaalta, vaikka minä itse asiassa tervehdin ensin! Ah ja voi! Tässä vaiheessa kohtaaminen on onneksi ohi, ja voin jatkaa kohti elämän uusia haasteita. (Esimerkiksi: Pitääkö bussikuskia tervehtiä?)

Yst. terv. nimim. "Sosiaalisesti rajoittunut"

Äänetön huuto

Tohtori Irja on taas tehnyt diagnoosejaan ja todennut itsellään jonkinmoisen äänihuulten rasitustilan. Vai miten muuten pitäisi tulkita se, että ääni painuu, pitää rykiä ja välillä pääsee jännittäviä kiekauksia? Flunssaa ei ole, puberteetti meni jo, ja käsittääkseni äänenmurros on muutenkin korostuneemmin miesten juttu.

Niinpä määräsin itseni puhekieltoon vähintään kotioloissa ja mahdollisuuksien mukaan myös muulla vapaa-ajalla - töissä ei pysty vaikenemaan, ja töistä en oikein pystyisi olemaan poissa juuri nyt. Tai pystyisin toki (viimeksi kun testasin, en ollut korvaamaton*), mutta en millään tahtoisi, kun sitten se kaatuu myöhemmin ikävästi niskaan... (Oikeasti olen myös hivenen huolissani siitä, että jokin saattaisi olla vikana muuallakin kuin korvieni välissä. Ääniongelmat = massiivisia ongelmia työelämässä, eivätkä ne muutakaan elämää taitaisi suoranaisesti helpottaa. Ei kiitos. Ja lääkäriinkään en tahdo mennä, koska... no, ei siihen mitään järkevää syytä ole, minä en vain tahdo käydä lääkärissä.)

Joka tapauksessa elämäni on nyt kovin, kovin vaikeaa (vaihteeksi...). Olen kuvitellut, että pysyttelen aika hiljaa ollessani yksin kotona. Todellisuudessa taidan hölistä jatkuvasti. Nyt, kun yritän tietoisesti olla vaiti, ihan koko ajan laulattaisi tai hyräilyttäisi tai pitäisi kiljua ikkunassa pörräävälle kimalaiselle tai kommentoida jotakin kirjassa lukemaansa tai huokailla työpapereiden äärellä tai käydä kuvitteellista vuoropuhelua joka päivällä jäi kesken tai tai tai. Hiljaiseloa, indeed.

* Kokeen voi helposti suorittaa vesilasitestillä = käytetään sormea vesilasissa; jos veteen jää kuoppa, voi todeta olevansa korvaamaton.

Lintu lensi (melkein) oksalle

En ole tiennytkään, miten pashoja (ässä oli hutilyönnin tulosta, mutta jätin sen, kun pasha sopii niin mukavasti näihin pääsiäispyhiin) ääniä pystyn päästämään. Sitten koitti tämä aamu valtavine järkytyksineen.

Istuin työpöydän ääressä avoimen tuuletusikkunan vieressä, kun varpunen lehahti ikkunalaudalleni sirkuttamaan. Siis asunnon sisäpuolelle. Ajattelin - sinänsä ihan järkevästi - että saisi mennä saman tien ulos, ympäriinsä poukkoilevaa lintua olisi todella hankala ohjata takaisin pihalle tuuletusikkunan kautta. Ennen kuin pääsin ajatuksen loppuun, havaitsin kirkuvani hillittömästi. Siis sellaisella volyymilla, että itsekin säikähdin, ja useampi naapuri saattoi jo seistä hätänumeroa näpyttelemässä. Pikkulinnun tähden! Ja minä en siis mitenkään pelkää lintuja; korkeintaan ärsyynnyn kaupunkilaispuluille ja -lokeille, jos ne alkavat tunkea piknikeille mukaan. No, ainakin tuo kauhua elämääni kylvänyt varpusparka kääntyi kannoillaan ja poistui. Toivottavasti lintu ei saanut kovin pahaa traumaa.

Olen todistettavasti jopa syönyt samassa pöydässä varpusen kanssa, eikä pelottanut yhtään.

Meillä oli muuten alaluokilla koulussa musiikkiliikuntaa. Se ei ollut koskaan suosikkiaineitani. Kerran meidän piti leikkiä ja laulaa tuota otsikossa siteeraamaani laulua. Meillä oli tyttö-poika-parit (poikabakteereja!), ja laulun edetessä parit vaihtuivat jatkuvalla syötöllä (elämän realiteetit huomioivaa tapakasvatusta?). En jäänyt kaipaamaan musiikkiliikuntaa, kun se kolmannella luokalla jäi taakse.

Ah, lapsuuden kultaisia muistoja! Ah, elämän rikkautta! Ah, likaista tukkaa, jossa on harmaa juurikasvu ja jota en millään viitsisi mennä värjäämään tai edes pesemään, vaan jaarittelen mieluummin blogissa!

Pullottaa

Pääsiäisen kunniaksi päätin tehdä simaa ensimmäistä kertaa elämässäni (niin, onhan vappukin kohta ovellamme). Muistelin, että äidin tekemä kotisima maistui hyvältä lapsena, joten toiveissa on että tämäkin sima olisi juomakelpoista. Äidiltä sainkin lasipulloja lainaan, kun omat kotoa löytyneet olutpullomme eivät riittäneet...

Valmistamani siman tein ikivanhan suvussamme kulkeneen reseptin mukaan (se löytyy printattuna myös Dansukkerin fariinisokeripussin kyljestä). Koko homma alkoi keskiviikkoiltana, jolloin keitin 4 litraa vettä, heitin joukkoon fariinisokeria ja sokeria (500 g kumpaakin). Laitoin liuoksen ämpäriin, ja lisäsin siihen reilun neljän sitruunan mehut (tykkään sitruunasta) ja 4 litraa kylmää vettä. Litkun kruunasi pieni murunen leivinhiivaa. Keiton jätin muhimaan tiskipöydälle vuorokaudeksi.

Sima kävi ensin vuorokauden ämpärissä huoneenlämmössä.

Torstaina illalla alkoi pullottaa (heko heko). Huuhtelin oletettavasti puhtaat pullot vielä vedellä, ja suppilon avulla liruttelin niihin sima-aihiota. Mukaan pulloihin lisäsin n. 1 teelusikallisen sokeria, sekä tietysti rusinoita.

Siman pullotusta.

Lopputuloksena (tässä vaiheessa) oli melkein 8 litraa simaa erikokoisissa pulloissa, jotka mahtuivat kuin mahtuivatkin jääkaapin oveen. Nyt sitten jännätään viikko, miten siman käy (heko heko)!

Minun lapsukaiseni odottamassa jääkaappiin siirtoa.

Vappuna saammekin sitten nauttia omatekoisesta simasta (tai kiljusta). Sitä ennen toivotan rauhaisaa pääsiäistä kaikille!

Lisää keväisiä tuulahduksia

Pahoittelen kirjoitukseni sisältöä jo ennakolta. Kyseessä on kuitenkin hyvin ajankohtainen aihe, joten koen, että tästä on pakko puhua juuri nyt.

Tiedättehän mämmin, tuon keväisen herkun? Se on minusta oikein hyvää, joten ostin tänään oman pikku (700 gramman) tuokkoseni pääsiäispyhiä sulostuttamaan. Vaahdotin vaniljakastiketta seuraksi ja söin hyvällä halulla. Lopputulos: järkyttävät ilmavaivat. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että en voi sulkea ikkunaa edes ensi yön ajaksi, sillä tunnelma huoneistossani on hyvin... sakea.

Niin että kuka haluaa tulla kylään? Mämmiäkin olisi vielä jäljellä!

Keväisiä tuulahduksia

(Sisältää paljastuksia henkilökohtaisesta hygieniastani. Älä lue, jos epäilyttää.)

Aloitin viimeinkin pyöräilykauden. On ollut vähän käynnistymisvaikeuksia.

Ensinnäkin työmatkani on salaperäisellä tavalla pidentynyt sitten syyskuun lopun (tai milloin se ensimmäinen syysflunssa, joka laiskisti minut bussimatkustajaksi, nyt iskikään). Ylämäet ovat muuttuneet korkeammiksi ja polkemisen viemä aika kasvanut. Kumma juttu.

Lisäksi työmatkalogistiikka ei ihan vielä ole minulla hallussa. Periaatteessa se on ihan yksinkertaista: työkamat ja vaihtovaatteet mukaan. Käytännössä lastasin tänään pari ylimääräistäkin paperipinoa tarakalle, mutta unohdin vaihtoalusvaatteet kotiin. Oli muuten mukavan raikas olo töissä pari kertaa hionneissa urheilurintsikoissa (...ei niitä aina ehdi pestä joka käytön jälkeen)! Uskon, että työkaveritkin arvostivat - yritin pitää kunnioittavaa välimatkaa, mutta kyllä minä silti haisin aika pahalta...

Kesää odotellessa

Viikonlopun patikkaretkellä Hämeessä näin sinivuokkojen jo pilkistävän lehdossa. Kuinka ihanaa!

Sinivuokot

Jep jep.

Vaali-illassa on tunnelmaa! Tällä hetkellä minä tunnen ainakin

• ketutusta,
• tyytymättömyyttä ihmiskuntaa (tai ainakin Suomen kansaa) kohtaan sekä
• pettymystä itseeni (koska pakkoko noita valvojaisia on ehdoin tahdoin seurata, kun niistä seuraa vain kohonnutta verenpainetta ja puuskittaisia inhon tunteita).

Mihin tämä vielä johtaakaan! (Oikeastihan minun pitäisi tehdä mm. töitä, mutta minulla on sellainen perinne, että vaalit valvotaan loppuun saakka. Vielä viime eduskuntavaalien aikaan huutelin välihuutoni televisiolle, mutta osaan minä näköjään karjua läppärillekin, kun kansa puhuu tyhmiä.)

Edit: En kestä. Ajattelin, että tämä turhautuminen illan mittaan helpottaisi, mutta tämähän menee koko ajan hullummaksi. Tahtoisin myös nähdä ja kuulla reilua katkeruutta ja sapenkarvaisia lausuntoja mieluummin kuin toisiaan rehdisti onnittelevia puoluejohtajia, mutta ei - muovinen hymy pysyy. Pyh.

Tänään olen suunnitellut murhia.

Olen juuri avautunut Varpulle nettilinjat kuumina (anteeksi vain, Varpu) siitä, kuinka paljon vihaan, mutta se ei riitä. Haluan kertoa kaikille muillekin! VIHAAN:

• Isännöitsijää, joka on joko tietoisesti valehdellut minulle tai vähintään kertonut osatotuuksia.
• Taloyhtiöni tiedotuslinjaa (joka on PERSIESTÄ).
• Vähän yli kuukauden päässä häämöttävää asunnottomuutta
• Vähän enemmän yli kuukauden päässä häämöttävää työttömyyttä yhdistettynä asunnottomuuteen.
• Äärimmäisen ilahduttavaa ajatusta vähintään kahdesta muutosta ennen vuoden loppua, parhaassa tapauksessa jopa useammasta.
• Helsingin vuokra-asuntomarkkinoita.
• Tyhmyyspäissäni tekemääni 24 kuukauden internetsopimusta, jota en lopulta saanut aikaiseksi perua määräajassa.
• Sitä, että tulin kotiin niin myöhään, etten tavoittanut ketään asianosaista puhelimitse, vaan joudun odottamaan aamua ohimosuonet hiljaa poksahdellen.

Olisin upottanut tämän videon loppukaneetiksi, mutta sitäpä ei voikaan upottaa. Vituttaa sekin. Sen sijaan teen tunteistani kuvan:

Teoksen nimi on "Verta ja suolenpätkiä", koska siinä on verta ja suolenpätkiä.

Ja niin, tunkekaa todellakin positiivinen ajattelu hanuriinne. Oikeesti. Googletin vitutuspäissäni hakusanoilla "putkiremontista ilmoittaminen". Löytyi esimerkiksi tällainen sympaattinen kommenttiketju. Tosi kivoja vastauksia ihmiset antavat toisillensa (not). EI NOIN. Jos joku haluaa kommentoida, otan vastaan vain a) sympatiaa b) tarjouksia halvoista asunnoista, joissa ei tarvitse sitoutua asumaan vähintään vuotta ja / tai maksamaan vuokraa luonnossa.

P.S. Pahoittelen käyttämiäni alatyylisiä ilmauksia ja viljelemääni vihapuhetta ehkä huomenna. Toistaiseksi vituttaa liikaa.

Ajatusleikki

Valitse oikea vaihtoehto / vaihtoehdot:

Jos minulla olisi lapsia, ja he sanoisivat toistuvasti tahtovansa nähdä, miten isä tappelee töissä, ja sitten he näkisivät isänsä tappelevan töissä ja olisivat siitä innoissaan, minä ajattelisin, että...

a) Hyvä hyvä! Niin sitä pitää!
b) Lasteni isällä on harvinaisen typerä työ.
c) Joku on kasvattanut lapseni pahanpäiväisesti kieroon, jos tappeleminen on heidän mielestään hienoa.

(Inspiraation lähde täällä; uutiskriteereistäkin minulla voisi olla jotakin sanottavaa, mutta nyt en ehdi aloittaa sanomista.)

Päivän mietelause: Mens sana in corpore sano.

Kiellettyjen aineiden lista

Jos minä olisin elintarviketeollisuuden ylijumala, kieltäisin välittömästi muutamia asioita. Kiellettyjen listalle päätyisivät ainakin:

1. Valkosuklaa. En ole suuri suklaan ystävä, mutta kyseisen aineen viehätyksen minä voin kuitenkin teoriassa ymmärtää. Valkosuklaa puolestaan maistuu enemmän sukalta kuin suklaalta. En tajua.
2. Jaffa-keksit. Kaikki yritykset yhdistää appelsiinia ja suklaata keskenään on lähtökohtaisesti tuomittu epäonnistumaan, mutta Jaffa-kekseissä on lisäbonuksena taulusientä muistuttava keksipohja. Lisäksi maassamme vallitsee jokin kollektiivinen harha, jonka mukaan kaikki pitävät Jaffa-kekseistä, joten niitä ei pääse pakoon, vaikka haluaisikin.
3. Suklaan ja lakritsin yhdistäminen. Se nyt ei vain toimi. Karkkipusseihin saa minun puolestani tunkea mitä hyvänsä (koska en syö karkkia), mutta jäätelöt ja leivonnaiset pitäisi sentään osata jättää rauhaan!

Ilta on aamua viisaampi (aamulla en tätä vielä tiennyt).

Minun ja tietokoneeni yhteinen taival on jatkunut jo hieman yli viisi vuotta*. Vasta tänään minä huomasin, että koneessani on tällainen näppäin:

Toisin sanoen olen puolen vuosikymmenen (!) ajan tuottanut puolikasta tarkoittavan merkin joko "yksi kautta kaksi" -metodilla (siis näin: 1/2) tahi metsästämälle sitä erikoismerkkien seasta - aivan turhaan. Olisin vallan  hyvin voinut koko ajan tehdä näin: ½ ...ja näin: ½ ...ja näin: ½ ...ja näin: ½.

Päivän mietelause: Oppia ikä kaikki.

* Kylläpä koneeni vaikuttaa vanhalta, kun sen iän näkee ihan noin konkreettisesti silmiensä edessä. Ei ehkä pitäisi niin kovasti ihmetellä sitä, että koneen tahti on vuosien mittaan vähän hidastunut, ja kärttyisäksikin tämä on vanhemmiten muuttunut.

Kevät

On ihanaa kun nuo järkyttävän isot lumikasat hupenevat auringossa ja vesisateessa. On kevät, ja minä rakastan kevättä (toisin kuin eri aikaan syntynyt siamilainen kaksoissiskoni Irja, joka syntymässä erotettiin ja lähetettiin kiertävän sirkuksen matkaan minun jäädessäni elämään prinsessana ruhtinaan hoviin)! 

Minulla oli ihan ikävä oikeaa ja rehellistä vesisadetta. Tuntuu hyvältä olla turvassa kotona tai vaikka töissäkin, kun sade ropisee ikkunaan ja ympäröi joka puolelta.

Eilen oli kaunis ja aurinkoinen ilta Töölössä. Jää on sulanut pois, hiekkaa on siivottu jo kaduilta, ja pikkukengissä pääsee liikkumaan kaupungilla.

Töölö - Tölö

Haute couture

Irja käski minun kirjoittaa blogiimme, ja toki niin tahdon tehdä. Jotenkin vain on ollut sellaista hässäkkää ihan arkielämässä, etten ole saanut aikaiseksi koota ajatuksiani. No mutta.

Kävin toissaviikolla vihdoin optikkoliikkeessä tilaamassa itselleni uudet silmälasit (siis ne, joihin sain reseptin Korson reissullani). Silmälasien kehysten valinta oli täyttä tuskaa. Oma naama kun näyttää niin karsealta kaikkien kehysten kanssa, ja erityisesti kaikki tarjouksessa olevat rillit näyttivät tyhmiltä ylläni. Kävin läpi naisten, miesten ja unisex-mallistot, mutta mieleisiä kehyksiä ei tuntunut löytyvän. Lopulta minua palveleva optikkokin kohautteli olkapäitään todeten, että eipä meillä muuta enää ole, paitsi tietysti nämä muutamat Chanelin mallit. Optikko kaivoi taskustaan avaimen, ja avasi lukitun lasivitriinin. Hyllyltä bongasin heti hienot punertavat muovisankaiset lasit, joissa oli hieman 50-lukulaista tunnelmaa. Ja kuinka ollakaan, nämä kehykset eivät näyttäneet pahalta naamallani! Itsenikin yllättäen päätin siis valita aidot chanelit. Onneksi lasien hintakaan ei lopulta ollut sen kovempi kuin muissakaan merkkikehyksissä (ja linssithän niissä ovat ne mitkä sitä hintaa ylöspäin tuovat).

Lasien toimitus oli nopea, ja kävinkin viime viikolla hakemassa uudet rillini liikkeestä. Chanelini pakattiin - luonnollisesti - Chanelin paperikassiin. Optikolta lähdettyäni teki mieli mennä Stockalle haahuilemaan ympäriinsä paperikassini kanssa. Olisin voinut testata, että saisiko chanelilla uskottavuutta ja palvelua ko. firmasta, mutta päätin jatkaa boikottiani ja lähdin kotiin.

"Velour hyväilee lantioita, vain Chanel Five on yllä..."

Älä tee väärin. Tee oikein.

Joskus on vaikea tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Toisinaan se taas on hyvin helppoa.

Tässä on kaksi kuvaa hiljavaltosistani. Toisessa niistä on virhe (...tai no, molemmissa, mutta toisessa on iso virhe ja toisessa pieni). Katso nyt kuvia tarkasti ja mieti tarkoin, kumpi vaihtoehto on mielestäsi parempi:

vaihtoehto A

vaihtoehto B*

Kuka on A:n kannalla? Käsi reippaasti ylös! ...ja sitten käsi välittömästi alas, koska vaihtoehto A on ehdottomasti väärin.

Selitän. Viime aikoina olen huolestuttavan usein törmännyt ilmiöön, jossa sisustuslehdissä ja kauniita kuvia pursuavissa blogeissa ihmiset ovat panneet kirjahyllyssään tuulemaan ja laittaneet kirjansa värijärjestykseen sen sijaan, että noudattaisivat kiltisti ainakin aakkos- ja mahdollisesti myös aihepiirijärjestystä. Muuten aivan järkevät ihmiset! Eiiiii!

Värijärjestys on väärin ensinnäkin siksi, että eihän tuolla logiikalla kirjahyllystä löydä lopulta mitään. Toisaalta se on paha asia siksi, että jos ilmiölle antaa pikkusormen, lopulta kirjahyllyssä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Yksin Valtoseni eivät riitä tätä havainnollistamaan, joten katsotaanpa, mitä niille tapahtuu, jos noudatetaan edelleen värijärjestystä ja lisätään sekaan sängyssäni ja pöydälläni tällä hetkellä ajelehtivia opuksia:

Ei tämä kyllä taida kovin hyvin havainnollistaa, mutta en jaksa tyhjentää kirjahyllyäni enempää näiden kuvausten vuoksi, vaikka kyseessä onkin äärettömän tärkeä asia.

Kaaos! Iljettävä sekasorto! Saman kirjailijan teokset saattaisivat tällä logiikalla sirottua aivan eri puolille kirjahyllystöä! Ja mitä tehtäisiin niille kirjoille, jotka eivät värinsä perusteella sopisi siististi mihinkään? Laitettaisiinko ne piiloon hyllyn takaosaan vai poltettaisiinko saman tien?

Päivän mietelause: Älä laita kirjojasi värijärjestykseen, sillä siitä seuraa sekasorto ja anarkia.


* Mainitsemani pieni virhe on tässä kuvassa. Neiti talonmies ja Nuoren opettajattaren varaventtiili vaihtoivat näköjään paikkaa niitä hyllystä pöydälle sijoittaessani. Ei ole aakkosjärjestys täydellinen. Häiritsevää!

Ja katso: täälläkin on tulppaaneita!

Olen viikon varrella aina välillä käynyt täällä katsomassa, olisiko blogimme päivittynyt salaperäisellä tavalla. Ei ollut, höh (Varpu: tämä on vihje! Kirjoita, niin minulla on jotakin luettavaa!). Teen sen sitten itse, koska on viikon ensimmäinen vapaailta, ja minä jaksan vihdoinkin tehdä jotakin ylimääräistä! Hurraa!

Kyllä tässä taitaa muuten keski-ikä lähetä, kun minua ei sitten vähääkään kiinnostaisi olla missään muualla kuin kotona, vaikka on lauantai. Ei sitä olisi nuoruutensa päivinä uskonut, että tähän vielä tullaan! Ajauduin kävelemään keskustan läpi, kun tulin kyläreissulta tuossa päivemmällä, ja olin tukehtua tungokseen. Ennen kuin ryhdyin purkamaan ahdistustani lyömällä satunnaisia vastaantulijoita, pakenin suosiolla kotiin siivoamaan. Nyt on sukset vintissä ja paksuimmat talvitakit säilötty sellaiseen... no, mikä se nyt on. Sellainen jännä pussi, josta imuroidaan ilmat pois. Hyvin kätevä, suosittelen! Olen siis alkanut vähitellen melkein hyväksyä, että kevät koittaa Hitlerille Irjallekin. Merkiksi tästä hyväksynnästä laitan täten blogiimme puolipakollisen tulppaanikimpun kuvan™:

Olen nyt näköjään keittänyt kananmunia 25 minuuttia, joten luulen, että ne saattavat olla tarpeeksi kovia. Pitänee mennä tarkistamaan tilanne. Huomenna (tai ensi viikolla, tai ensi huhtikuussa) palaan antamaan ihmiskunnalle ohjeita kirjahyllyn järjestelyä varten. Toivottavasti ihmiskunta malttaa odottaa!