Puhetta vihasta

Monet varmasti huomasivat, että Riku Rantala kirjoitti Hesariin perjantaina siitä, kuinka ”Vain Suomessa vihataan lapsia”. Otsikko oli niin provosoiva, että päätin olla provosoitumatta. Sisältökin oli suunnilleen sitä, mitä saattoi olettaa. Lasten ilakointia ja kiukuttelua paheksutaan, ja se on ikävää, ja maailmalla on aivan toisin. Juu, onhan Suomessa vähän sellaista, että ei pitäisi tehdä itsestään numeroa, ja julkisilla paikoilla ihmiset ovat aika reviiritietoisia. Siinä on puolensa ja siinä on huonot puolensa. Eivätkä nämä rajoitukset taida pelkästään lapsia koskea. Aika tyynenä luin, ja olin jo päättänyt, että tätä muurahaispesää en kyllä ryhdy sohimaan. Jokin tekstissä ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan.

Rakennelma horjuu hiukan jo tekstin alkupuolella, kun Rantala toteaa: "Omien reissukokemuksieni pohjalta esitän kuitenkin yhden suomalaisyleistyksen, joka valitettavasti on totta." Totta? Miten niin? Omien kokemusten perusteella? Totuus on, totta tosiaan, usein hyvinkin subjektiivinen käsite...

Erityisesti minua kuitenkin jäi kaihertamaan tekstin loppu. Näin sanoo Rantala, ja minusta sanoo vähän hölmösti:

Pelottavaa on, että tällaiseen käyttäytymiseen olen syyllistynyt monesti itsekin – ymmärsin moukkamaisuuteni vasta tultuani itse isäksi ja otettuani lapset mukaan reissuun. Näin isänpäivän korvilla suosittelen molempia: oppii olemaan ihmisiksi.

Yksi asia, josta melko varmasti provosoidun, on ”pyhä vanhemmuus” -tyyppinen argumentointi. (”Vasta kun minusta tuli äiti/isä, aloin ymmärtää elämästä jotakin!”) Tuohon sortuu sitten Rantalakin – ja saman tien minä lakkaan kyllä kuuntelemasta.

Sorry vaan, Riku: epäilen vahvasti, että minusta ei koskaan tule isää (eikä se äitiyskään ole ollenkaan kirkossa kuulutettu juttu), joten olen tuolla logiikalla tuomittu ikuisesti nyrpistelemään nenääni, kun uhmaikäiset raivoavat bussissa. En myöskään voi ymmärtää, miksi vanhuksia pitäisi hoitaa, koska en itse ole vanha, ja sairaatkin valittavat vaivojaan syyttä suotta, koska itse olen kohtuullisen terve, ja opiskelijat ovat ihan turhanpäiväistä joutosakkia, koska itse olen kuluttanut opintotukikuukauteni jo aikaa sitten, ja niin edelleen. Niinkö? Eikö yhdessä elämisessä kuitenkin ole kyse vähän niin kuin siitä, että pärjäiltäisiin myös sellaisten ihmisryhmien kanssa, joihin ei itse kuuluta – eikä välttämättä tulla koskaan kuulumaankaan?

No, olkaamme kohtuullisia. Ei saa antaa huonojen perustelujen pilata hyvää tarkoitusta. Jatkossa pyrin siis vihaamaan ehdottoman tasapuolisesti niin vanhoja kuin nuoriakin!