Meillä oli töissä puhetta tästä ohjelmasta, jonka sisältöä esitellään Ylen sivuilla näin:
Voisiko kuolemasta tulla viihdettä televisiossa? 1960-luvulla Milgramin testi osoitti, että ihmiset pystyvät antamaan toisilleen kuolettavia sähköiskuja, kun jokin auktoriteetti määrää heitä tekemään niin. Sama koe toteutettiin uudelleen. Dokumentti jäljittelee testiä: 80 henkeä luulee osallistuvansa tv-visaan, jossa voi voittaa miljoonan. Kisa etenee yhä kovenevin sähköiskuin kanssakisaajille, joita koekaniinit eivät näe. Pystyykö tv-juontaja pakottamaan kilpailijoita/koekaniineja antamaan kovia sähköiskuja kanssakilpailijoiden rajuista tuskanhuudoista huolimatta? Vai ymmärtävätkö he lopettaa ennen kuin on liian myöhäistä? (lähde)Dokumentin pystyisi näköjään Areenasta vielä katsomaankin, mutta enpä taida - jotenkin katsominen tuntuisi turhalta, koska tietenkään juontaja ei pysty pakottamaan kilpailijoita lopettamaan, vaan suurin osa kokeeseen osallistuneista antaisi tappavia iskuja. Luuliko joku oikeasti jotakin muuta?
Tehtävästä kieltäytyneet on helppoa ja luonnollista nostaa jälkikäteen jalustalle ja päivitellä sitä, kuinka ihminen on sellainen ja tällainen ja maailma on paha. Kyynelehtiminen ja kyynisyys ovat kuitenkin ihan yhtä hedelmättömiä lopputulemia.
Minun ainakin on hyvin helppo samastua niihin ihmisiin, jotka painoivat nappia (oletan, että nappia, enhän minä tiedä, millä metodilla niitä iskuja annettiin), vaikka miettisivätkin, kuinka apua eihän näin voi tehdä mutta kun nuo kaikki muutkin ja ei kukaan edes sano mitään olenko minä nyt jotenkin tyhmä kun tämä tuntuu niin kamalalta no on kai tämä formaatti todettu turvalliseksi muutenhan tuotantoyhtiökin joutuisi hirveisiin vaikeuksiin niin että kai minä sitten painan. Useimmat ihmiset nyt eivät vain ole sankareita, jotka ovat valmiita taistelemaan oikeiksi kokemiensa asioiden puolesta suoraselkäisesti ja epäröimättä ja häpeää pelkäämättä vaikka uhrikuolemaan saakka.
Kiitos ja kunnia niille, jotka puhuvat, kun kukaan muu ei puhu, mutta... jos kaikki toimisivat sankarien tavoin, ei oikein mikään enää toimisi, kuitenkaan. Pelkkien edelläkävijöiden maailma olisi ihan mahdoton paikka. Ensinnäkin rohkean suoraselkäisesti voi olla myös umpiväärässä*, mistä seuraa sitten kaikenlaista ikävää. Ja jos kaikki keskittyisivät julistamaan omaa totuuttaan, kuka heitä oikein kuuntelisi? Eihän mikään muuttuisi, jos kukaan ei jäisi empimään ja arpomaan ja sivusta seurailisi, että mitähän tuo yksi aikoo, onkohan tämä hyvä juttu, hmm... ehkä minä sitten menen perässä, tai en menekään, tai ehkä sittenkin menen, ja sitten joku toinenkin ehkä liittyy mukaan, ja niin asiat muuttuvat: hil-jal-leen.
Päivän mietelause: So it goes. (Kurt Vonnegut)
* Käsitteiden määrittelyyn liittyvässä kattavassa haastattelututkimuksessamme 90% vastanneista määritteli "väärässä olemisen" poikkeamiseksi omista mielipiteistään. Loput pitivät kysymystä tyhmänä ja itseään viisaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti