Olen ollut täysin vakuuttunut siitä, että olen lukenut koko Jane Austenin tuotannon, ja useimmat hänen teoksensa vieläpä moneen otteeseen. Vuodenvaihteessa otin matkalle mukaan Emman, jota minulla sattui olemaan kirjahyllyssäni tuplaten. Ajatuksena oli, että halpa pingviinipokkari voi hyvin jäädä hotelliin, jos ennätän lukea sen matkan aikana loppuun. En ihan ehtinyt - pääsin loppuun tänään.
Ehkä ensimmäisten viidenkymmenen sivun ajan kaikki tuntui tutulta, kuten toki pitikin - olinhan lukenut kirjan jo aikaisemmin. Vähitellen lukutahtini hidastui, ja aloin ihmetellä. Oliko tämä kirja todella näin puuduttava jo edellisellä kierroksella? Miten ihmeessä olen jaksanut teini-iässä lukea tällaista jaarittelua? (Toisaalta epäilen, että olisin silloin saattanut jaksaa jopa paremmin kuin nyt. Halusin aikanaan ylioppilaslahjaksi Kalevalan ja kieltäydyin ehdottomasti vanhempieni ehdotuksesta, että saisin rahaa mahdollisista hyvistä arvosanoista ylioppilaskirjoituksissa. Nyt ottaisin todennäköisesti rahat ja ostaisin Kalevalani divarista. Saattaisin jopa kokea pärjääväni ilman kansalliseeposta omassa hyllyssäni.) Miksi minä en muista, että kirjassa puhutaan taukoamatta ja että kaikki, ihan kaikki, selitetään pikkutarkasti puhki? Hermostuttavaa luettavaa!
Aloinkin vähitellen epäillä, että olen aikoinaan hyytynyt aivan samalla tavalla kuin nyt ainoastaan sillä erotuksella, että tällä kertaa jaksoin pinnistää loppuun saakka. "Teoksen tuntemus" taas lienee peräisin erinäisistä elokuva- ja tv-versioista, joita olen kyllä nähnyt lukuisia. Olkoonkin tarkkaa ajan ja ihmisluonnon kuvausta - minusta reipas karsinta olisi ollut ehdottomasti eduksi! Unilääkkeenä kirja kyllä toimi ajoittain ihan hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti