sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Hömppää hyllyilläni

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja haluankin kierrätyskeskuslöytöjeni innoittamana kertoa lisää viihdyttävistä suosikkikertojistani (joita on muitakin, mutta ainakin näitä haalin tilaisuuden tullen kirjahyllyyni). Varoitan, että teksti on sitten blogimittapuulla aika pitkä - olen muutenkin monisanainen, mutta kun innostun, en osaa karsia, vaikka kuinka yrittäisin, ja aina en malta edes yrittää.

Richard Gordon. En ollut kuullutkaan Gordonista ennen kuin joskus takavuosina ostin kierrätyskeskuksesta kokeilumielessä 50 sentillä teoksen Lääkäri lemmen pauloissa (Doctor in Love). Se oli juuri sitä, mitä kaipasin - huumoria, romantiikkaa ja menneen maailman kaikuja. Vähän niin kuin Wodehouse, mutta sairaalamaailmassa, ja vieläpä sellaisessa sairaalamaailmassa, jossa sairaanhoitajat asuvat asuntolassa ja käyttävät hilkkaa ja osastonhoitaja toruu, jos alushame näkyy.

Olli. Pakinoitsijoiden aatelia. Edelleen ajankohtainen, ja silloinkin kun ei ole, on joka tapauksessa hauskaa huomioida, mikä on Ollin ajoista ehkä muuttunut (byrokratia ei ainakaan ole, mutta kieli on jonkin verran). Minä olen tuntenut Ollin suunnilleen koko elämäni siitä syystä, että lapsuudenkodissani oli vanhoja koulujen lukukirjoja, joihin kootuissa esimerkkiteksteissä seikkaili joskus myös mustapartainen mies. Kävin luettavaa etsiessäni kotimme kirjahyllyt läpi moneen otteeseen, joten Ollikin tuli väistämättä tutuksi. Sääli, että vain harva nykynuori tuntee Ollin (eivätkä kaikki aikuisetkaan taida enää tuntea)!

Anni Polva. Tiina-kirjoja en keräile, mutta Polvan naistenviihdettä kyllä. Polvat edustavat kökköosastoa kotikirjastossani: kieli ei ole kummoistakaan, rakenteet ovat kaavamaisia silloinkin, kun kirjoissa on jonkinlainen rakenne, ja mies- ja naiskuvat ovat... noh, kauniisti sanottuna ajalta, jota en (onneksi!) koe enää itse eläväni. Ostan kuitenkin aina, jos eurolla saan - toisinaan hyvä huono viihde on tarpeen.

Terry Pratchett. Oikeastaan olen ennen eilistä päivää ostanut Pratchettia ainoastaan matkalukemiseksi, vaikka voisin mielelläni omistaa vaikka kaikki Kiekkomaailma-kirjat: ne ovat hauskoja ja salaviisaita ja fantastisia (sekä siinä mielessä, että ne edustavat fantasiaa että siinä mielessä, että ne ovat varsin hyviä). En kuitenkaan raaski ostaa, koska niitä on sen verran paljon. Siksi olen antanut itselleni luvan ostaa Pratchetteja uusina ainakin silloin, kun matkalukemisto loppuu ulkomailla kesken reissun ja pitää kipittää kirjakauppaan etsimään lisää.

Eeva Tenhunen. Sain vanhalta perhetutultamme joskus teininä Tenhusen Mustat kalat -romaanin, jossa Olavinlinnassa murhataan yksi kesäoppaista. Tenhusen dekkareissa sivutaan koulumaailmaakin, josta luen aina mielelläni, niissä on murhien lisäksi välillä aika terävääkin huumoria ja rivien väleistä voi lukea myös kiinnostavaa ajankuvaa (esimerkiksi Liisa ja Martti Hallan liiton avoimet piirteet, jotka saattavat suorastaan hämmästyttää sarjamonogamiaan tottunutta nykylukijaa).

Hilja Valtonen. Idolini ja esikuvani, josta pitää kyllä joskus kirjoittaa ihan erikseen. Jos minulla olisi tyttölapsi, antaisin hänelle nimeksi Hilja!

Evelyn Waugh. Mennyt maailma on ehkä se teos, josta useimmat tuntevat Waugh'n (jos ylipäätään tuntevat), mutta kirjailijan tuotannossa se on kyllä aika epätyypillinen. Olen ensimmäisen kerran lukenut Waugh'ta aika nuorena, kun lainasin summamutikassa kirjastosta joko Jymyjutun (Scoop) tai Kourallinen tomua -romaanin (Handful of Dust). En muista, kumman luin ensin, mutta nautin joka tapauksessa mustasta huumorista. Olin kuitenkin sen verran kokematon lukija, että järkytyin ja tunsin itseni petetyksi, kun onnellinen loppu jäikin puuttumaan. Jokin kirjassa kuitenkin vetosi, koska lainasin toisenkin teoksen samalta kirjailijalta, ja vuosien varrella tulin lukeneeksi molemmat myös uudestaan. Nämä kirjat olivat ainoa kosketukseni Waugh'n tuotantoon, kunnes tajusin, että a) kaikkia kirjoja ei ole käännetty suomeksi ja b) englanniksikin on mahdollista lukea. Sitten luin lisää. Waugh'n huumori on niin viiltävää, että kirjailijan teosten lukeminen on hyvä kyynisyystesti: jos välillä sattuu, ei ole vielä täysin turtunut.

P. G. Wodehouse. Wodehouse on toinen kirjailija, josta minun pitäisi kirjoittaa ihan erikseen: olen ollut fani arviolta puolet elämästäni. Siinä missä Waugh'n lukeminen voi saada lukijan tuntemaan olonsa epämukavaksi, Wodehouse on aina kepeän hyväntuulinen vailla kyynisyyden häivää. Miljööt, henkilöhahmot ja näiden kohtaamat kriisit ovat turvallisesti irti elämästä; ei yhteiskunnallisia kannanottoja tai ihmisluonnon pimeän puolen kartoittamista. Suurinta pahuutta teoksissa edustanee lordi Emsworthin Constance-sisar, joka yrittää julmasti viedä veljeltään mahdollisuuden omistautua kokonaan  Blandingsin Keisarinnalle, palkitulle sialleen. Sellaiselle pahanilmanlinnulle joka minäkin olen tekee ehdottoman hyvää lukea välillä tällaista vilpitöntä hyvän mielen kirjallisuutta. Niin, ja Jeeves ja Wooster ovat tietysti valloittavia sekä paperilla että televisiosarjassa (Hugh Laurie ja Stephen Fry, nyt on pakko laittaa teinisydän <3).

Ei kommentteja: