Parvekeraportti ja maanantain mielipide

Kotini yllä lepää kirous. Ei sitä mikään muu selitä, että yksikään kukkiva kasvi ei täällä selviä, tai jos nyt eteenpäin kituuttaa, niin ei ainakaan kuki. Johan nuo kesän ensimmäiset parvekekukat ehtivät suunnilleen kolme viikkoa kukoistaakin (tai no, ehkä viikon kukoistivat ja alkoivat sitten tehdä hidasta kuolemaa). Mehikasvejakaan parvekkeelleni on turha viritellä; rahapuu paahtui kuoliaaksi kahdessa päivässä. Sisällä ei mene sen paremmin. Vihreää kyllä piisaa, mutta esimerkiksi kiinanruusu ei ole kukkinut ainakaan kolmeen vuoteen, vaikka on leikattu ja lannoitettu ja ties mitä loitsuja luettu.

Kukista kukkahattuiluun. Lapset keksivät tyhmiä ideoita siinä missa aikuisetkin, mutta lapsia on usein helpompi kieltää. Joskus lapsia suorastaan pitää kieltää. (Juu, en usko sellaiseen kasvatukseen, jossa meidän kultapupuselle ei koskaan sanota ei. Kieltosana sanotaan niin kuin se on.) Niinpä en ymmärräkään, miksi ihmeessä vanhemmat antavat lapsensa leikkiä parvekkeella tähtäilemällä ohikulkijoita leikkiaseella. Pyssyt pois ja kehityskeskustelua tilalle. Ihan sama, mikä viiden pennin vesipistooli on kyseessä - aseella ei osoitella ihmisiä. Piste. Jos lapsi ei tuota asiaa tiedä tai tajua, se pitää kertoa hänelle. Aivan: kertokaa se hänelle! Niin sanoo Kuusiston Maunokin, ja Mauno kyllä tietää!



(En muuten tajua, miksi säännöllisin väliajoin lykin videoita tänne, vaikka muiden blogeissa kaiken maailman YouTube-upotukset ja Spotify-soittolistat ovat minusta yksinomaan tylsiä. Hah.)

Onnen hinta = kolme euroa

Näin viime vuonna pääsiäisen aikaan yhdessä tanskalaisperäisessä krääsäkaupassa puutarhatontun. Se oli vähän ruma, tietenkin, mutta jotakin kovin kotoisaa siinä silti oli. Lisäksi se oli halpa. Alkoi tuntua, että parvekkeelleni pitäisi saada oma tonttu. En kuitenkaan ostanut. Olisi pitänyt: myöhemmin alkoi kaduttaa, mutta eihän niitä enää silloin valikoimissa ollut.

Kuluneen vuoden mittaan olen aika ajoin käynyt tarkistamassa, olisiko tonttuja tullut kaupan, mutta turhaan (kyllähän aina kalliita jostain saisi, mutta minä arvostan halpaa hintaa). Oloni on ollut tyhjä ja sisustukseni viimeistelemätön, koska parvekkeeltani on selvästi puuttunut jotakin aivan olennaista.

Pari viikkoa sitten odotus vihdoin palkittiin, kun kevätvalikoimissa oli kuin olikin kolmella eurolla pieni pala onnea. Katsokaa nyt! Voiko olla mitään hienompaa!

Pena Puutarhatonttu kotiparvekkeensa ovella.

Sisustushaaste

Onko sinulla kotonasi rumia esineitä? Enkä nyt tarkoita mitään etäisiltä sukulaisilta saatuja mauttomia vaaseja, joita ei ole koskaan edes otettu pakkauksesta ulos, vaan sellaisia tavaroita, jotka ovat jatkuvasti esillä ja käytössä. Minulla ainakin on! Esimerkiksi kylpyhuonettani on jo vuosien ajan uskollisesti koristanut tämä silmänilo:

Todellisuus on vielä rumempi kuin valokuvassa.

Kyseisessä vessapaperitelineessä kaikki inhokkivärini yhdistyvät riitasointuiseksi kokonaisuudeksi. Tuo kapine häiritsee minua aina, kun suomukset hetkeksi putoavat silmiltäni ja todella näen, mitä hirvitystä pyyhenaulakossani roikotan. Telineen hävittäminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto, koska se on ehjä ja ajaa asiansa. Näillä mennään.

Nyt heitänkin sisustushaasteen kaikille tänne eksyneille. Kerro, mikä on sinun kotisi rumin käyttöesine. Voit ottaa valokuvan ja/tai kuvailla sanallisesti, mikä sinua rumakkeessasi häiritsee. Ajattele, mikä mainion terapeuttinen mahdollisuus jakaa tuskansa muiden kanssa!

Hauskaa vappua!

Pienillä sisustuselementeillä on helppo tuoda juhlan tuntua arkisiin marraskuun päiviin. Minun keittiöni avohyllyjen huolella laadituissa asetelmissa vilkutteleekin esimerkiksi tällainen kaveri:

Kuvausympäristö lavastettu; en käytä päiväpeittoa keittiössäni, vaikka sillä voisikin kätevästi häivyttää tiskivuoren näkyvistä.

Tyyppi on ehtinyt juhlia jo vappua ja juhannusta. Nyt jännitän, jaksaako se jouluun asti. Ainakin vielä jaksaa käsi nousta iloiseen tervehdykseen, joten toivoa on!

Red Light District

Illan tullen on mukavaa tunnelmoida kynttilänvalossa. Minun kotonani luodaan lämmintä ja kutsuvaa tunnelmaa syksyisiin iltahetkiin näillä aineksilla:

• parveke: kaksi punaista lyhtyä
• olohuone: kolme punaista tuikkua
• makuuhuone: kaksi punaista tuikkua

Kun valot on sytytelty, unohdetaan, että sälekaihtimet ovat rikki ja palloillaan suihkun jälkeen alasti ympäri huoneistoa etsimässä jotakin päällepantavaa.

(Moi vaan, ulkomaankieliset googlettajat. Toivottavasti petyitte!)

Hätäaputöitä

Kun hätä on suurin ja ihminen on kaukana kotoa, apua ei ole aina helppo löytää. Minä päätin helpottaa luonani kyläileviä hädässä ja paskartelin vähän:

Kotonani ei ole oikeasti nän harmaata, mutta kun kuvaa vanhalla pokkarikameralla syyskuisena yönä, lopputulos on väistämättä daideellisen hämärä.

Koska olen niin ylpeä kätteni töistä, laitetaan vielä lähikuva:

Kyllä Dc-fix on sitten ihmeellistä! (En kyllä tajua, miten jotkut pystyvät päällystämään sillä kokonaisia keittiönkaapistoja, kun minulla tulee kupruja jo tuollaisessakin projektissa. Toisaalta en ikinä onnistunut kontaktimuovittamaan koulukirjojakaan siististi, vaan aina puhkoin lopulta ilmakuplia nuppineulalla, kun epäsiisti lopputulos otti päähän.)

P.S. Jos joku nyt aikoo huomauttaa epäsymmetrisyydestä ja kupruista ja sen sellaisesta: älä ole ilonpilaaja, ole hiljaa!

Ostetaan: kädentaidot

Olen ollut aivan erityisen kätevä emäntä viime päivinä. Ostin Ikeasta sopimattoman värisen keittiöjakkaran, koska en ylety kirjahyllyn päälle ilman, mistään ei vain löytynyt parempiakaan, ja sen saa sentään taitettua kokoon, mikä on aina mukava ominaisuus rumahkoissa esineissä. Lisäksi ajattelin, että nopeastihan minä sen pintakäsittelen huoneistooni sointuvaksi, kun kellarissa on vielä purkinpohjallinen lakkaa olohuoneen arkkupöytäprojektin jäljiltä. Ei, ei se mennyt niin, ja nytpä kerron, mikä meni vikaan.

• Laitoin tuotteen kasaan ennen pintakäsittelyä, koska olisin oikeasti halunnut päästä kokoamaan eteisen lipastoa, joka kuitenkin kuljetetaan perille vasta huomenna, ja johonkin se nikkarointienergia piti saada purettua. Olisi ehkä ollut hieman helpompaa sutia palasia kuin valmiiksi koottua jakkaraa.
• Noudin pelit ja pensselit kellarikomerosta, kuorrutin parvekkeen lattian jätesäkeillä, raahasin jakkaran työskentelytilaani, laitoin muut tarvikkeet valmiiksi ja vasta sitten avasin lakkapurkin. Hupsis! Oli päässyt pahalainen kuivumaan. No, kivenheiton päässä on onneksi alan yritys, joka oli auki vielä yli puolen tunnin ajan. 
• Huomautettakoon, että tässä vaiheessa tein ainoan viisaan asian koko prosessin aikana ja ostin vesiliukoista puupetsiä - kuivunut lakka oli sellaista myrkkyä, josta varoitellaan purkin kyljessä, että ellei puhdista työvälineitä lakkabensiinillä, ne saattavat leimahtaa itsekseen tuleen. Huoneistopalon vaara oli olemassa, koska ei minulla mitään lakkabensiiniä tietenkään ole.
• Luotin mutkat suoriksi -tekniikkaan, jossa 
• ei suojata metalliosia (saahan ne sitten putsattua vaikka kynsilakanpoistoaineella jälkikäteen)
• hiotaan juuri sen verran kuin viitsitään ja vain niistä kohdista, joihin mukavasti ylletään
• ei varmasti ruveta purkamaan kerran jo kasattua 
• eikä siis myöskään tajuta irrottaa edes sellaisia osia, joiden alle pensseli ei yllä. 

Siis näitä osia. Joiden alle jäi raikkaat koivunväriset laikut.

• Etenin reippaasti ylhäältä alaspäin ja tajusin vasta liian myöhään, että on hankala sutia sellaisia kohtia, joita ei näe. (Ylipäätään kannattaa aloittaa työskentely näkyvimmästä kohdasta, kun parhaimmillaankin vähäiset taidot ovat vielä täysin ruosteessa.) Koska jo olin maalannut kaikki portaat, ei jakkaraa enää ylösalaisinkaan voinut kääntää, ja koska halusin saada ensimmäisen kierroksen kerralla valmiiksi, seuraavana päivänä jatkaminen ei ollut vaihtoehto. 
• Toisella kierroksella työskentelytekniikkani oli hieman kehittynyt, mutta olin tehnyt niin laikukasta jälkeä, että ei niitä valumajälkiä enää ilman maalinpoistoaineita peitelty. 
• Lisäksi pensseleilläni on karvanlähtöaika, mikä tuo jakkaran pintaan mukavaa rosoisuutta. 
• Olin työvaiheiden välissä reilun vuorokauden poissa kotoa, ja parvekelasit olivat tuon ajan kiinni. Tänään olikin sitten kesän kuumin päivä, ja aurinko oli lämmittänyt parveketta ihan tehokkaasti. Niinpä tein hommia arviolta 700 asteen miellyttävässä lämpötilassa.
 

Päivän mietelause: Kukaan ei ole puuseppä syntyessään.

Luuu-ciii-aaa valon tuo, ja Irja perässä.

Olen löytänyt viime aikoina itsestäni pienen putkimiehen (sain pesukoneeni toimimaan ihan melkein itse, vähän vain kysyin yhdeltä Ohlsonin Clasulta ja soitin pari kiukkupuhelua isälle, joka ei tosin osannut puhelimessa auttaa), valaistussuunnittelijan ja sähkömiehen (tämä oikeastaan liittyy kiinteästi tuohon valaistussuunnitteluun).

Näin olet oman elämäsi Lucia (hienon ajankohtainen aasinsilta, eikö vain?) ja valaiset pimeät talvipäivät:

1. Muuta majaa pimeimpänä vuodenaikana, jolloin alkaa aika pian tuntua, ettei yksi kattolamppu ehkä aivan riitä.
2. Aloita eteisestä, koska siellä joutuu eniten kompuroimaan, kun lähtee ja palaa pimeässä. Mene Anttilaan (tai mihin tahansa muuhun kauppaan, joka sattuu olemaan lähellä) ja hanki sieltä eteiseen aika ruma, mutta kohtuuhintainen ja muotoilultaan riittävän yksinkertainen valaisin – ei sitä kukaan katsele kuitenkaan.
3. Huomaa kotona, että asennusohje on ehkä maailman paskin. Se kyllä saattaa olla jopa ihmisen eikä konekääntäjän kirjoittama, mutta siinä ei anneta tarpeellisia ohjeita! Ihmettele, mikä halvattu on ”vedonpoistoruuvi”, miksi sen löysäämisellä ei ole minkäänlaista vaikutusta mihinkään ja mitähän nämä viisi muuta ruuvia ovat, joista ohjeessa ei sanota halaistua sanaa.
4. Onnistu viimein lyhentämään johtoa ja mene laittamaan lamppua kattoon (... mikä myös on melko monimutkainen prosessi). Kun olet valmis, havaitse, että eteisen katto on liian matalalla – lampun kupu kolisee vähintään kylpyhuoneen oveen ja mahdollisesti myös asunnossa liikkujien päähän, ellei sitä hiissaa ylös erittäin typerän näköisesti.
5. Mene seuraavana päivänä Anttilaan ostamaan uusi ruma lamppu, jonka alta kylpyhuoneen ovi mahtuu aukeamaan. Varmista, että lampun voi asentaa ilman erikoistyökaluja. Ei kuulemma tarvita edes ruuvimeisseliä.
6. Laita lamppu kattoon. Kolmannella kerralla onnistuu, ja ruuvimeisseliä on todellakin tarvittu monta kertaa. Lamppu jää vähän vinoon, mutta se tuo vain persoonallista särmää sisustukseen.
7. Asenna edellisenä päivänä ostamasi ruma lamppu makuuhuoneeseen, jossa katto on korkeammalla. Lisäjännitystä toimenpiteeseen saa seisomalla tavallisen työtuolin päällä varpaisillaan lampun lasikupu vasemman käden pikkurillin varassa.
8. Tuo ylimääräisiksi jääneet led-valot (vinkki: kannattaa laskea parvekkeen pistorasiat huolella ennen kuin ostaa ulkovaloja) parvekkeelta makuuhuoneeseen ja ripusta ne kirjahyllyyn, koska uusi kattolamppu näyttää tylsältä ja yölamppu kuumenee niin paljon, ettei sitä viitsi koko ajan pitää päällä, mutta jotain valoa olisi kiva saada.

Ja valkeus tuli!

Joulunviettomme alkaa jo toukokuussa..?

Minulla on syötteenlukuohjelmassa otsikolla "Oikeastaan aika tylsää" kansio sellaisille blogeille, joihin en oikein osaa suhtautua. Välillä niissä on sen verran kiinnostavia juttuja, että en viitsi lukemista kokonaan lopettaakaan. Tähän vuodenaikaan taas ymmärrän oikein hyvin, miksi olen nimennyt tuon kansion tuolla tavoin.

Jos näitä blogeja uskoo, esimerkiksi joulu on aivan nurkan takana. En tajua. Nythän on vielä marraskuu! Ei ala joulu marraskuussa! Minun kokoonpanostani puuttuu kokonaan sellainen osanen, joka saa ihmisen tunnelmoiden vaihtamaan jouluverhot ikkunoihin, liimaamaan käpytonttuja ja satiininauhoja risukransseihin ja askartelemaan joulukortteja. Sesonkisisustus - siis mikä? Minulla on ollut samat verhot (alun perin vanhempieni 70-luvun lopulla ostamat) ikkunoissa noin seitsemän vuoden ajan, enkä vaihtaisi niitä nytkään, mutta uuteen asuntoon ne ovat valitettavasti liian lyhyet. Nyyh. Jos kerran verhoistaan tykkää, miksi niitä pitäisi monta kertaa vuodessa vaihtaa? Askartelu ahdistaa ylipäätään, en ole ikinä lähettänyt joulukortteja, ja joululahjat (ne kaikki kolme) saatan tänäkin vuonna hankkia vasta aatonaattona. Vaikeinta minun on kuitenkin toisten jouluvalmisteluja ihmetellessäni käsittää, kuinka paljon aikaa, energiaa ja innostusta jotkut saavat laitettua kotinsa jouluistamiseen tai pääsiäistämiseen tai syksyistämiseen tai keväistämiseen.

Välillä mietin, onko minussa kovastikin vikaa, kun ei vain kiinnosta. Toisaalta olen viime aikoina huomannut itsessäni pieniä muutoksen merkkejä. Olen esimerkiksi hiljakkoin ostanut pöytäliinan. Nyt minulla on niitä peräti kolme kappaletta (mikä tosin edelleen tuntuu vähän turhalta humputtelulta - mielestäni yksi riittäisi oikein hyvin). Vielä minustakin kelpo emäntä saadaan! (Mutta samoja verhoja pidän silti kesät talvet.)

Kuivauskaapin tarkoitus

Minun kotonani ei ole koskaan ollut tiskikonetta. Lapsuudenkodissani sitä ei ollut, koska sitä ei kuulemma tarvittu. (Nykyään vanhemmillani on tiskikone, koska kun he muuttivat, uudessa kodissa se kuului keittiön perusvarustukseen. Konetta ei kuitenkaan käytetä juuri milloinkaan, koska äitini tiskaa jokaisen aterian jälkeen - joskus myös kesken aterian, jos viimeinen ruokailija ei pidä lautasestaan kiinni tarpeeksi lujasti...) Minun kodeissani taas ei ole ollut tiskikonetta, koska niiden keittiöt ovat olleet pieniä, toisinaan suorastaan naurettavan pieniä, ja koska olen mielestäni asunut niissä ihan vain väliaikaisesti (viimeisin väliaikaisuus kesti yli kuusi vuotta...). Siksipä asuntoon mahtuvaa tiskikonetta ei ole mielestäni kannattanut ostaa, vaikka mieli on tehnyt monta kertaa.

Välttelen tiskaamista viimeiseen saakka ja olen alkanut hiljalleen kyllästyä keittiössäni tiskivuoren yllä lenteleviin kärpäsiin. Kun kohtapuoliin muutan, aion siis todellakin ostaa astianpesukoneen. Tämä suunnitelma on saanut minut miettimään keittiön sisustusta uudesta näkökulmasta, ja olen saapunut jännän äärelle.

Koska olen kasvanut käsin tiskaamisen maailmassa, olen tottunut siihen, että kuivauskaapissa säilytetään kaikkia niitä astioita, joita eniten käytetään. Niin oli lapsuudenkodissani ja niin on ollut myös minun kodeissani. En minä viitsi siirrellä astioita kuivauskaapista varsinaiseen astiakaappiin - mitä turhia? (Pukeutumisessakin noudatan aika usein pyykkinarulta päälle -periaatetta.) Olen kuitenkin vasta viime vuosina tajunnut, että kaikki eivät toimi samalla tavalla. Välillä olen vain ihmetellyt, miksi ihmeessä vieraani etsivät kahvikuppeja astiakaapeista eivätkä kuivauskaapista. Astiakaapissahan ovat ne harvimmin käytetyt rumat astiat! (Minä en yleensä kanna astioita vieraiden eteen; kahvit voin keittää, mutta kuppien suhteen vallitsee itsepalvelu. Hyvä emäntä -pisteet asteikolla 1-10: -3.)

Pitkän pohjustuksen jälkeen alamme päästä varsinaiseen kysymykseen kuivauskaapin perimmäisestä tarkoituksesta. Entäs sitten, kun edustan uutta, modernia ihmislajia ja minullakin on tiskikone? Mitä kuivauskaapilla sitten tehdään? Seisotetaan tyhjänä? Eihän sellainen peli vetele, hyvänen aika. Kaappien tehtävä on olla täynnä tavaraa!

Hamsterin syysmuutto

Olen viime aikoina ollut tavallista kiinnostuneempi siitä, miten ihmiset asuvat, koska minun pitäisi (vaihteeksi...) ryhtyä valmistautumaan muuttoon. Minua onkin vähitellen alkanut ihmetyttää se, kuinka monet elävät - ainakin kuvien perusteella - kodeissa, joissa ei ole tavaroita. Olohuoneessa on suunnilleen (valkoinen tai harmaa) sohva, matala (valkoinen) tv-taso ja lasinen sohvapöytä. Pöydällä on maljakko, jossa on tulppaaneja keväällä ja pioneja silloin kun pionit kukkivat (en tiedä, milloin se on, en ole leikkokukkaihminen) ja syksyllä ilmeisesti sieniä (jos voi päätellä mitään siitä, miten paljon olen viime aikoina nähnyt valokuvia sienistä seuraamissani blogeissa). Ai niin, ja huoneessa on myös seinätarra, jossa lukee esimerkiksi

ja mahdollisesti (valkoiseksi maalattu ja elämää nähneen näköiseksi hiottu) lipasto, jonka päällä on kaksi valokuvaa ja kynttiläasetelma. Oma tupa, oma lupa, ja jokainen sisustakoon kuten tahtoo. Minua askarruttaakin lähinnä se, kuinka ihmeessä minun pitäisi mahtua tuollaista elämää varten suunniteltuun asuntoon. Tahdon vertaistukea!

Missä ovat esimerkiksi ihmisten kirjahyllyt? Mittailin juuri omiani ja totesin, että ne vievät leveyssuunnassa ainakin 4,5 metriä. Lisäksi pitää muistaa, että tällä hetkellä minulla on aika paljon kirjahyllyihin kuuluvaa tavaraa muun muassa kellarivarastossa ja keittiön yläkaapeissa. Niiden on tarkoitus päästä oikeille paikoilleen seuraavan muuton jälkeen, joten itse asiassa hyllyjä tarvitaan lisää. Sitten on esimerkiksi työpöytä, ompelupöytä, ruokapöytä tuoleineen, sohvaryhmä (kolmen istuttava sohva + kaksi nojatuolia), piano, muutama pikkupöytä ja arkku ja lipasto ja tulevaisuudessa toivon mukaan myös vanha senkki, jonka toivon saavani kotiin vielä tämän vuoden puolella.

Olen suunnilleen kymmenen viime vuotta asunut vähän vanhemmissa asunnoissa, joissa kaappitilaa on vähän. Mitenhän minun mahtaa kalusteineni käydä, kun pitäisi ryhtyä elämään 2010-luvulla rakennetussa kaksiossa, jossa kaappeja kyllä on, mutta seinäpintaa aika paljon vähemmän kuin nyt? Luopuminen ei ole ratkaisu, mutta mikähän mahtaisi olla?

Makuuhuoneen sisustusta

Kävipä niin, että kesälomalla iski hinku uudistaa makuuhuoneen sisustusta. Koska en kuitenkaan koskaan saa leveämpää sänkyä, enkä keksi minkälainen tapetti olisi kiva, päätin tyytyä uusiin ikkunaverhoihin. Niitä katselinkin jonkin aikaa eri kaupoista, mutta mieleistä kuosia ei oikein tullut vastaan. Lopulta löysin K-Raudan alennuskorista Vallila Interiorin verhoja huomattavalla alennuksella. Tein kuten kunnon sulovilénit tekevät; hamstrasin kun kerran halvalla sai. Kun vielä Irja oli sattumoisin kauppareissulla mukana hyväksymässä verhojen kuosin, päätin ostaa kolme pitkää vihreää Nimipäivä-verhoa.

Viime perjantai-iltana ripustin verhot roikkumaan makuuhuoneen ikkunoihin. Ensimmäinen huomio: Verhot olivat n. 15 cm liian lyhyet. Toinen huomio: Kuosi alkoi vaikuttaa sitä kamalammalta mitä pidempään sitä katselin. Verhot eivät sopineet makuuhuoneeseen. Ei verhoissa sinänsä mitään vikaa ollut, ne eivät vain sopineet ympäristöönsä ollenkaan. Punainen päiväpeittokin alkoi vaikuttaa rumalta. Ahdistuin.

Meille oli tulossa sunnuntaina vieraita, mikä lisäsi sisustusahdistustani entisestään. Päätin, että kulissit täytyy pitää yllä, ja lauantaiaamuna syöksyin paniikissa mutta päättäväisenä Marimekon myymälään. Ostin 7 m Jätski-kangasta. Anttilasta ostin uuden päiväpeiton. Kotona otin esille vanhan ja uskollisen valurautaisen Husqvarnani, jolla surruttelin verhokankaisiin siistit käänteet. Ylijäämäpaloista aloin ommella tyynynpäällysiä. Siinä vaiheessa ompelukoneeni hihna katkesi. Onneksi jäljellä oli enää kolmen sivun ompelu, joten tein tyynyt valmiiksi hieman vaivalloiseen tyyliin pyörittämällä ompelukonetta käsin.

Uskollinen palvelijani.

Makuuhuoneen uusi ilme valmistui kuin valmistuikin ajoissa ennen sunnuntaita. Kyllä ihminen näköjään saa aikaiseksi vaikka mitä kun motivaatiota (=paniikki) löytyy!

Uudet verhot, tyynyt ja päiväpeitto.

Terveisiä laatikkomerestä (pallomeri on parempi)!

Eilen ja tänään tapahtunutta: olen pakannut, pakannut ja pakannut. Tällä hetkellä sisustuksessani on vallalla toisaalta melko askeettinen linja (yhdellä tuolilla mahtuu istumaan) ja toisaalta pirteän punavoittoiset sävyt (koska muuttolaatikot ovat punaisia). Laittaisin kuvan, mutta en muista, missä kameran piuha on. Huomenna pääsen kokemaan lisää askeesia, koska uuteen kotiini kytketään sähköt vasta tiistaina. Jännittävää!

Nyt sanoisin mielelläni, etten ikinä enää muuta. Valitettavasti tiedän, että loppuvuodesta muutan taas... Olen kuitenkin tehnyt päätöksen: silloin muutan ammattilaisten avustuksella. Voi nimittäin olla, että eräät sukulaiseni laittavat välit poikki, kun yrittävät huomenna kantaa kirjalaatikoitani. Niitä on melko paljon, ja lisäksi ne painavat hyvin paljon, vaikka kuinka yritin jättää niitä vajaiksi.

Kalenterini sanoo, että minun piti tänä iltana mennä pistäytymään ihmisten ilmoille. Taidan kuitenkin viettää rattoisaa koti-iltaa - luulen, ettei tule tekemisen puutetta. Lisäksi ainoat kengät, joita en ole pakannut, ovat Crocksit (myös 90-luvun puolella ostetut lenkkarit olisivat tarjolla), joissa näyttäydyn vain harvoille ja valituille, enkä heillekään mielelläni.

Älä tee väärin. Tee oikein.

Joskus on vaikea tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Toisinaan se taas on hyvin helppoa.

Tässä on kaksi kuvaa hiljavaltosistani. Toisessa niistä on virhe (...tai no, molemmissa, mutta toisessa on iso virhe ja toisessa pieni). Katso nyt kuvia tarkasti ja mieti tarkoin, kumpi vaihtoehto on mielestäsi parempi:

vaihtoehto A

vaihtoehto B*

Kuka on A:n kannalla? Käsi reippaasti ylös! ...ja sitten käsi välittömästi alas, koska vaihtoehto A on ehdottomasti väärin.

Selitän. Viime aikoina olen huolestuttavan usein törmännyt ilmiöön, jossa sisustuslehdissä ja kauniita kuvia pursuavissa blogeissa ihmiset ovat panneet kirjahyllyssään tuulemaan ja laittaneet kirjansa värijärjestykseen sen sijaan, että noudattaisivat kiltisti ainakin aakkos- ja mahdollisesti myös aihepiirijärjestystä. Muuten aivan järkevät ihmiset! Eiiiii!

Värijärjestys on väärin ensinnäkin siksi, että eihän tuolla logiikalla kirjahyllystä löydä lopulta mitään. Toisaalta se on paha asia siksi, että jos ilmiölle antaa pikkusormen, lopulta kirjahyllyssä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Yksin Valtoseni eivät riitä tätä havainnollistamaan, joten katsotaanpa, mitä niille tapahtuu, jos noudatetaan edelleen värijärjestystä ja lisätään sekaan sängyssäni ja pöydälläni tällä hetkellä ajelehtivia opuksia:

Ei tämä kyllä taida kovin hyvin havainnollistaa, mutta en jaksa tyhjentää kirjahyllyäni enempää näiden kuvausten vuoksi, vaikka kyseessä onkin äärettömän tärkeä asia.

Kaaos! Iljettävä sekasorto! Saman kirjailijan teokset saattaisivat tällä logiikalla sirottua aivan eri puolille kirjahyllystöä! Ja mitä tehtäisiin niille kirjoille, jotka eivät värinsä perusteella sopisi siististi mihinkään? Laitettaisiinko ne piiloon hyllyn takaosaan vai poltettaisiinko saman tien?

Päivän mietelause: Älä laita kirjojasi värijärjestykseen, sillä siitä seuraa sekasorto ja anarkia.


* Mainitsemani pieni virhe on tässä kuvassa. Neiti talonmies ja Nuoren opettajattaren varaventtiili vaihtoivat näköjään paikkaa niitä hyllystä pöydälle sijoittaessani. Ei ole aakkosjärjestys täydellinen. Häiritsevää!

(Mari)skool

Minä pidän tavaroista: hassuista tavaroista, vanhoista tavaroista, rumista tavaroista, kirjavista tavaroista, muovisista, lasisista, peltisistä, paperisista tavaroista... Erästä esinettä en kuitenkaan ymmärrä, ja se on Mariskooli. Monet ihan järkevätkin ihmiset säilövät niitä kaapeissaan, ja hämmentävän monet käyttävät niitä näkyvinä sisustuselementteinä. Useilla minun tuttavistani on sellainen. Äidilläni taitaa olla useampikin.

Minä en halveksi ketään hänen Mariskoolinsa tähden. Ihmettelen silti, mitä varten Mariskoolit ovat a) ylipäätään olemassa b) niin suosittuja.

Ymmärrän epäkäytännölliset esineet, jos ne ovat hienoja. (Minullakin on niitä, paljon...) Mutta kun Mariskooli ei ole hieno! Minusta se näyttää jotain epämääräistä rupitautia kantavalta lasimaljalta, jota ei kehtaa heittää pois, koska isotäti antoi sen aikoinaan ylioppilaslahjaksi.

Ymmärrän myös käytännölliset esineet, jotka eivät ole hienoja. Mutta kun Mariskooli ei ole edes käytännöllinen! Mitä sillä oikein pitäisi tehdä? Ruoansäilytysastioissa pitäisi olla kansi. Epämääräisen pikkusälän säilyttämiseen maljamainen muoto ei taas ole ollenkaan omiaan; nupit ja nepit vain röykkiöityvät ikävästi ja tarrautuvat kiinni toisiinsa. Onko se kenties tarjoiluastia? No, minulla ei ole edes ruokapöytää, joten hienotkaan tarjoiluastiat eivät nouse tarvehierarkiassani kovin korkealle, Mariskooleista nyt puhumattakaan...

En ymmärrä, mutta eipä onneksi tarvitsekaan. Muut eläkööt tavallaan, kunhan minä saan rauhassa täyttää kotini kyseenalaisen oman makuni mukaisesti. Jään siis kiittämään onneani, että olen itse välttynyt Mariskooleilla lahjovilta isotädeiltä...

Kauneutta arkeen, ole hyvä

Tässä sitä yritetään pitää jonkinlaista lifestyle-blogia, mutta sisustusaiheet loistavat poissaolollaan! Ei tällainen sovi alkuunkaan! Onneksi kotini pursuaa pikantteja yksityiskohtia, joten tilanne on helppo korjata.

Tiedättekö, mikä seuraavassa kuvassa on?

Sehän on tietenkin työtuolini jalka, joka on jälleen yksi osoitus siitä, kuinka kykenen luomaan kauneutta ja harmoniaa ympäristööni.

Alussa oli parketti, joka oli alkanut näyttää huolestuttavan lommoiselta työpöydän ympäristössä työtuoliini asentamistani huopatassuista huolimatta. Eräänä päivänä hermostuin irtoileviin huopatassuihin ja koko ajan pahemmin vaurioituvaan lattiaan, ja virkkasin jämälangasta somat sukkaset jokaiseen tuolinjalkaan.

Tarkkasilmäisimmät saattavat nyt ihmetellä, missä ne somat sukkaset oikein ovat, kun ei niitä ainakaan kuvassa näy. Noh, nehän ovat tietenkin imurini vatsassa - oli kerran siivouspäivä, ja arvioin imutehon hiukan väärin. Onneksi olen luova ja taiteellinen ihminen, joten keksin heti, kuinka korjata tilanteen. Nyt muistiinpanovälineet esiin, jos sinäkin tahdot tehdä asumuksestasi soman ja kodikkaan!

1. Ota neljä paritonta sukkaa. Jos sinulla ei ole sellaisia, onnittele itseäsi - pesukoneesi on kadehdittavan hyvin käyttäytyvää mallia. Kaksi paria rikkinäisiä sukkahousuja sopii myös erinomaisesti tarkoitukseen.
2. Leikkaa kärjet irti.
3. Tunge sopiva määrä jäljelle jäänyttä sukka(housu)materiaalia varpaiden kohdalle.
4. Aseta tekemäsi mytyt hellästi tuolin jokaiseen jalkaan. 
5. Sido villalangalla tai muulla sopivalla materiaalilla.
6. Tilapäiset* lattiansuojukset ovat valmiit.

* "Tilapäinen" = Aika, joka menee tekemisen aikomisesta lankojen esille saamiseen ja uusien suojusten virkkaamiseen, ts. mitä hyvänsä kolmesta kuukaudesta hamaan ikuisuuteen.