Kohtasin tänään asemalla herrasmiehen. Hän oli siirtymässä asemalaiturilta alikulkutunneliin vieviin rappusiin, näki minut takanaan ja jäi pitämään ovea auki. Aavistuksen liian myöhään mies tajusi arvioineensa väärin välillämme olevan etäisyyden sekä etenemisvauhtini, mutta ei enää kehdannut lähteäkään. Minä yritin kipittää parhaani mukaan (ts. luonnottoman nopeasti) kohti ovea, vaikuttaa kiitolliselta ja hymyillä kauniisti. Kohteliaisuuden ja kiusallisuuden raja on välillä kovin häilyvä!
Avaudunpa samaan syssyyn myös vaikeuksistani rappukäytävässä. Tiedättekö sen tunteen, kun portaissa tai pihalla tulee vastaan sellainen ihminen, jota ei varmasti tunnista naapurikseen, eikä oikein osaa päättää, pitäisikö tervehtiä? Jos toinenkin välttelee katsekontaktia, minä en sano mitään, ja kaikki on hyvin. Jos vastaantulija taas lähestyy suoraselkäisenä ja hymyillen, mumisen yleensä jonkinlaisen tervehdyksen. Voi olla, että hän tervehtii takaisin kaikuvalla äänellä. Siinä vaiheessa mieleeni hiipii usein epäilys. Kuulikohan tuo ihminen, mitä mumisin? Pitäisikö moikata uudestaan? Mutta sehän vaikuttaisi oudolta, jos hän kuuli minut jo... Entä jos hän ei kuitenkaan kuullut? Silloinhan vaikutan epäkohteliaalta, vaikka minä itse asiassa tervehdin ensin! Ah ja voi! Tässä vaiheessa kohtaaminen on onneksi ohi, ja voin jatkaa kohti elämän uusia haasteita. (Esimerkiksi: Pitääkö bussikuskia tervehtiä?)
Yst. terv. nimim. "Sosiaalisesti rajoittunut"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti