Tulin eilen bussilla kotiin, koska polkupyöräni oli varikolla. Jossain vaiheessa matkaa samaan looshiin saapui sellainen vanhempi tyylikäs täti, joka kommentoi reippaasti istuvansa nyt tähän, kun kyyti keikuttaa niin kovasti, ja ryhtyi rupattelelemaan niitä näitä. Minä hymyilin ja nyökyttelin. Täti vaikeni. Myöhemmin sama täti kommentoi kuskin ajotyyliä ja matkan joutumista leppoisasti. Minä sanoin joo ja hymyilin - en ollenkaan tahtonut olla tyly, mutta kun en vain keksinyt mitään sanottavaa, taisin olla. Small talk, sen minä osaan!
Tänään kävin noutamassa polkupyöräni varikolta. Liikkeessä oli kireä tunnelma. Asiakas oli tyytymätön, ja henkilökunnalla oli defenssit päällä. Tilanne olisi voinut lientyä ihan jo sillä, että jompikumpi olisi muuttanut äänilajia, mutta molemmat osapuolet olivat poteroituneet tiukasti asemiinsa, ja keskustelu jumi pahemman kerran. Yritin sulautua seinään. Kesken kaiken asiakas alkoi kuitenkin hakea minusta vahvistusta omalle kannalleen ja vähintään vaatia minua jonkinlaiseksi yleisöksi. Minä peräännyin ja vikisin kuinka mä en kyllä nyt mitenkään haluaisi sekaantua tähän huiskien pontevasti käsilläni. Ei koske minua! Etkö tunne sääntöjä - ei puhuta vieraille ihmisille! Tuo on kiusallista! Minä en halua olla täällä! Sain asiani hoidettua, mutta konflikti jatkui edelleen. Kuinkahan niille kävi?
P.S. Onko joku nähnyt elokuvan Iltapäivä Toscanassa? Minusta se oli niin monessa suhteessa tekotaiteellista p*skaa, että kiinnostaisi tietää, millä perusteilla se voi ihmisten mielestä olla näkemisen arvoinen. Terveisin "Irja, elokuvissa nukkunut"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti