Säännöllisin väliajoin joku kummastelee lukutapojani, kun käy ilmi, että selailen ihan surutta kirjaa eteenpäin, jos jokin yksityiskohta käy liikaa askarruttamaan tai teos on vaikkapa rakennettu siten, että näkökulmat vaihtuvat jatkuvasti, enkä jaksa odotella, että kerronnassa palataan takaisin mielenkiintoni herättäneeseen tilanteeseen. En minä nyt välttämättä tahdo vaikkapa dekkarin loppuratkaisua etukäteen selvittää, mutta olen joskus senkin käynyt tarkistamassa.
Minä taas kysyn, miksi ihmeessä kirjaa pitäisi lukea "järjestyksessä". Selailutekniikka on hirveän vapauttavaa! Miksi edetä kirjan rakenteen ehdoilla ja odottaa sivutolkulla sitä, että jokin edellä pedattu yksityiskohta suvaitaan paljastaa lukijalle? Rakenne voi olla silti hieno, en minä sitä, mutta voihan sitä arvostaa antamatta sen kuitenkaan rajata lukukokemustaan. Sitä paitsi lukemisen arvoisessa kirjassa on toivon mukaan muitakin tasoja kuin juoni - kun ei tarvitse jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu, on helpompaa keskittyä nauttimaan niistä.
Olen itse asiassa alkanut soveltaa tätä lähestymistapaa myös elokuviin: aina välillä käyn etukäteen lukemassa mahdollisimman seikkaperäisen juoniselostuksen ennen kuin päätän, katsonko koko leffaa. Kertaakaan ei ole harmittanut, että näin tuli tehtyä. Kannattaa kokeilla!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvissa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvissa. Näytä kaikki tekstit
tiistai 23. huhtikuuta 2013
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Ikä on ikävä asia
Päivittäisten iltapäivälehtiotsikoideni ansiosta en voinut olla huomaamatta, että Jennifer Lawrence sai Oscar-pystin roolistaan Unelmien pelikirja -elokuvassa*. Aloin miettiä. Eikös kyseinen Lawrence ollut Nälkäpeli-elokuvankin pääosassa**? Ja taitaa siis olla myös aika nuori? Juu, syntymävuosi 1990. Mutta eikös siinä Unelmien pelikirjassa ole joku vähän... aikuisempi mies siinä toisessa pääroolissa? Juu, Bradley Cooper, syntymävuosi 1975. Hmm.
En yritä nyt tässä sanoa, että Jennifer Lawrence olisi liian nuori ihmiseksi tai huono näyttelijä tai että 15 vuotta olisi mahdoton ikäero uskottavan valkokangassuhteen pohjaksi tai yhtään mitään muutakaan sellaista. Lukemissani arvioissa sun muissa esittelyissä miespäähenkilö on kuitenkin esitelty ehkä kolmekymppisenä. Lawrencen roolihahmon iästä en ole saanut selkoa, mutta käsittääkseni elokuvassa ei ainakaan käsitellä näiden henkilöhahmojen ikäeroa mitenkään olennaisena tekijänä minkään kannalta; olettakaamme siis, että tämäkin olisi noin kolmekymppinen. (En ole tosiaan nähnyt elokuvaa, joten myönnän olevani vähän hataralla pohjalla nyt...)
Siis: 38-vuotias mies ja 22-vuotias*** nainen (no, kuvausten aikaan oletettavasti 37- ja 21-vuotiaat) esittämässä samanikäisiä henkilöhahmoja. Ja se on minulle vähän ongelma. Vaikka Lawrence olisi kuinka loistava, hänellä pitäisi olla ehkä 20 vuotta aikaa tehdä vastaavia rooleja - vaan eipäs olekaan, koska naisnäyttelijät ovat yli-ikäisiä romantillisiin sankarittaren rooleihin noin 27-vuotiaina. Miehet sen sijaan vain paranevat vanhetessaan. Aargh! (Vaikka kuinka Bollywoodia rakastankin, on kyllä pakko sanoa, että sama ilmiö näkyy siellä vielä väkevämpänä. Ikävää.)
Yada yada, mutta pakko oli sanoa. Saatan silti mennä katsomaan Unelmien pelikirjan, kunhan minulla taas joskus on ylimääräistä rahaa (elokuvaliput ovat sietämättömissä hinnoissa nykyään). Lisäbonuksena Anupam Kherillä - joka siis tuntuu esiintyvän noin joka toisessa Bollywood-elokuvassa - on rooli myös Unelmien pelikirjassa, joten pitänee mennä katsomaan ihan jo senkin takia!
* En katsonut Oscarien jakoa enkä ole nähnyt Unelmien pelikirja -elokuvaakaan, mutta enhän minä varsinaisesti elokuvan sisältöön tässä puutukaan. Kai. Lisäksi todettakoon, että pelikirja ei ole minusta mikään oikea suomen sana.
** Tätäkään elokuvaa en sivumennen sanottuna ole nähnyt. Kannattaa kirjoittaa vain asioista, joista ei tiedä mitään.
*** Jos joku nyt kiinnittää huomiota syntymävuosiin ja alkaa nipoilla: Cooper on syntynyt tammikuussa ja Lawrence elokuussa, osaan minä laskea!
En yritä nyt tässä sanoa, että Jennifer Lawrence olisi liian nuori ihmiseksi tai huono näyttelijä tai että 15 vuotta olisi mahdoton ikäero uskottavan valkokangassuhteen pohjaksi tai yhtään mitään muutakaan sellaista. Lukemissani arvioissa sun muissa esittelyissä miespäähenkilö on kuitenkin esitelty ehkä kolmekymppisenä. Lawrencen roolihahmon iästä en ole saanut selkoa, mutta käsittääkseni elokuvassa ei ainakaan käsitellä näiden henkilöhahmojen ikäeroa mitenkään olennaisena tekijänä minkään kannalta; olettakaamme siis, että tämäkin olisi noin kolmekymppinen. (En ole tosiaan nähnyt elokuvaa, joten myönnän olevani vähän hataralla pohjalla nyt...)
Siis: 38-vuotias mies ja 22-vuotias*** nainen (no, kuvausten aikaan oletettavasti 37- ja 21-vuotiaat) esittämässä samanikäisiä henkilöhahmoja. Ja se on minulle vähän ongelma. Vaikka Lawrence olisi kuinka loistava, hänellä pitäisi olla ehkä 20 vuotta aikaa tehdä vastaavia rooleja - vaan eipäs olekaan, koska naisnäyttelijät ovat yli-ikäisiä romantillisiin sankarittaren rooleihin noin 27-vuotiaina. Miehet sen sijaan vain paranevat vanhetessaan. Aargh! (Vaikka kuinka Bollywoodia rakastankin, on kyllä pakko sanoa, että sama ilmiö näkyy siellä vielä väkevämpänä. Ikävää.)
Yada yada, mutta pakko oli sanoa. Saatan silti mennä katsomaan Unelmien pelikirjan, kunhan minulla taas joskus on ylimääräistä rahaa (elokuvaliput ovat sietämättömissä hinnoissa nykyään). Lisäbonuksena Anupam Kherillä - joka siis tuntuu esiintyvän noin joka toisessa Bollywood-elokuvassa - on rooli myös Unelmien pelikirjassa, joten pitänee mennä katsomaan ihan jo senkin takia!
* En katsonut Oscarien jakoa enkä ole nähnyt Unelmien pelikirja -elokuvaakaan, mutta enhän minä varsinaisesti elokuvan sisältöön tässä puutukaan. Kai. Lisäksi todettakoon, että pelikirja ei ole minusta mikään oikea suomen sana.
** Tätäkään elokuvaa en sivumennen sanottuna ole nähnyt. Kannattaa kirjoittaa vain asioista, joista ei tiedä mitään.
*** Jos joku nyt kiinnittää huomiota syntymävuosiin ja alkaa nipoilla: Cooper on syntynyt tammikuussa ja Lawrence elokuussa, osaan minä laskea!
maanantai 18. helmikuuta 2013
Romanttista maanantai-iltaa
Olin hiljattain vahvasti mieltä asioista ja julistin, että viimeisten 20 vuoden aikana ei ole tehty ainuttakaan hyvää romanttista komediaa. Ei yhtäkään, kuulitteko! Ennen kaikki oli paremmin! Sitten mietin hetken ja suostuin pikkuisen perääntymään. En paljon kuitenkaan. Aihetta perusteellisesti pohdiskeltuani sain aikaan listan, jolla on 10 1/2 hyvää romanttista elokuvaa vuosilta 1993-2013 (ja sitäkin varten piti tosiaan luopua vaatimuksesta, että kyseessä olisi nimenomaan romanttinen komedia). Tällainen siitä tuli (aakkosjärjestyksessä):
- Bridget Jones - elämäni sinkkuna (2001)
- Clueless (1995)
- Notting Hill (1999)
- Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994)
- Poika (2002)
- Rakkautta ennen aamua (1995)
- Rakkautta ennen auringonlaskua (2004)
- Tahraton mieli (2004)
- Vähät rakkaudesta (2003)
- 10 Things I Hate About You (1999)
- (500) Days of Summer (2009)
- Before Midnight on nyt vuoden alussa esitetty ainakin Berliinin filmifestivaaleilla ja Sundancessa - ja mikä vielä parempaa, sitä on kehuttu kovasti (erittäin hyvä uutinen, koska olen odottanut jatko-osaa kieli pitkällä ja olisi kamalaa, jos se olisi huono). En tiedä, kuinka maltan odottaa Suomen ensi-iltaa!
- En pidä Hugh Grantista erityisen paljon, joten olen hivenen hämmentynyt siitä, kuinka monessa listani elokuvista tuo mies esiintyy.
- (500) Days of Summer on listalla se puolikas; muistan kyllä pitäneeni elokuvasta kovasti, kun sen ensi kertaa näin, mutta jostakin syystä en ole pystynyt katsomaan sitä uudelleen, vaikka olen monta kertaa aloittanut.
- Holiday (2006)
- Rakkautta vain (2003)
- Titanic (1997)
- Valtaosa Julia Robertsin tähdittämistä elokuvista (Notting Hill on harvinainen poikkeus)
- Kaikki elokuvat, joiden pääosassa on Adam Sandler.)
maanantai 28. tammikuuta 2013
Häpeällinen tunnustus
Päädyin sittenkin katsomaan elokuvan, jota haukuin jo valmiiksi. Piti viikonloppuna mennä toverin kanssa elokuviin, mutta ensin piti etsiä molemmille sopivia vaihtoehtoja (ei ollut ihan helppoa; olen joskus nirso valikoiva) ja kun sitten saavutimme yhteisymmärryksen, lippuja kyseiseen elokuvaan ei ollutkaan enää saatavilla. Annoin pitkin hampain ennakkoluuloilleni periksi, ja Anna Kareninaksi meni. Vähän harmittaa sanoa, ettei oikeastaan harmita.
Plussat:
+ Pidin elokuvan toteutustavasta (teatterimiljööllä kikkailu ja visuaalinen runsaus) varsin paljon. (Pidän Bollywood-elokuvistakin, joten mitä muutakaan voi odottaa... Yliampuvuus on hieno asia!)
+ Myös sivuosien roolitus miellytti minua monessa suhteessa.
+ Lisään tämän kohdan, jotta plussia ja miinuksia olisi yhtä monta (ja koska kokonaisuus kallistui mielessäni enemmän sinne myönteisen puolelle).
Miinukset:
- Keira Knightley on yhä vain puunaamainen tuijottelija. Ellei teos olisi tuttu entuudestaan, Annan ratkaisu tuntuisi elokuvassa täysin perustelemattomalta.
- Vronskin hiukset näyttävät siltä, että niille on tehty epäonnistunut kotiblondaus. Vronski on muutenkin enemmän muikisteleva poikanen kuin kohtalokas rakastaja.
- Kaikilla mieshahmoilla on viikset ja/tai pulisongit, mikä on teoksen tapahtuma-ajan huomioiden ehkä perusteltua, mutta valkokankaalla hyvin epäesteettistä.
Päivän mietelause: Ennen mies maansa myö kuin sanansa syö. Onneksi minulla ei ole maata myytäväksi.
Plussat:
+ Pidin elokuvan toteutustavasta (teatterimiljööllä kikkailu ja visuaalinen runsaus) varsin paljon. (Pidän Bollywood-elokuvistakin, joten mitä muutakaan voi odottaa... Yliampuvuus on hieno asia!)
+ Myös sivuosien roolitus miellytti minua monessa suhteessa.
+ Lisään tämän kohdan, jotta plussia ja miinuksia olisi yhtä monta (ja koska kokonaisuus kallistui mielessäni enemmän sinne myönteisen puolelle).
Miinukset:
- Keira Knightley on yhä vain puunaamainen tuijottelija. Ellei teos olisi tuttu entuudestaan, Annan ratkaisu tuntuisi elokuvassa täysin perustelemattomalta.
- Vronskin hiukset näyttävät siltä, että niille on tehty epäonnistunut kotiblondaus. Vronski on muutenkin enemmän muikisteleva poikanen kuin kohtalokas rakastaja.
- Kaikilla mieshahmoilla on viikset ja/tai pulisongit, mikä on teoksen tapahtuma-ajan huomioiden ehkä perusteltua, mutta valkokankaalla hyvin epäesteettistä.
Päivän mietelause: Ennen mies maansa myö kuin sanansa syö. Onneksi minulla ei ole maata myytäväksi.
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Elokuva, jota en aio katsoa
Kun kerran olen kaiken maailman adaptaatioista täälläkin intoillut*, voisi kuvitella, että olisin intomielin menossa katsomaan Anna Karenina -elokuvaa. En ole. Olen ajatellut jättää elokuvan väliin etupäässä seuraavien epäkohtien tähden (Mitä? Miksi ei muka voisi kritisoida elokuvaa, jota ei ole nähnyt?):
*Loppujen lopuksi Parade's End oli minusta ehkä turhankin tiivistetty ja siksi sirpaleisuudessaan vaikeaselkoinen. Tiedä sitten, oliko vika Ylen ostamassa lyhemmässä versiossa, minussa vai tekijöissä; en joka tapauksessa olisi pysynyt kärryillä alkuunkaan, ellen olisi käynyt tutustumassa alkuperäisteosten (mahdollisimman seikkaperäisiin) juoniselostuksiin.
- Keira Knightley. Bend It Like Beckham oli minusta sympaattinen elokuva (vaikka tykkäsinkin siitä toisesta sankarittaresta enemmän), ja Sovituksessakaan Knightley ei minua häirinnyt. Noin muuten on sitten häirinnyt enemmänkin. En vain jaksa katsella näyttelijää, joka tekee roolityönsä lähinnä mutristelemalla huuliaan. (Keira Knightleyn takia olen myös jättänyt katsomatta sen vuoden 2005 Ylpeys ja ennakkoluulo -leffaversion. Elizabeth Bennet, muka? Pyhäinhäväistys!)
- Kieli. Tolstoi on jotakin niin perivenäläistä, että minun mielessäni Anna Kareninan henkilöhahmot eivät kerta kaikkiaan voi puhua englantia. Teatterissa jokin muu kieli menee vielä läpi, mutta valkokankaalla - ei, ei, ei! (Hmm. Tässä vaiheessa tein vähän taustatyötä, ja kappas: ovatkin tehneet ratkaisun, jossa tapahtumat on sijoitettu teatteriin. Tältä perustelulta taisi vähän pudota pohja pois. No, Knightley on edelleen yhtä ärsyttävä!)
*Loppujen lopuksi Parade's End oli minusta ehkä turhankin tiivistetty ja siksi sirpaleisuudessaan vaikeaselkoinen. Tiedä sitten, oliko vika Ylen ostamassa lyhemmässä versiossa, minussa vai tekijöissä; en joka tapauksessa olisi pysynyt kärryillä alkuunkaan, ellen olisi käynyt tutustumassa alkuperäisteosten (mahdollisimman seikkaperäisiin) juoniselostuksiin.
maanantai 8. lokakuuta 2012
Suosi sveitsiläistä
Alkuun täytyy tietenkin toivottaa hyvää Hiljan-päivää! Lupaan päivän kunniaksi lukea illalla jonkin Hilja Valtosen teoksen (pystyn hyvin lupaamaan, koska ne ovat ensinnäkin nopealukuisia, ja lisäksi niitä ei malta jättää kesken) - lue sinäkin! Sitten päivän epistolaan.
On ehkä täältäkin käynyt ilmi, että olen jossain määrin hurahtanut intialaisiin elokuviin. Niitähän on melko runsaasti, ja innokkaimmankin katsojan on pakko myöntää, että joukkoon mahtuu heikompiakin tuotoksia.
Elämä on liian lyhyt kovin monen huonon elokuvan katsomiseen (kun nuo ovat useasti niin pitkiäkin), mutta välillä saattaa olla vaikea etukäteen arvioida, mahtaisiko jokin elokuva olla katsomisen väärti. Olisi kiva pystyä tekemään ennakkokarsintaa muutenkin kuin googlenvaraisesti - hakutulosten linkkivalikoima on aika vaihtelevan tasoista. Länsimaisiin elokuviin keskittyviltä sivustoilta tietoa Bollywood-elokuvista ei kuitenkaan välttämättä löydy, tai ei ainakaan kovin kattavasti. Toisaalta olen huomannut, etten aina katso elokuvia ihan samanlaisten lasien läpi kuin intialaiset kriitikot (jotka eivät myöskään valitettavasti aina kirjoita englanniksi...), joten heidänkään arvioistaan ei välttämättä ole apua.
Olenkin viime aikoina konsultoinut jonkin verran tällaista sivustoa (www.molodezhnaja.ch, jos linkin seuraaminen ei huvita), joka ilmoittaa vahvuuksikseen nimenomaan aasialaisen elokuvan ja Bollywoodin. Erityisesti minulle on ollut iloa ja hyötyä aakkosellisesta arkistosta. Muutamia syitä suosia sveitsiläistä (kai, maatunnuksen perusteella ainakin):
On ehkä täältäkin käynyt ilmi, että olen jossain määrin hurahtanut intialaisiin elokuviin. Niitähän on melko runsaasti, ja innokkaimmankin katsojan on pakko myöntää, että joukkoon mahtuu heikompiakin tuotoksia.
Elämä on liian lyhyt kovin monen huonon elokuvan katsomiseen (kun nuo ovat useasti niin pitkiäkin), mutta välillä saattaa olla vaikea etukäteen arvioida, mahtaisiko jokin elokuva olla katsomisen väärti. Olisi kiva pystyä tekemään ennakkokarsintaa muutenkin kuin googlenvaraisesti - hakutulosten linkkivalikoima on aika vaihtelevan tasoista. Länsimaisiin elokuviin keskittyviltä sivustoilta tietoa Bollywood-elokuvista ei kuitenkaan välttämättä löydy, tai ei ainakaan kovin kattavasti. Toisaalta olen huomannut, etten aina katso elokuvia ihan samanlaisten lasien läpi kuin intialaiset kriitikot (jotka eivät myöskään valitettavasti aina kirjoita englanniksi...), joten heidänkään arvioistaan ei välttämättä ole apua.
Olenkin viime aikoina konsultoinut jonkin verran tällaista sivustoa (www.molodezhnaja.ch, jos linkin seuraaminen ei huvita), joka ilmoittaa vahvuuksikseen nimenomaan aasialaisen elokuvan ja Bollywoodin. Erityisesti minulle on ollut iloa ja hyötyä aakkosellisesta arkistosta. Muutamia syitä suosia sveitsiläistä (kai, maatunnuksen perusteella ainakin):
- Elokuva-arvioita on varsin pitkältä aikaväliltä, joten etsimäni vanhemmatkin elokuvat ovat löytyneet oikeastaan poikkeuksetta. (En tosin etsikään kovin erikoisia filmejä, joten niiltä osin en pysty sanomaan kattavuudesta.)
- Sivusto on saksaksi, joten pahemman kerran kangistunut kielitaito vetristyy kritiikkien parissa puolivahingossa. Kesällä ostamani saksankielinen Heidi-kirja on edelleen kesken (aika oli kai kullannut muistot - tuon teoksen kohdalla en suosittele sveitsiläistä), mutta leffoista jaksan kyllä lukea!
- On aina yhtä hupaisaa kirjoittaa selaimen osoiteriville "molo". Sen jälkeen kone osaakin jo suosikeista tarjoilla sitä, mitä pitää.
maanantai 1. lokakuuta 2012
Menetettyjä mahdollisuuksia
Tutut musiikkikappaleet tulevat joskus vastaan yllättävissä tilanteissa*. Katselin tässä elokuvaa nimeltä Mann, jossa soi tällainen kappale:
YouTube-videon kommenteissa yrittävät uikuttaa, kuinka kappale on kopio siitä ja siitä italialaisesta iskusävelmästä. No hei, kai minä nyt sen tiedän, olenhan suomalainen!
Kappale pisti minut kuitenkin miettimään, kuinka olisi voinut olla. Mann-elokuvan naispääosan esittäjä Manisha Koirala kävi nimittäin kesällä 2010 häämatkalla Suomessa, Keski-Pohjanmaalla. Samana vuonna Kari Tapio vietti viimeistä keikkakesäänsä. 15.7.2010 hänellä näyttäisi olleen keikka Vimpelissä, jonne tuolta häämatkakohteesta on matkaa... no, en tunne Pohjanmaata, mutta ei varmaan paljon mitään.
Olenkin sitä mieltä, että jonkun olisi pitänyt tajuta hoitaa Manisha tuolle keikalle ja järjestää taiteilijat yhteistyöhön. Miettikää nyt, mitä mahdollisuuksia ilta olisi tarjonnut! Kari Tapio olisi laulanut, Bollywood-tähti olisi tanssinut, vimpeliläinen yleisö olisi villiintynyt, kansainvälinen media olisi ollut oitis paikalla kynät ja kamerat tanassa, intialainen elokuvateollisuus olisi hullaantunut suomalaisten pikkukaupunkien eksotiikasta ja Pohjanmaalla olisi nyt Bollywoodin etätoimipiste Pollyvood!
*Se nyt ei vielä ole kovin yllättävää, että intialaisessa elokuvassa tulee vastaan versioita länsimaisista poppibiiseistä, mutta juuri tämä kappale oli minusta jotenkin kovin hauska kohdata.
YouTube-videon kommenteissa yrittävät uikuttaa, kuinka kappale on kopio siitä ja siitä italialaisesta iskusävelmästä. No hei, kai minä nyt sen tiedän, olenhan suomalainen!
Kappale pisti minut kuitenkin miettimään, kuinka olisi voinut olla. Mann-elokuvan naispääosan esittäjä Manisha Koirala kävi nimittäin kesällä 2010 häämatkalla Suomessa, Keski-Pohjanmaalla. Samana vuonna Kari Tapio vietti viimeistä keikkakesäänsä. 15.7.2010 hänellä näyttäisi olleen keikka Vimpelissä, jonne tuolta häämatkakohteesta on matkaa... no, en tunne Pohjanmaata, mutta ei varmaan paljon mitään.
Olenkin sitä mieltä, että jonkun olisi pitänyt tajuta hoitaa Manisha tuolle keikalle ja järjestää taiteilijat yhteistyöhön. Miettikää nyt, mitä mahdollisuuksia ilta olisi tarjonnut! Kari Tapio olisi laulanut, Bollywood-tähti olisi tanssinut, vimpeliläinen yleisö olisi villiintynyt, kansainvälinen media olisi ollut oitis paikalla kynät ja kamerat tanassa, intialainen elokuvateollisuus olisi hullaantunut suomalaisten pikkukaupunkien eksotiikasta ja Pohjanmaalla olisi nyt Bollywoodin etätoimipiste Pollyvood!
*Se nyt ei vielä ole kovin yllättävää, että intialaisessa elokuvassa tulee vastaan versioita länsimaisista poppibiiseistä, mutta juuri tämä kappale oli minusta jotenkin kovin hauska kohdata.
torstai 13. syyskuuta 2012
Toiveita elokuvafestivaalien järjestäjille
Kohta on taas rakkautta ilmassa, ja anarkiaa myös. Leffafestarit, siis. Nuoruuteni päivinä kävin niillä hyvinkin ahkerasti, mutta viime vuosina ei ole niin kovasti enää houkutellut. Nyt ajattelin taas vähän yrittää. Pariin asiaan toivoisin kuitenkin parannusta.
Kun aikoinaan suuren maailman (ts. Helsingin - joo, olen kotoisin vieläkin hehkeämmältä paikkakunnalta) elokuvatarjonnasta hullaantuneena katsoin elokuvia oikein urakalla, tuli nähtyä aika paljon kuraakin. Ensin ajattelin, että syy on minussa, kun toinen toistaan kehutummat elokuvat eivät jaksaneet oikein sytyttää. Sittemmin päätin luottaa omaan makuuni ja oivalsin, että vika on festivaalikatalogeissa. Haluan realistisia teosesittelyjä, en ylisanoja! Kyllähän sen nyt ajatteleva ihminen tajuaa, että eivät kaikki elokuvat pienillä suomalaisilla festareilla vain voi olla helmiä sikojen joukossa. Silti jokaista hehkutetaan yhtä ylenpalttisesti, ja seurauksena on pettynyt katsoja. Voi keskinkertainenkin olla kiinnostavaa!
Toinen syy siihen, että olen viime vuosina käynyt ko. festareilla lähinnä katsomassa intialaisia elokuvia (joita ei muuten ole poimittu 25-vuotisjuhlavuoden ohjelmistoon kuin yksi ainoa, ja sekin on piilotettu muiden aasialaisten elokuvien sekaan - pyh!) on se, että lippujen jonottamiseen meni aikanaan maku. Se oli monimutkaista, se! Nyt tuohon on saatu parannusta, kun lippuja voi ostaa myös verkosta - arvostan. Mutta:
Siinä kaikki tältä erää!
Kun aikoinaan suuren maailman (ts. Helsingin - joo, olen kotoisin vieläkin hehkeämmältä paikkakunnalta) elokuvatarjonnasta hullaantuneena katsoin elokuvia oikein urakalla, tuli nähtyä aika paljon kuraakin. Ensin ajattelin, että syy on minussa, kun toinen toistaan kehutummat elokuvat eivät jaksaneet oikein sytyttää. Sittemmin päätin luottaa omaan makuuni ja oivalsin, että vika on festivaalikatalogeissa. Haluan realistisia teosesittelyjä, en ylisanoja! Kyllähän sen nyt ajatteleva ihminen tajuaa, että eivät kaikki elokuvat pienillä suomalaisilla festareilla vain voi olla helmiä sikojen joukossa. Silti jokaista hehkutetaan yhtä ylenpalttisesti, ja seurauksena on pettynyt katsoja. Voi keskinkertainenkin olla kiinnostavaa!
Toinen syy siihen, että olen viime vuosina käynyt ko. festareilla lähinnä katsomassa intialaisia elokuvia (joita ei muuten ole poimittu 25-vuotisjuhlavuoden ohjelmistoon kuin yksi ainoa, ja sekin on piilotettu muiden aasialaisten elokuvien sekaan - pyh!) on se, että lippujen jonottamiseen meni aikanaan maku. Se oli monimutkaista, se! Nyt tuohon on saatu parannusta, kun lippuja voi ostaa myös verkosta - arvostan. Mutta:
- Kaikkia lippuja ei voikaan ostaa samasta kaupasta, vaan osa OSTA-linkeistä ohjaa festivaalien omaan verkkokauppaan ja osa Finnkinon sivuille. Se on vähän epäkäytännöllistä, ja tulee käyttäjälle yllätyksenä.
- Kaikkien elokuvien näytösajat on sivuilla erikseen lueteltu ja jokaisen näytöksen vieressä on erillinen OSTA-namikka. Finnkinon teattereissa esitettävien elokuvien kohdalla linkki vie kuitenkin puljun pääsivulle, ei suoraan kyseisen näytöksen lippua ostamaan. Onpa kätevää, etenkin kun Finnkinon sivut ovat ns. syvältä.
Siinä kaikki tältä erää!
tiistai 17. huhtikuuta 2012
Äärimmäinen jättiläinen
Käynpä täällä minäkin vähän reagoimassa (lähes) ajankohtaisiin aiheisiin. 3D:nä, suorastaan.
Olen nimittäin ihmetellyt, että mitä hemmettiä se James Cameronin Titanic jälleen teattereissa tekee. (No, tyhmä kysymys - rahaapa tietenkin!) Kaverit kävivät kyllä elokuvissa nyyhkimässä silloin sen ensimmäisen ensi-illan aikoihin. Jotkut kävivät useammankin kerran. Minä en mennyt*, koska en ikinä ymmärtänyt, mitä erinomaista tuossa elokuvassa oikein pitäisi olla. Jos ei ole kiinnostunut erikoistehosteista eikä laskukone kourassa itkettämään laaditusta rakkaustarinasta, mitä jää jäljelle? Celine Dion? Ei kiitos.
Sen sijaan ehdotan, että viivytte hetken todellisen taiteen äärellä ja katsotte tämän videon (josta se liikkuva kuva taitaa kyllä puuttua, mutta mitäpä pienistä). Siinä ajassa, joka tuhlautuisi Titanicin katsomiseen, tuon kappaleen ehtii kuunnella kerran jos toisenkin!
*Näin minäkin sen Titanicin sitten myöhemmin, joten tiedän, mistä puhun. Vaikka olinkin silloin kaverin sohvalla, jossa oli mahdollisuus valittaa ääneen ja käydä välillä vessassa, aika kyllä kävi to-del-la pitkäksi.
Olen nimittäin ihmetellyt, että mitä hemmettiä se James Cameronin Titanic jälleen teattereissa tekee. (No, tyhmä kysymys - rahaapa tietenkin!) Kaverit kävivät kyllä elokuvissa nyyhkimässä silloin sen ensimmäisen ensi-illan aikoihin. Jotkut kävivät useammankin kerran. Minä en mennyt*, koska en ikinä ymmärtänyt, mitä erinomaista tuossa elokuvassa oikein pitäisi olla. Jos ei ole kiinnostunut erikoistehosteista eikä laskukone kourassa itkettämään laaditusta rakkaustarinasta, mitä jää jäljelle? Celine Dion? Ei kiitos.
Sen sijaan ehdotan, että viivytte hetken todellisen taiteen äärellä ja katsotte tämän videon (josta se liikkuva kuva taitaa kyllä puuttua, mutta mitäpä pienistä). Siinä ajassa, joka tuhlautuisi Titanicin katsomiseen, tuon kappaleen ehtii kuunnella kerran jos toisenkin!
*Näin minäkin sen Titanicin sitten myöhemmin, joten tiedän, mistä puhun. Vaikka olinkin silloin kaverin sohvalla, jossa oli mahdollisuus valittaa ääneen ja käydä välillä vessassa, aika kyllä kävi to-del-la pitkäksi.
tiistai 7. helmikuuta 2012
Elämää pienempi elokuva (I presume)
Minä usein aion kaikenlaista, mutta monet aikeista jäävät lopulta toteuttamatta laiskan ja velton luonteeni vuoksi. Olen esimerkiksi aikonut vuodesta 1999 lähtien katsoa Fight Club -elokuvan, koska olen jostakin syystä arvellut, että se olisi ihan hyvä. Vielä on jäänyt näkemättä. Kaikkien näiden vuosien ajan olen myös onnistunut välttelemään tietoa siitä, mikä on tuon elokuvan Se Vaikuttava Juttu, joka kuulemma sitten lopussa selviää. (Välillä olen suorastaan kieltänyt ihmisiä puhumasta aiheesta ennen kuin olen ehtinyt paeta paikalta.)
Katselin juuri Pasilan viimeisintä jaksoa, jossa elokuvat sekoittavat Repomiehen harhaisen maailman entistäkin perusteellisemmin. Yksi asia johti toiseen, ja niin minä jotenkin päätin, että 13 vuotta on riittävän pitkä aika: en minä sitä Fight Clubia tule kuitenkaan katsomaan, sama siis googlettaa pois ja ottaa selvää, mistä siinä on oikein kyse. Ja selvisihän se: eipä juuri mistään. Luin juoniselostuksen, tarkistin, luinko oikein ja kysyin tyhjyydeltä: "Tuoko se suuri käännekohta siis oli?" Pyh! Turhaan taisin säästellä! (Juu, on aina fiksua arvioida teos juonesta tehdyn yhteenvedon perusteella. Seitsemän veljestä: Jukolan veljekset kosivat, tappelevat, eivät opi lukemaan, juoksevat metsissä ja polttavat saunansa. Sitten useimmat saavat lopulta naista "monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa". 10+!)
Olen viime vuosina siirtynyt fiktiota kuluttaessani yhä enemmän sille linjalle, että en todellakaan säästele loppuratkaisuja, ja en taida tuota tapaa ihan heti muuttaa. Hypin kirjoja lukiessani viimeisille sivuille heti, kun siltä tuntuu (viimeksi kestin sivulle 61 saakka, tarkistin), ja elokuvia ja sarjoja kelailen eteenpäin. Jos hovimestari teki sen, minä haluan tietää hyvissä ajoin, jotta voin keskittyä pikemminkin siihen, miten ratkaisuun saavutaan kuin siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu!
Katselin juuri Pasilan viimeisintä jaksoa, jossa elokuvat sekoittavat Repomiehen harhaisen maailman entistäkin perusteellisemmin. Yksi asia johti toiseen, ja niin minä jotenkin päätin, että 13 vuotta on riittävän pitkä aika: en minä sitä Fight Clubia tule kuitenkaan katsomaan, sama siis googlettaa pois ja ottaa selvää, mistä siinä on oikein kyse. Ja selvisihän se: eipä juuri mistään. Luin juoniselostuksen, tarkistin, luinko oikein ja kysyin tyhjyydeltä: "Tuoko se suuri käännekohta siis oli?" Pyh! Turhaan taisin säästellä! (Juu, on aina fiksua arvioida teos juonesta tehdyn yhteenvedon perusteella. Seitsemän veljestä: Jukolan veljekset kosivat, tappelevat, eivät opi lukemaan, juoksevat metsissä ja polttavat saunansa. Sitten useimmat saavat lopulta naista "monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa". 10+!)
Olen viime vuosina siirtynyt fiktiota kuluttaessani yhä enemmän sille linjalle, että en todellakaan säästele loppuratkaisuja, ja en taida tuota tapaa ihan heti muuttaa. Hypin kirjoja lukiessani viimeisille sivuille heti, kun siltä tuntuu (viimeksi kestin sivulle 61 saakka, tarkistin), ja elokuvia ja sarjoja kelailen eteenpäin. Jos hovimestari teki sen, minä haluan tietää hyvissä ajoin, jotta voin keskittyä pikemminkin siihen, miten ratkaisuun saavutaan kuin siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu!
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Ai niin, otsikko.
Ensimmäinen adventti, eikä minulla ole partiolaisten joulukalenteria. Ikävää. Adventtisunnuntai antaa joka tapauksessa sopivasti luvan vältellä töitä haeskella joulutunnelmaa pimeään marraskuiseen iltapäivään esimerkiksi katselemalla tunnelmallista elokuvaa kynttilöiden loisteessa.
Sorruin jopa päivän kunniaksi tutkimaan, olisiko minulla jotakin enemmän tai vähemmän jouluista elokuvaa. Kaksi näyttäisi olevan: The Holiday ja Love Actually (Rakkautta vain). Ainoa ongelma tässä on se, että en oikeastaan pidä kummastakaan...
The Holiday on sen verran kökkö ja pitkäpiimäinen, ettei minulla ole siitä mitään erityistä sanottavaa. Love Actually -elokuvalle puolestaan olen kantanut kaunaa siitä saakka, kun sen näin. Minulle markkinoitiin kyseistä elokuvaa kerrankin suhteellisen onnistuneena romanttisena komediana, jossa on sekä lämpöä että särmikkyyttä ja jonka ihan järkevinäkin pitämäni ihmiset vakuuttivat saavan hymyn katsojan huulille. Valitettavasti se oli katala valhe.
Minä katson kyllä sille päälle sattuessani myös ällöttävän siirappisia hyvän mielen elokuvia. Mutta kun Love Actually -elokuva ei ollut sellainen! Minua esimerkiksi häiritsee suuresti elokuvan "romanssi" sellaisten ihmisten välillä, joilla ei ole yhteistä kieltä. Mitä ihmettä? Älkää nyt ainakaan viitsikö väittää tuota rakkaudeksi! Pahin pettymykseni koski kuitenkin onnellista loppua, joka tuollaisessa elokuvassa kuuluu asiaan. Melkein kaikille käy hyvin, juu, mutta ei niille, joille pitäisi käydä. Vääryys! Minusta kiinnostavin hahmo koko elokuvassa oli Laura Linneyn esittämä Sarah, ja kuinkas hänelle käykään? Yksinäisyys (romantillisessa mielessä siis) ja toisten puolesta uhrautuminen vaikuttaisivat jatkuvan hamaan ikuisuuteen. Jee! Mitä ihmeen käsikirjoittamista tuo tuollainen on? Hyvän mielen elokuvassa vain paskiaisille saa käydä huonosti!
Jatkan siis leffalaatikkojen penkomista. Jos ei muuta löydy, voin aina katsoa pari jaksoa Jeevesiä, ja maailma on taas mallillaan.
Sorruin jopa päivän kunniaksi tutkimaan, olisiko minulla jotakin enemmän tai vähemmän jouluista elokuvaa. Kaksi näyttäisi olevan: The Holiday ja Love Actually (Rakkautta vain). Ainoa ongelma tässä on se, että en oikeastaan pidä kummastakaan...
The Holiday on sen verran kökkö ja pitkäpiimäinen, ettei minulla ole siitä mitään erityistä sanottavaa. Love Actually -elokuvalle puolestaan olen kantanut kaunaa siitä saakka, kun sen näin. Minulle markkinoitiin kyseistä elokuvaa kerrankin suhteellisen onnistuneena romanttisena komediana, jossa on sekä lämpöä että särmikkyyttä ja jonka ihan järkevinäkin pitämäni ihmiset vakuuttivat saavan hymyn katsojan huulille. Valitettavasti se oli katala valhe.
Minä katson kyllä sille päälle sattuessani myös ällöttävän siirappisia hyvän mielen elokuvia. Mutta kun Love Actually -elokuva ei ollut sellainen! Minua esimerkiksi häiritsee suuresti elokuvan "romanssi" sellaisten ihmisten välillä, joilla ei ole yhteistä kieltä. Mitä ihmettä? Älkää nyt ainakaan viitsikö väittää tuota rakkaudeksi! Pahin pettymykseni koski kuitenkin onnellista loppua, joka tuollaisessa elokuvassa kuuluu asiaan. Melkein kaikille käy hyvin, juu, mutta ei niille, joille pitäisi käydä. Vääryys! Minusta kiinnostavin hahmo koko elokuvassa oli Laura Linneyn esittämä Sarah, ja kuinkas hänelle käykään? Yksinäisyys (romantillisessa mielessä siis) ja toisten puolesta uhrautuminen vaikuttaisivat jatkuvan hamaan ikuisuuteen. Jee! Mitä ihmeen käsikirjoittamista tuo tuollainen on? Hyvän mielen elokuvassa vain paskiaisille saa käydä huonosti!
Jatkan siis leffalaatikkojen penkomista. Jos ei muuta löydy, voin aina katsoa pari jaksoa Jeevesiä, ja maailma on taas mallillaan.
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Sunnuntain elävät kuvat
Ei kahta ilman kolmatta, joten jos käy perjantaina ja lauantaina elokuvissa, kyllä pitää sunnuntainakin käydä. Hyödynsin jälleen vuosittaisen mahdollisuuden katsoa intialaista elokuvaa isolta kankaalta, ja nyt on hyvä mieli. Tänäänkään ei nukuttanut, vaikka näytös kesti väliaikoineen* kolmisen tuntia. Minulla taitaa olla vähän viihteellinen maku...
Zindagi Na Milegi Dobara oli viihdyttävä, hyväntuulinen, koskettavakin, ja ajoittain siinä esiteltiin aika kivannäköisiämiesvartaloita maisemia. Tuo linkkaamani festarien esittelysivu antaakin minusta vähän harhaanjohtavan kuvan elokuvasta. Onhan se intialaisittain aika rohkea, siinä esimerkiksi näytetään useita suudelmia ja annetaan selvästi ymmärtää naimattomien henkilöiden viettävän öitä yhdessä (näyttämättä suoraa toimintaa, tietenkin), mutta Kaamea kankkunen on kuitenkin tyylilajiltaan aika reippaasti roisimpi. Bonuksena kyseessä oli pääasiassa Espanjaan sijoittuva intialainen elokuva, ja Espanjakin on kiva maa.
Laulu- ja tanssispektaakkeleita elokuvassa ei juurikaan ollut, mutta jotain sentään. Esimerkiksi tämä numero:
Kiva elokuva, jonka voi nähdä vielä keskiviikkona!
Nyt en viitsi enää jatkaa, koska olen tätä kirjoitusta laatiessani jokolmesti neljästi viidesti irrottanut mokkulan koneesta ja survonut sen jälleen usb-porttiin siinä toivossa, että homma alkaisi toimia. Turha toivo - yhteys toimii ehkä kolme minuuttia, minkä jälkeen nopeudeksi ilmoitetaan 0 bittiä/s. Ystävällinen neuvo: ÄLÄ HANKI MOKKULAA!
* Väliajan lyhyydestä annan kyllä vähän noottia festareille. Jos naisten vessan jono on kilometrin mittainen, ei ole ihan reilua käynnistää elokuvaa, kun viimeiset vielä jonottavat sinne. Ainakin voisi vinkata muutenkin kuin vessan oven pieleen (ts. jonotuksen loppumetreille) sijoitetulla lapulla siitä tosiasiasta, että enemmän saniteettitiloja löytyisi paikasta X.
Zindagi Na Milegi Dobara oli viihdyttävä, hyväntuulinen, koskettavakin, ja ajoittain siinä esiteltiin aika kivannäköisiä
Laulu- ja tanssispektaakkeleita elokuvassa ei juurikaan ollut, mutta jotain sentään. Esimerkiksi tämä numero:
Kiva elokuva, jonka voi nähdä vielä keskiviikkona!
Nyt en viitsi enää jatkaa, koska olen tätä kirjoitusta laatiessani jo
* Väliajan lyhyydestä annan kyllä vähän noottia festareille. Jos naisten vessan jono on kilometrin mittainen, ei ole ihan reilua käynnistää elokuvaa, kun viimeiset vielä jonottavat sinne. Ainakin voisi vinkata muutenkin kuin vessan oven pieleen (ts. jonotuksen loppumetreille) sijoitetulla lapulla siitä tosiasiasta, että enemmän saniteettitiloja löytyisi paikasta X.
Kultivoitunut maku
Kolme viimeisintä näkemääni elokuvaa:
Iltapäivä Toscanassa. Paljon taiteellista puhetta ja kummallisten tunteenpuuskien kirjomaa vaeltelua Italian maaseudulla. Elokuva kertoo varmasti jotakin olennaista ihmissuhteiden ja taiteen perimmäisestä olemuksesta. Nukahdin elokuvan keskivaiheilla aika pitkäksi aikaa.
Le Havre. Kaurismäkeläinen kaunis satu, jossa ihmiset ovat hyviä toisilleen. Ei minusta mitenkään huono, mutta ei kyllä mestarillinenkaan - elokuvan lopussa minua vähän ärsytti, kun osa ihmisistä yritti taputtaa. Miksi? Koska palkitun ja kiitetyn ja Hesarissakin kehutun ohjaajan uusimmasta teoksesta on lupa liikuttua, vaikka elokuva ei edes olisi tekijänsä parhaimmistoa? Please. Eivät suomalaiset taputa elokuvissa paitsi ehkä joskus festarinäytöksissä, älkää nyt viitsikö teeskennellä! Nukahdin elokuvan keskivaiheilla, mutta en kovin pitkäksi aikaa.
Bad Teacher. Opettaja haluaa rikkaan miehen ja isommat tissit, näyttää puolet lukuvuodesta oppilailleen elokuvia krapulassa, teeskentelee ja petkuttaa estoitta ja ryhtyy (jollakin tasolla) töihin vasta tajutessaan, että kokeissa pärjänneistä oppilaista voi saada rahaa rintaleikkaukseen. Jaksoin erinomaisesti katsoa koko elokuvan, eikä nukuttanut yhtään.
Iltapäivä Toscanassa. Paljon taiteellista puhetta ja kummallisten tunteenpuuskien kirjomaa vaeltelua Italian maaseudulla. Elokuva kertoo varmasti jotakin olennaista ihmissuhteiden ja taiteen perimmäisestä olemuksesta. Nukahdin elokuvan keskivaiheilla aika pitkäksi aikaa.
Le Havre. Kaurismäkeläinen kaunis satu, jossa ihmiset ovat hyviä toisilleen. Ei minusta mitenkään huono, mutta ei kyllä mestarillinenkaan - elokuvan lopussa minua vähän ärsytti, kun osa ihmisistä yritti taputtaa. Miksi? Koska palkitun ja kiitetyn ja Hesarissakin kehutun ohjaajan uusimmasta teoksesta on lupa liikuttua, vaikka elokuva ei edes olisi tekijänsä parhaimmistoa? Please. Eivät suomalaiset taputa elokuvissa paitsi ehkä joskus festarinäytöksissä, älkää nyt viitsikö teeskennellä! Nukahdin elokuvan keskivaiheilla, mutta en kovin pitkäksi aikaa.
Bad Teacher. Opettaja haluaa rikkaan miehen ja isommat tissit, näyttää puolet lukuvuodesta oppilailleen elokuvia krapulassa, teeskentelee ja petkuttaa estoitta ja ryhtyy (jollakin tasolla) töihin vasta tajutessaan, että kokeissa pärjänneistä oppilaista voi saada rahaa rintaleikkaukseen. Jaksoin erinomaisesti katsoa koko elokuvan, eikä nukuttanut yhtään.
tiistai 23. elokuuta 2011
Kommunikointi = taitolaji
Tulin eilen bussilla kotiin, koska polkupyöräni oli varikolla. Jossain vaiheessa matkaa samaan looshiin saapui sellainen vanhempi tyylikäs täti, joka kommentoi reippaasti istuvansa nyt tähän, kun kyyti keikuttaa niin kovasti, ja ryhtyi rupattelelemaan niitä näitä. Minä hymyilin ja nyökyttelin. Täti vaikeni. Myöhemmin sama täti kommentoi kuskin ajotyyliä ja matkan joutumista leppoisasti. Minä sanoin joo ja hymyilin - en ollenkaan tahtonut olla tyly, mutta kun en vain keksinyt mitään sanottavaa, taisin olla. Small talk, sen minä osaan!
Tänään kävin noutamassa polkupyöräni varikolta. Liikkeessä oli kireä tunnelma. Asiakas oli tyytymätön, ja henkilökunnalla oli defenssit päällä. Tilanne olisi voinut lientyä ihan jo sillä, että jompikumpi olisi muuttanut äänilajia, mutta molemmat osapuolet olivat poteroituneet tiukasti asemiinsa, ja keskustelu jumi pahemman kerran. Yritin sulautua seinään. Kesken kaiken asiakas alkoi kuitenkin hakea minusta vahvistusta omalle kannalleen ja vähintään vaatia minua jonkinlaiseksi yleisöksi. Minä peräännyin ja vikisin kuinka mä en kyllä nyt mitenkään haluaisi sekaantua tähän huiskien pontevasti käsilläni. Ei koske minua! Etkö tunne sääntöjä - ei puhuta vieraille ihmisille! Tuo on kiusallista! Minä en halua olla täällä! Sain asiani hoidettua, mutta konflikti jatkui edelleen. Kuinkahan niille kävi?
P.S. Onko joku nähnyt elokuvan Iltapäivä Toscanassa? Minusta se oli niin monessa suhteessa tekotaiteellista p*skaa, että kiinnostaisi tietää, millä perusteilla se voi ihmisten mielestä olla näkemisen arvoinen. Terveisin "Irja, elokuvissa nukkunut"
Tänään kävin noutamassa polkupyöräni varikolta. Liikkeessä oli kireä tunnelma. Asiakas oli tyytymätön, ja henkilökunnalla oli defenssit päällä. Tilanne olisi voinut lientyä ihan jo sillä, että jompikumpi olisi muuttanut äänilajia, mutta molemmat osapuolet olivat poteroituneet tiukasti asemiinsa, ja keskustelu jumi pahemman kerran. Yritin sulautua seinään. Kesken kaiken asiakas alkoi kuitenkin hakea minusta vahvistusta omalle kannalleen ja vähintään vaatia minua jonkinlaiseksi yleisöksi. Minä peräännyin ja vikisin kuinka mä en kyllä nyt mitenkään haluaisi sekaantua tähän huiskien pontevasti käsilläni. Ei koske minua! Etkö tunne sääntöjä - ei puhuta vieraille ihmisille! Tuo on kiusallista! Minä en halua olla täällä! Sain asiani hoidettua, mutta konflikti jatkui edelleen. Kuinkahan niille kävi?
P.S. Onko joku nähnyt elokuvan Iltapäivä Toscanassa? Minusta se oli niin monessa suhteessa tekotaiteellista p*skaa, että kiinnostaisi tietää, millä perusteilla se voi ihmisten mielestä olla näkemisen arvoinen. Terveisin "Irja, elokuvissa nukkunut"
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Robert Pattinson
Terkut lämpimästä Keski-Euroopasta! Aurinko paistoi ja lämmintä oli. Vappu Suomessa olikin sitten vähän kalseampi. Sima onnistui hyvin, ja oli parhaimmillaan n. 10 päivää pullotuksesta (pullot olivat siis koko ajan jääkaapissa).
Tässä muutamia makupaloja reissusta:
Ja sitten koko matkan kohokohta, eli tarina siitä kuinka melkein tapasin Robert "Twilight" Pattinsonin:
Olimme illalla hengaamassa Berliinin keskustassa. Potsdamer Platzin Sony Centerillä oli paljon ihmisiä jonottamassa tai odottamassa jotain. Paikalla oli myös mainosvaloja ja mainos-Volkswageneita, ja pian kävikin ilmi, että paikalla juhlistettiin elokuvan "Vettä elefanteille" Berliinin ensi-iltaa. Ajattelimme, että hehe, taitaa olla itse pääosanesittäjät kaupungissa, kun noin kova väkimäärä on leffateatterin edustalla odottamassa, että eipä noita näyttelijöitä Suomessa koskaan nähdä. Me kuitenkin jatkoimme matkaamme härdellistä välittämättä eteenpäin.
Päädyimme lopulta Bebelplatzille, jossa katsoimme sitä poltettujen kirjojen muistomerkkiä. Huomasin, että aukion vieressä sijaitsevan viiden tähden hotellin Hotel de Romen edessä parveili ihmisiä. Ulko-oven edessä oli portieeri, punainen matto ja samettiköysiä, ja vähän matkan päässä oli lisää niitä em. mainos-volkkareita. Laskin mielessäni 1+1, ja päättelin, että siinähän ne ihmiset odottavat Reese Witherspoonia ja Robert Pattinsonia astuvaksi ulos hotellistaan mennäkseen sinne Potsdamer Platzille ensi-iltaan! Päätin, että minäkin haluan jäädä odottamaan jos edes vilauksen näistä maailmantähdistä näkisin.
Tässä muutamia makupaloja reissusta:
 |
| Kukkapenkki loistossaan. |
 |
| Uusi kesäasuntomme. |
Olimme illalla hengaamassa Berliinin keskustassa. Potsdamer Platzin Sony Centerillä oli paljon ihmisiä jonottamassa tai odottamassa jotain. Paikalla oli myös mainosvaloja ja mainos-Volkswageneita, ja pian kävikin ilmi, että paikalla juhlistettiin elokuvan "Vettä elefanteille" Berliinin ensi-iltaa. Ajattelimme, että hehe, taitaa olla itse pääosanesittäjät kaupungissa, kun noin kova väkimäärä on leffateatterin edustalla odottamassa, että eipä noita näyttelijöitä Suomessa koskaan nähdä. Me kuitenkin jatkoimme matkaamme härdellistä välittämättä eteenpäin.
Päädyimme lopulta Bebelplatzille, jossa katsoimme sitä poltettujen kirjojen muistomerkkiä. Huomasin, että aukion vieressä sijaitsevan viiden tähden hotellin Hotel de Romen edessä parveili ihmisiä. Ulko-oven edessä oli portieeri, punainen matto ja samettiköysiä, ja vähän matkan päässä oli lisää niitä em. mainos-volkkareita. Laskin mielessäni 1+1, ja päättelin, että siinähän ne ihmiset odottavat Reese Witherspoonia ja Robert Pattinsonia astuvaksi ulos hotellistaan mennäkseen sinne Potsdamer Platzille ensi-iltaan! Päätin, että minäkin haluan jäädä odottamaan jos edes vilauksen näistä maailmantähdistä näkisin.
 |
| Hotel de Romen edusta, ja melkein Robert Pattinson. |
No, odottelimme siinä jännittyneinä jotain tapahtuvaksi n. 15 min ajan. Lopulta portieeri kuitenkin sanoi jotain oven vierustalla oleville ihmisille, ja rupesi laitamaan ovia kiinni. Ihmiset lähtivät kävelemään pois hotellin luota. Kävi ilmi, että eipä ne näyttelijät siitä ovesta ulos tulekaan, ne taisivat lähteäkin jo muuta kautta hotellista. Odotus huipentui siis lievään antikliimaksiin. Mutta rakkaat lukijani, miettikää tätä: hetken ajan minulla oli mahdollisuus nähdä Robert Pattinson ja Reese Witherspoon elävinä!
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Päivän elokuvasuositus
Tämän illan olen hauskuuttanut itseäni katsellen juutuubista pätkiä Bollywood-leffoista. Ensimmäinen ja ylitsevuotavin leffakokemukseni tästä tyylilajista oli menestyshitti "Ilon päiviä, surun päiviä" ("Kabhi Khushi Kabhie Gham..."). Menin sattumalta katsomaan tätä leffaa vuonna 2002 Bio Rexiin, ja heti alkutahdeista alkaen olin myyty. Tähän elokuvaan on totisesti sisällytetty kaikki mahdolliset supertähdet, tyylilajit ja inhimilliset tunteet. Suuret joukkotanssikohtaukset ovat ihanan värikylläisiä ja musiikki on todella mukaansatempaavaa, vaikka niistä eksoottisista tahti- tai sävellajeista ei paljon ymmärräkään.
Bollywood-elokuvien näyttelijät ovat oma yli-ihmisrotunsa. Sankarittaret ovat ehkä kauneimpia koskaan näkemiäni naisia (niin, taitaahan sieltä Intiassa muutama Miss Maailma ja Universum yms. löytyä). Miehillä karismaa ja treenattuja lihaksia riittää. Ja kuinka ne kaikki tanssivatkaan niin hyvin!
Tässä pieni makupala K3G:hen (leffan kokonaiskesto on ruhtinaalliset 211 min):
Jos löydätte tämän elokuvan DVD:llä, niin suosittelen ostamista!
EDIT. Tää on jotain telepatiaa, kun me Irjan kanssa aina (jo toisen kerran peräkkäin) postataan samaan aikaan tähän blogiin!
Bollywood-elokuvien näyttelijät ovat oma yli-ihmisrotunsa. Sankarittaret ovat ehkä kauneimpia koskaan näkemiäni naisia (niin, taitaahan sieltä Intiassa muutama Miss Maailma ja Universum yms. löytyä). Miehillä karismaa ja treenattuja lihaksia riittää. Ja kuinka ne kaikki tanssivatkaan niin hyvin!
Tässä pieni makupala K3G:hen (leffan kokonaiskesto on ruhtinaalliset 211 min):
Jos löydätte tämän elokuvan DVD:llä, niin suosittelen ostamista!
EDIT. Tää on jotain telepatiaa, kun me Irjan kanssa aina (jo toisen kerran peräkkäin) postataan samaan aikaan tähän blogiin!
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Hotelli Firenzessä
Nyt on sitten tämä sumuinen sunnuntaipäivä pilalla. Olin tyhmä tyttö, ja päätin katsoa YLE:n Areenalta E. M. Forsterin romaaniin perustuvan "Hotelli Firenzessä" ("A Room with a View") -tv-elokuvan vuodelta 2007. Tunteita ja romantiikkaa täynnä olevasta fiilistelyhetkestä tulikin katkera ja kyyneleinen pettymys.
Muistan, kun näin vuonna 1985 valmistuneen "Hotelli Firenzessä" -elokuvan ensimmäisen kerran. Olin teini-ikäinen (tämä siis joskus 90-luvun loppupuolella), ja sattumalta osuin telkkarin ääreen elokuvan esityksen aikaan. Olin yksin kotona, ja sain rauhassa eläytyä tarinan intensiiviseen kerrontaan, ihmissuhteisiin ja upeisiin maisemiin Italiassa. Ja mikä kutkuttavan ihana tunne olikaan, kun tarinan päähenkilöt, Lucy ja George, saivat kuin saivatkin toisensa elokuvan lopussa. Helena Bonham Carterin esittämä Lucy oli kaunis ja päättäväinen sankaritar suurine silmineen, ja Julian Sandsin George oli sopivan älykäs ja hyvännäköinen sankarin rooliin.
Myös tämä viikko sitten telkkarista tullut uudempi versio oli kauniisti kuvattu, ja näyttelijät olivat hyviä. Elokuva tosin alkoi jo hieman pahaenteisesti, kun aluksi Lucy kirjautuu yksin hotelliin Firenzessä, ja tapahtuma-aikana on 1920-luku. Forsterin kirjan tapahtumathan sijoittuvat 1900-luvun alkuun, ja tässä elokuvassa niihin palattiin takaumien kautta Lucyn muistellessa elämäänsä. Ihan kivasti juonessa päästiin siihen, että Lucy tajuaa rakastavansa Georgea, ja ryntää hakemaan hänet uimalammelta. Ensimmäinen kunnon järkytys katsojalle aiheutetaan sillä, että George näyttää kelluvan lammella hukkuneena. Siis mitäh! Lucy kahlaa kirkuen auttamaan Georgea, joka kuitenkin sitten nostaa itse päänsä vedestä, ja ottaa Lucyn syleilyynsä. Okei, kaikki siis hyvin tähän asti. Sitten näytetään kiihkeää lakanoissa pyörimistä Englannissa ja Firenzessä, jonne pari on karannut mennäkseen naimisiin (ja tähän loppuu niin alkuperäinen romaani kuin tuo vanhempi elokuvakin). Mutta sitten katsojaa isketään avokämmenellä päin naamaa; kiihkeä seksikohtaus Firenzessä feidataan kuvaan ensimmäisen maailmansodan taistelukentältä, ja siinä näytetään George makaamassa kuolleena juoksuhaudassa. SIIS MITÄ V*TTUA!?!?!? Kenen idea oli tappaa tämän romanttisen ihanuuden pääparista toinen??? Olipa tosi kiva juttu, ja jäipä todella hyvä mieli katsojalle. Tilanne on verrattavissa siihen, jos Mr. Darcy olisikin paljastunut vaimonhakkaajaksi Ylpeyden ja ennakkoluulon lopussa, tai niin, oishan sekin tietysti voitu siinä tappaa, ja Elisabeth olisi jäänyt leskeksi.
Wikipedia osasi kertoa, että vaikka E. M. Forster on itsekin kirjoittanut tarinalle lisäosan (julkaistu vuonna 1958), niin ei siinäkään George todellakaan kuole kummassakaan maailmansodassa. ITV:ltä on kommentoitu Wikipedian mukaan uutta versiota näin:
Laura Mackie, ITV director of drama, has said that this adaptation "captures the spirit of Forster’s most memorable novel, but delivers it in a fresh, engaging way for a modern audience."
Kiitti vaan, ei olisi todellakaan tarvinnut minua varten tuottaa tuoretta näkemystä modernille yleisölle, olisin halunnut sen vanhan ja turvallisen...
Muistan, kun näin vuonna 1985 valmistuneen "Hotelli Firenzessä" -elokuvan ensimmäisen kerran. Olin teini-ikäinen (tämä siis joskus 90-luvun loppupuolella), ja sattumalta osuin telkkarin ääreen elokuvan esityksen aikaan. Olin yksin kotona, ja sain rauhassa eläytyä tarinan intensiiviseen kerrontaan, ihmissuhteisiin ja upeisiin maisemiin Italiassa. Ja mikä kutkuttavan ihana tunne olikaan, kun tarinan päähenkilöt, Lucy ja George, saivat kuin saivatkin toisensa elokuvan lopussa. Helena Bonham Carterin esittämä Lucy oli kaunis ja päättäväinen sankaritar suurine silmineen, ja Julian Sandsin George oli sopivan älykäs ja hyvännäköinen sankarin rooliin.
Myös tämä viikko sitten telkkarista tullut uudempi versio oli kauniisti kuvattu, ja näyttelijät olivat hyviä. Elokuva tosin alkoi jo hieman pahaenteisesti, kun aluksi Lucy kirjautuu yksin hotelliin Firenzessä, ja tapahtuma-aikana on 1920-luku. Forsterin kirjan tapahtumathan sijoittuvat 1900-luvun alkuun, ja tässä elokuvassa niihin palattiin takaumien kautta Lucyn muistellessa elämäänsä. Ihan kivasti juonessa päästiin siihen, että Lucy tajuaa rakastavansa Georgea, ja ryntää hakemaan hänet uimalammelta. Ensimmäinen kunnon järkytys katsojalle aiheutetaan sillä, että George näyttää kelluvan lammella hukkuneena. Siis mitäh! Lucy kahlaa kirkuen auttamaan Georgea, joka kuitenkin sitten nostaa itse päänsä vedestä, ja ottaa Lucyn syleilyynsä. Okei, kaikki siis hyvin tähän asti. Sitten näytetään kiihkeää lakanoissa pyörimistä Englannissa ja Firenzessä, jonne pari on karannut mennäkseen naimisiin (ja tähän loppuu niin alkuperäinen romaani kuin tuo vanhempi elokuvakin). Mutta sitten katsojaa isketään avokämmenellä päin naamaa; kiihkeä seksikohtaus Firenzessä feidataan kuvaan ensimmäisen maailmansodan taistelukentältä, ja siinä näytetään George makaamassa kuolleena juoksuhaudassa. SIIS MITÄ V*TTUA!?!?!? Kenen idea oli tappaa tämän romanttisen ihanuuden pääparista toinen??? Olipa tosi kiva juttu, ja jäipä todella hyvä mieli katsojalle. Tilanne on verrattavissa siihen, jos Mr. Darcy olisikin paljastunut vaimonhakkaajaksi Ylpeyden ja ennakkoluulon lopussa, tai niin, oishan sekin tietysti voitu siinä tappaa, ja Elisabeth olisi jäänyt leskeksi.
Wikipedia osasi kertoa, että vaikka E. M. Forster on itsekin kirjoittanut tarinalle lisäosan (julkaistu vuonna 1958), niin ei siinäkään George todellakaan kuole kummassakaan maailmansodassa. ITV:ltä on kommentoitu Wikipedian mukaan uutta versiota näin:
Laura Mackie, ITV director of drama, has said that this adaptation "captures the spirit of Forster’s most memorable novel, but delivers it in a fresh, engaging way for a modern audience."
Kiitti vaan, ei olisi todellakaan tarvinnut minua varten tuottaa tuoretta näkemystä modernille yleisölle, olisin halunnut sen vanhan ja turvallisen...
maanantai 20. syyskuuta 2010
Identiteettivarkaus
Olin kultturelli ja kävin (taas) elokuvissa Nukuin viime yönä kolmisen tuntia, joten päästän teidät pahasta enkä ryhdy näissä sielun voimissa analysoimaan varsinaista elokuvaelämystä. Sen sijaan kerron kymmenen minuutin identiteettikriisistä, jonka salin hiljenemistä odotellessani koin.
Ennen elokuvan alkua tapoin aikaa lukemalla kirjaa. Ihmisethän eivät nykyään lue kirjoja, onhan se nyt vähän vanhanaikaista, eikä mulla vaan kerta kaikkiaan ole aikaa, siis mun pitää käydä töissä ja bodypumpissa! Mutta kas: kun nyt nostin katseeni, havaitsin välittömässä läheisyydessäni viisi naisihmistä, joista jokainen a) luki kirjaa b) oli liikkeellä ilman seuralaista c) oli arviolta kolmissakymmenissä. Siis vähän kuten minäkin (paitsi että minuthan tietenkin arvioidaan nuoremmaksi). Eikä siinä mitään, lukeminen kannattaa aina. Mutta: kaikilla viidellä oli myös enemmän tai vähemmän a) mun silmälasit (tosin minulla oli piilarit päässä, mutta noin niin kuin periaatteessa) b) mun hiukset c) mun vaatteet d) mun kengät. Minun identiteetti! Ja minä istuin viidennessä rivissä! Niitä saattoi olla koko teatteri täynnä!
En hetkeäkään usko esimerkiksi siihen, että samantyyppiset ihmiset kenties ovat kiinnostuneita samantyyppisistä elokuvista, ja siitä johtuen saattavat päätyä myös samaan näytökseen. Etenkin, kun on kyse festivaalinäytöksistä. Ei - tässä on selvästi takana jokin salaliitto. Aion nähdä asiasta ensi yönä unta. Kyllä se alitajunta sitten ilmaisee, mistä tässä kaikessa on kysymys.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)