Valokuvat ovat aina olleet tämän blogin parasta antia.

Niin nytkin. Haluan silti esitellä teille syksyn satoa, jota en muistanut tuoreeltaan käydä täällä näyttämässä. Arvatkaas, missä tällaisia kasvaa?

No minun päässäni, tietenkin! Olen minä ennenkin aika monihaaraisia hiuksia päästäni löytänyt, mutta tuo oli kyllä jo ikuistamisen arvoinen.

Arvatkaapa, miten paljon olen panostanut hiuksiini tuon jälkeen? Aika paljon: olen jo ostanut hiusvärin kylppäriin odottamaan ja harkinnut saksien ottamista käteen. (Kuvat on siis otettu syyskuussa. Vastahan siitä on pari kuukautta... Kyllä, kuvat - olin niin järkyttynyt, että panostin kunnolla ja otin ainakin viisi. Tämä oli niistä paras.)

Huolestuttavaa

Epäilen, että minusta on tulossa säntillinen kunnon ihminen. Todistusaineistoa:

• Silitin eilen vaatteita vapaaehtoisesti.
• Menin myös kymmenen maissa nukkumaan.
• Olen jo monen viikon ajan
• syönyt aamiaista oikeastaan päivittäin
• vaikka aamulla pitäisi lähteä liikkeelle ennen kukon röhkinää
• nauttinut käytännössä joka päivä lämpimän ruoan
• jonka olen usein ihan itse valmistanut (enkä välttämättä edes puolivalmisteista).

Ihan täydellinen en sentään vielä ole, vaan esimerkiksi postin käsittelyssä on edelleen vähän hiomista. Siirrellessäni papereita pinosta toiseen löysin mm. viisi avaamatonta Plussa-pistetiedotetta, lukuisia viime vuoden puolella vanhentuneita tarjouskuponkeja ja pari avaamatonta raporttia afrikkalaisen "kummilapseni" tilasta mukaan lukien joulukortin, jonka olisin voinut hänelle lähettää.*

*Aikoinaan tuollainen "kummilapsi" tuntui hyvältä idealta, mutta enpä tiedä. En jaksa aina pitää yhteyttä edes ystäviini, joten olen kirjoittanut tämänhetkiselle tuettavalleni en-tiedä-kuinka-monen vuoden aikana tasan 0 kertaa. (Ja tuonkaltaisen tukemisen järkevyyttä / järjettömyyttä ylipäätään en tahdo edes ryhtyä pohtimaan...)

Miksi ottaa kuvia, kun voi olla ottamattakin?

Kun ihmisiltä kysytään, mitä tavaroita he kotoaan pelastaisivat tulipalon sattuessa, valokuvat taitavat olla yksi perinteisistä vastauksista. Itse en osaa sanoa, mitä vastaisin. Olen sielultani hamsteri ja minulla on paljon tavaroita, joista pidän. Ehkä kaappaisin mukaan tietokoneen? Valokuvista ei taitaisi kuitenkaan olla niin väliksi.* Olen kyllä saanut paperikuvat jossakin reippauden puuskassa laitettua albumeihin, mutta en katsele niitä oikeastaan koskaan. Suurin osa filmikameralla otetuista räpsyistäni on kamalia, ja valtaosan niistä onnistuneemmistakin olen saanut pilattua esimerkiksi lotraamalla erikeeperillä** kuvat kuprulle.

Tietokoneen kuvakansiot ovat luku sinänsä. Otan kuvia aika vähän, mutta ne harvatkin on arkistoitu typerästi ja/tai jätetty käsittelemättä, ja lisäksi suurin osa koneelleni arkistoiduista kuvista on eri tavoilla huonoja. (Enkä todellakaan puhu mistään monimutkaisesta käsittelystä, vaan tarkoitan lähinnä rajaamista, samasta kohteesta otettujen tupla- tai triplakappaleiden poistamista ja tarkentumattomien viskaamista roskakoriin. Miten ihmeessä sellaiset ihmiset toimivat, jotka ottavat oikeasti paljon kuvia? Ehtivätkö he katsella niitä ikinä? Pysyvätkö kuvat järjestyksessä? Kuinka he muistavat, missä ne on otettu?) On aina yhtä antoisaa katsella lomakuvia, joista ei enää muista, missä on ne ottanut. Tuhat sanaa matkapäiväkirjasta (joita en jaksa pitää) kertoisi minulle varmasti enemmän kuin sata tuollaista kuvaa. Toisaalta... samapa tuo. Otan kuitenkin kaikkialla samanlaisia kuvia. Esimerkiksi tällaisia:

Paintilla saa tehtyä myös hienoja kollaaseja.

Yllä olevassa kollaasissa on paloposteja seitsemästä maasta. Miksi? Ei aavistustakaan. Kai niiden tallentaminen on oire jostakin.


* Nyt olen varma, että universumi kostaa, kotini palaa ensi yönä, jätän valokuvat roviolle ja sitten kaduttaa.
** Päätin, että tuo on yleisnimi, koska firman sivuilla tuotteesta käytetään näköjään (idioottimaista) kirjoitusasua ERi KEEPER. En varmasti ryhdy tuollaiseen pelleilyyn!

Kultakutri kävi täällä

Tällä hetkellä tunnen olevani joku kolmesta karhusta. Joku on syönyt haarukallani! Huomasin nimittäin äskettäin aterioivani ns. peruskouluhaarukalla (= haarukka, jonka varsi on mutkalla, koska humoristit useammassa oppilassukupolvessa ovat ruokatuntiensa ratoksi taivutelleet sitä erilaisiin asentoihin). Ei kuulu omiin harrastuksiini, enkä ole huomannut vieraidenikaan vääntelevän aterimiani epäilyttävästi. Kultakutri on selvästi saanut jostakin käsiinsä asuntoni avaimen. Vaihtoehtoinen selitys on, että täällä käy poissaollessani yläkoululaisia luokkaretkeilemässä.

Inventaario, osa 2

Joulupukki toi minulle poran, jota olen jo vuosikausia kaivannut avuksi koruaskarteluihin, mutta en vain ole saanut hankittua. Tänä iltana olenkin sydämeni kyllyydestä rei'ittänyt erinäisissä projektilaatikoissa jemmaamiani pikkuesineitä, jotta voisin sitten ripustaa niitä korviini.

Kun tuli aika laittaa illan paskartelut roikkumaan muiden korvakorujeni joukkoon, säilytysjärjestelmässäni (vinkki: raastinraudat ovat erinomaisia korvistelineitä!) ei ollutkaan niille kunnolla tilaa. Ryhdyin siis organisoimaan kruununjalokiviäni niin, että ne eivät enää hautautuisi toistensa alle. Laitoin ne saman tien myös värijärjestykseen, koska se rauhoitti sieluani - kyllä, minusta tuo on oikein rakentava tapa viettää perjantai-iltaa.

Samalla päätin uteliaisuudesta tutkia, paljonko minulla itse asiassa on korvakoruja. Sain tulokseksi 119 paria (sekä pienet nappikorvikset ja sen sellaiset, joita en ikinä käytä enkä siis viitsinyt laskeakaan). Hmm. En oikein tiedä, mitä tuosta lukemasta pitäisi ajatella. Olen myös melko varma siitä, että poran ansiosta saldo kasvaa hyvinkin pian, eikä siinä mitään; paskartelu on oikein hyvä tapa käyttää aikaansa. Elävän elämän tutuille kuitenkin tiedoksi, että jos näette minut lähiaikoina ostamassa uusia korviksia, minulta saa ehdottomasti kysyä, olenko aivan varma hankinnan välttämättömyydestä.

Osataan kieliä

Välillä ihmettelen, miten aivoni toimivat. Kävin taannoin keskustelua englanniksi. Hain toivottoman kauan sanaa dialogi, ja lopulta taisin kiertää sen sanomalla jotakin muuta, koska sanaa dialogue nyt vain oli aivan liian vaikea keksiä. Sen sijaan keripukki tulee kyllä kuin apteekin hyllyltä. (Scurvy, tietenkin. Ainahan se on mielessä.)

Valomysteeri

Jouluvalot ovat tällä hetkellä elämässäni sen verran pinnalla, että jatkan vielä aiheesta. Olen nimittäin taas tänä syksynä miettinyt, kuinka käytännössä toimivat sellaiset kokovartalovalot, joiden ansiosta puu näyttää pimeässä suunnilleen tältä:

Kuinka valot saadaan paikalleen? Otetaanko ne kesäksi pois? Onko niiden laittaminen vaikeaa? Voiko puu kasvaa yli vaatteistaan? Vaihdetaanko palaneita lamppuja ikinä? Esimerkiksi Mannerheimintien (tai ehkä Topeliuksenkadun) varressa aika tarkkaan Tullinpuomin Shellin kohdalla on tuollainen puu, ja monena talvena olen miettinyt, miltähän se näyttää kesäisin. Kesällä en sitten muista katsoa. Tietääkö joku?

Kalsarit

Minulla on ongelma. Mikä olisi terve ja normaali tapa suhtautua eräisiin omasta kotitaloudestani löytyviin miesten kalsareihin (kuva alla)?

"Kisses"

Kalsarit ovat olleet mitä ilmeisimminkin hyvin rakkaat käyttäjälleen. Hän sai ihanan punaiset kalsarit lahjaksi useammaltakin kiitolliselta naiselta keväällä 2006. Kalsareissa lukee lisäksi teksti "Kisses", mikä kenties palauttaa käyttäjän mieliin kauniita muistoja tämän nuoruudesta. Kalsarit ovat täyttä puuvillaa, ja sen takia materiaalin kimmoisuus on kaikonnut pesuissa jo aikaa sitten. Puuvilla on myös jännällä tavalla alkanut reikiintyä ja rispaantua kulutuspinnoilta.

Missä vaiheessa rakkaat ja merkitykselliset kalsarit ovat niin reikäiset, että ne voisi - kaikesta tunnearvosta huolimatta - heittää pois? Onko minulla sivustakatsojana oikeus puuttua asiaan, ja viheltää peli poikki? Jos kalsareille langetetaan käyttökielto, saako omistaja kuitenkin pitää ne muistona? Olisiko hävittäminen polttamalla turvallisempaa? Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

Nämä ovat vaikeita asioita. Kuten Irja ja sananlaskutkin tietävät; "ota ensin oma silmänpako sukkahousustasi pois, ennen kuin tuomitset läheisesi kalsareita".

Tekniikan ihmiset, auttakaa!

En ole huolinut koneelleni Google Chromea, vaikka sitä yritetään kaikenlaisten päivitysten yhteydessä aina oletusasetuksena laittaa mukaan. Argh. Ensinnäkin minua ärsyttää tuputus, ja toisekseen en tykkää yhtään siitä ominaisuudesta, että selaimen osoiterivi toimii samalla hakukoneena. Siitä tulee sellainen olo, että joku kyttää tekemisiäni selän takana ja kuvittelee sen perusteella tietävänsä paremmin, mitä tahdon - ja käyttää lisäksi luulojaan kaupallisesti hyväkseen niin paljon kuin pystyy. Ajattelen ihan itse, kiitos! (Tietysti kaikista klikkauksista jää aina jälki jonnekin, mutta en haluaisi tiedostaa sitä koko ajan.)

Aina välillä tulee kuitenkin käy niin, että joku sivusto ei toimi tai video ei aukea tai muuten vain tökkii, ja selainta vaihtamalla ongelma ratkeaa. Nyt olen sitten pohtinut, mikä olisi sellainen tavissurffailijalle sopiva simppeli kakkosselain, enkä keksi. Kai siinä Chromessakin ihan oikeasti hyviä puolia olisi... En vain pääse yli siitä osoiteriviasiasta millään. Niin että voisiko joku kertoa, saako sen ominaisuuden jotenkin pois käytöstä? Katsoin jo Googlesta, eikä se kertonut. Myös muita selaimia saa suositella, itse en keksi! (Nyt käytän siis Firefoxia. Exploreria välttelen. Safari minulla oli jostain salaperäisestä syystä vanhalla koneella, mutta en oikeastaan ikinä käyttänyt sitä. Tiedän, että muitakin on, mutta mitä?) Tietysti voisin ladata liudan selaimia koneelleni ja ruveta perehtymään niihin itse, mutta mieluummin vietän leppoista sunnuntaipäivää upotellen kuumia rautanauloja kynsieni alle.

Jos osaat vastata kysymyksiini ja vaivaudut auttamaan naista mäessä, olen kiitollinen! (Jos taas suhtaudut ylimielisesti tekniseen rajoittuneisuuteeni, tarjoat ratkaisuksi Applen tuotteita tai rupeat puhumaan tietokonejargonia, tulen uniisi kummittelemaan, ja sen jälkeen et tahdo nukkua enää koskaan.)

P.S. Kun nyt tekniikasta puhutaan, niin kerron vielä tämänkin: opin tänään kirjoittaessani tekstiviestiä, että puhelimeni tuntee sanan puukkoja, mutta ei sanaa suukkoja. (Kyse ei siis ollut mistään hempeilystä, vaan niistä Brunbergin valmistamista suukoista.) Tuon laitteen tuntema sanasto yllättää säännöllisin väliajoin vielä kaikkien yhteisten vuosiemme jälkeenkin.

Kuka olet, nuorukainen?

Mitä näet sielusi silmillä, kun kuulet sanan nuorukainen?

Törmäsin nimittäin internetissä vaeltaessani vauvakuumeesta kärsivään nuorukaiseen, joka tuskaili kuukautistensa tähden, koska olisi tahtonut olla jo raskaana. Hämmennyin. Minusta kuitenkin nuorukainen = nuori mies.

Onko kovinkin yleistä ajatella, että nuorukainen = kuka tahansa nuori henkilö? Olenko yksinkertaisesti pudonnut nykynuorten nykynuorukaisten kelkasta, häh?

Päivän mietelause: Kun koville ottaa, niin koiraskin poikii.

P.S. Kotimaisten kielten keskuksen sivuilta löytyy ihan kiinnostava kirjoitus aiheesta, t. kielinörtti.

Paleltaako?

Ilmatieteen laitoksen sivuilla povataan tuleville päiville tällaista säätä:

Pyydän kiinnittämään erityistä huomiota noihin punaisiin numeroihin. Sitten tehdään pieni ajatusleikki.

On maanantai. Olet lähdössä ulos. Mitä seuraavista laitat jalkaasi?

a) nahkasaappaat
b) ballerinat
c) Uggit
d) nilkkurit

Minun valintani: ilman muuta b). Kaikkien muiden valinta: nähtävästi mikä tahansa muu kuin b).

Tänään aloin ihmetellä, onko talvi tullut huomaamattani, kun ei kukaan muu enää näytä kulkevan ballerinat jalassa, mutta eipä tuo siltä lämpötilojen perusteella näytä. En tajua. Jos on toistakymmentä astetta lämmintä, en takuulla laita jalkaani mitään saappaita (no, kumisaappaat saatan laittaa, mutta se nyt on vähän eri asia)! Mikä teitä vaivaa, ihmiset? En kai ole ainoa, joka ei ole edes harkinnut talvikenkien kaivamista kesäteloiltaan?

Olenko normaali?

Irja kohtaa elämän, osa 476: Sähkölasku.

Pitkäveteisen jaarittelevan dokumentaarisen tosi-tv-sarjan tässä jaksossa Irja saa sähkölaskun ja alkaa pohtia, onkohan hänen sähkönkulutuksensa turvallisen keskimääräistä, pitäisikö hänen olla ylpeä säästäväisyydestään vai ryhtyä sammuttelemaan valoja ja alistua vihdoin energiansäästölamppujen käyttäjäksi. Irja päättää kysyä Googlelta apua, mutta Google saa kryptisillä ja osin vanhentuneilla vastauksillaan Irjan entistä hämmentyneemmäksi.

Irja päättää kirjoittaa asiasta blogiin ja toivoo, että mahdollisimmat monet paikalle sattuneista jakaisivat kommenttiosastolla näkemyksensä kotitalouksien (erityisesti yhden hengen asuttamissa kerrostalohuoneistoissa, mutta muutkin käyvät) normaalista sähkönkulutuksesta vuositasolla. (Irjan sähkönkulutukseksi vuonna 2012 on siis arvioitu 730 kWh. Vertailukohteita edellisiltä vuosilta ei oikein ole, koska edellisen vuoden aikana Irja muutti majaa kahdesti ja sähköyhtiötäkin kerran.)

P.S. Omistettu blogikollegalleni Varpu "Sokea" Vapaalle: ai ei muka ollut pilkkuja tuossa minun pullossani? Jos et minua usko, niin usko nyt edes kuvaa (jonka muuten otin vessassa sekä sinun kunniaksesi että siksi, että siellä oli paras valo):

Niille lukijoille, joiden kanssa en ole väitellyt hajuvesipullojeni ulkonäöstä, kerrottakoon, että kirjoitin sekä edellisessä kappaleessa että tuota kuvaa nimetessäni sanan pilkkuja ensiksi muotoon pilluja. Otsikon kysymys koskee ehkä elämääni muutenkin kuin suhteessa sähkönkulutukseen. Tai sitten minun pitäisi viimeinkin opetella se kymmensormijärjestelmä kunnolla.

Mennään bussilla - jos osataan

Tässä on Helsingin seudun liikenteen matkakortin lukulaite:

Tässä on kaksi ongelmakohtaa kyseisessä laitteessa:

3 = "koko alue" 

L = "lähiseutu" 

satunnainen käyttäjä = "Siis mikä alue? Mikä seutu? Kumpi noista? Miksi?"

Jos tarkoitus on, että avuttomampikin matkailija kykenee toimimaan liikennevälineissä itsenäisesti, ei noista nimityksistä paljonkaan apua ole. Aina pitää huudella henkilökuntaa apuun.

Olen hiljalleen alkanut entistä lämpimämmin kannattaa järjestelmää, jossa yksittäiset joukkoliikennematkat maksettaisiin taitetun matkan pituuden perusteella. En kylläkään siksi, että osaisin tai jaksaisin puntaroida muutoksen laajempia vaikutuksia. Käyttäisin vain mieluummin sellaisia järjestelmiä, joiden toimintalogiikan (edes jollain tasolla) arkijärjelläni hahmotan.

Tunnustus

Muistatte varmaan parin päivän takaisen uutisen tutkimuksesta, jossa todettiin että homofobia saattaa olla pelkoa omista homotaipumuksista? Nyt voisin vetää analogian tästä Ralph Laurenin lastenvaatteisiin, ja tehdä julkisen tunnustuksen.

Saatatte muistaa senkin, kuinka tammikuussa avauduin kalliista merkkilastenvaatteista täällä blogissamme. Noh, sattuipa sitten niin, että kävin työmatkalla rapakon takana. Satuin Macy'sin lastenvaateosastolle, ja kuinkas ollakaan, siellä oli näkyvillä vaaterekki, jossa roikkui Ralph Laurenin Polo-t-paitoja ALENNUKSESSA. Koska hinta oli tosiaankin edullinen JA vielä dollareissa (jonka kurssi on nyt edullinen), niin päässäni pimeni, ja huomasin tekeväni valintaa kahden eri paidan väliltä. En osannut päättää, joten ostin molemmat.

There. Now I have said it. 

Eikö olekin söpöt?

Spotta ej på golvet

Hepskukkuu! Viikonloppu on täällä, minulla on perjantain kunniaksi viinilasi edessäni* ja valtakunnassa on kaikki hyvin. Jotta voisin kokonaan vapautua viikon rasituksista, minun pitää kuitenkin jakaa pois tyrmistykseni eräästä tapauksesta.

Kävi niin, että eräs teini otti ja sylkäisi, kun nieleminen oli ilmeisesti liian raskasta. No, teinithän syljeksivät, vaikka se tädeistä tyhmää onkin, mutta kun tämä tapahtui sisätiloissa. Minä sydämistyin ja jylisin että MITÄ TUO TUOLLAINEN OIKEIN ON, NYT KYLLÄ MENET JA PYYHIT TUON POIS, ET KAI SINÄ KOTONAKAAN LATTIALLE SYLJE! (Huomaan päivä päivältä selvemmin olevani täti. Juuri tuontyyppiset kommentit ärsyttivät teininä enemmän kuin mikään.) Mitä sanoi hän? "Mitä välii, kaikillahan on täällä kengät jalassa! [- -] "Mitä välii." [- -] "Vittu ei kiinnosta!" (Jäljet tuli kuitenkin lopulta siivottua.)

En tajua. Mistä lähtien on ollut taas normaalia sylkeä lattioille? Pitäisikö sylkykupit ottaa jälleen käyttöön?

*Periaatteessa viini oli tarkoitettu palkinnoksi hyvin sujuneesta siivousiltapäivästä, mutta päätin mopata myöhemmin - esimerkiksi ensi viikolla - ja nautiskella elämästä ensin.

Muotia keski-ikäisille lapsille

Vietin tässä taannoin aikaa blogiharrastukseni parissa, ja törmäsin muutamassa blogissa ilmiöön nimeltä "merkkivaatteita lapsille". Pienille lapsille siis todellakin myydään samojen muotitalojen vaatteita kuin aikuisillekin: Gant, Armani, D&G, Ralph Lauren, Dior, Boss, lista on loputon...

Äidit ostavat innoissaan lapsilleen t-paitoja, jotka maksavat yli 30 euroa, ja bodyjä jotka maksavat yli 60 euroa. Tämä herätti minussa muutamia kysymyksiä:

1) Miksi kukaan haluaisi maksaa pienten lasten käyttövaatteista noin paljon, kun oletettavasti vaatteet eivät ole sen kummempaa laatua kuin merkittömätkään vaatteet? Samoissa pajoissa Euroopan ulkopuolella ne vaatteet kuitenkin valmistetaan. Toisaalta lasten käyttövaatteet kuluvat leikeissä ja pesuissa varmasti, joten kestosijoituksenakaan ostoksia ei voi oikein ajatella.

2) Miksi äidit haluavat pienten lastensa näyttävän keski-ikäisiltä insinööreiltä pikeepaidoissaan? Onko se isä-lapsi-suhteelle parempi, jos molemmat kulkevat yhteneväisissä vaatteissa? Vahvistetaanko pukeutumisella salaista haavetta saada lapsi joskus opiskelemaan kauppatieteitä?

3) Eikö olisi parempi opettaa lapselle, että elämässä ei ole tärkeää merkkituotteiden omistaminen, vaan se, minkälainen ihminen on sisimmässään? Miksi muille ihmisille pitäisi näyttää että on muka jotain, eikö riitä että on vaan, ja jokainen kelpaisi juuri sellaisena kuin on?

Keski-ikäinen poika (kuva: ralphlauren.com)

Joo, tiedän, tämä menee jo oksettavaksi hymistelyksi, pahoittelen saarnaamista. Ehkä olen vain kateellinen kotiäideille, jotka ostelevat miestensä rahoilla päivät pitkät netistä merkkivaatteita lapsilleen sillä aikaa kun lapsukaiset ovat subjektiivisen päivähoito-oikeuden takaamassa hoitopaikassa. Nekin naiset voisivat purkaa seksuaalista turhautumistaan shoppailun sijasta --- PIIP PIIP PIIP PIIP --- 

LÄHETYS ON KESKEYTETTY ITSESENSUURIN JOHDOSTA.

Synkkä ja myrskyinen Yö

Vietin sunnuntai-iltaani tekemällä töitä, mikä oli hivenen ankeaa, vaikka työstäni tykkäänkin. Siksipä kuuntelin YouTubesta tunnelmaa keventävää taustamusiikkia. Yhdessä vaiheessa tulin klikkailleeksi itseni niiden videon jälkeen tarjoiltavien suositusten (tai mitä nyt ovatkaan) avulla Brita Koivusesta Laila Kinnusen ja Olavi Virran kautta Kari Tapioon. Kaikki edellä mainitut artistit auttoivat tehokkaasti sunnuntaiangstin selättämisessä.

Mutta. Kari Tapion jälkeen minulle ehdotettiin Yö-yhtyeen kappaletta Rakkaus on lumivalkoinen. Yö?! Mitä tämä tällainen oikein on? Eikö mikään ole enää pyhää? Mitähän tuolta vielä ehdotetaankaan? Arttu Wiskaria? En minä tuota kappaletta kuunnellut, en todellakaan, mutta sieluuni jäi tahra. (Joku voisi tietysti huomauttaa, että musiikkia voisi kuunnella muualtakin kuin YouTubesta, etenkin kun koko levyhyllyni sisältö löytyy tämän samaisen tietokoneen kovalevyltä, mutta turha tässä on ryhtyä saivartelemaan.)

Pitäisikö matematiikkaa opettaa kouluissa?

Sain eräältä missi- ja kauneusbisneksessä työskentelevältä ystävältäni alla olevat videolinkit. Ne olivat niin hulvattomia (järkyttäviä) että päätin jakaa ne teidän kanssanne.

Ensimmäisessä videossa Miss USA -kandidaateilta kysytään mielipidettä siihen, pitäisikö evoluutioteoriaa opettaa lapsille kouluissa. On niin amerikkalaista, että tuollaista kysytään misseiltä. Ja jotenkin on järkyttävää, että siitä on tosiaankin tehty mielipidekysymys, kun tarjolla olisi uskomusten sijaan ihan vankkaa tiedettä ja todistettuja faktoja. Jos ette jaksa/halua katsoa videota kokonaan, niin pari ensimmäistä minuuttia riittää kyllä, lupaan sen...

Toinen video on hulvaton komediakommentti tuohon oikeaan missikyselyyn. Niin, pitäisikö sitä matikkaa opettaa lapsille koulussa? Hihiii...

Mietinpähän vain.

Luin tuossa aiemmin viikolla netti-Hesaria, torstaina muistaakseni, ja kaappasin tällaisen talteen, koska se sai minut miettimään:

Onko siis olemassa myös lempeitä ja oikeudenmukaisia hirmuhallitsijoita?

Kannanotto kantamiseen

Lapsettoman kannattaa aina ottaa kantaa kaikenlaisiin kasvatusasioihin, koska subjektiivinen kokemus ei ole päässyt sotkemaan hänen kylmän objektiivisesti muodostettuja näkemyksiään. Niinpä minäkin tahdon nyt kertoa, mitä ajattelen kantoliinoista. Ensi viikolla aion antaa asiantuntijalausunnon kertakäyttö- ja kestovaipoista, ja loppuhuipennuksena kirjoitan imetyksestä. Jotta kommenttilaatikkoomme saataisiin vipinää ja teurastus olisi täydellinen, käyn myös linkkaamassa jokaisen kirjoitukseni (provokatiivisella saatesanoilla, totta kai) Vauva-lehden ja Kaksplussan keskustelupalstoille ja poistan kommenttien valvonnan käytöstä. Or not.

Käsittääkseni lapsesta voi tulla ihan täyspäinen riippumatta siitä, kuljetetaanko häntä vaunuissa vai kannetaanko liinassa tai repussa tai mitä niitä nyt on. (Väärän termin valinnasta saattaa ilmeisesti saada köniin, joten en nyt täsmennä, tarkoitanko sellaista lapset tappavaa reppua vai parempaa reppua, koska en muista, kumpi on rintareppu ja kumpi kantoreppu ja vieläkö niitä on muitakin, eikä se minua tässä elämäntilanteessa sanottavasti kiinnostakaan, joten ei tarvitse tulla edes kertomaan.) En osaa pitää kumpaakaan kuljetustapaa toista parempana, jokainen kai tekee niin kuin käytännöllisimmäksi näkee.

Sitä minä sen sijaan ihmettelen, kuinka kukaan kantoliinoja käyttävä aikuinen voi pysyä täyspäisenä. Olen katsonut vierestä, kun ystäväni ovat yrittäneet kääriä lastaan niihin, ja se oli vaikeaa! Minä en osaa solmia edes kravattisolmua, ompelen nurjat ja oikeat puolet vastakkain juuri niin kuin ei pitäisi, neulon ainoastaan helppoja ohjeita ja menen välillä sekaisin niidenkin kanssa. Minulla on myös joitakin vaatteita, jotka puen toistuvasti väärin ylleni, ja sitten ovat helmat ja hermot solmussa. Miten ihmeessä kukaan pystyy arjessa operoimaan metrien mittaisen kangaskaistaleen - todennäköisesti myös kroonisessa univajeessa - ylleen niin, että siihen liitettävä lapsi ei kuristu, jää puoliksi ulkopuolelle tai putoa lattialle kesken operaation? En usko, että todellakaan olis mun juttu*!


* Tulkaa takaisin, miljonääriäidit Maria ja Nina! Minulla on ikävä!