Ostin tänään uuden kellon. Nyt yritän istuskella se kädessäni, ja tuntuu aika oudolta.
Taustatietoa: En oikein osaa olla ilman rannekelloa. En myöskään ole tottunut pitämään kelloa asusteena, jota vaihdettaisiin vähän väliä. Niinpä olen kulkenut sama ajannäyttäjä ranteessani ainakin... kymmenen vuotta? Vielä pidempään? Sellainen teräksinen peruskello, ei ihan pienen pieni, mutta ei mitenkään isokaan. (Ällöttävää lisäinformaatiota: Kesällä sain herätyksen ja erehdyin putsaamaan ranneketta oikein ajan kanssa, nuppineulalla ja suurella hartaudella. Lähti meinaan melkoiset mönjät. Homma kannattaisi varmaan hoitaa useammin kuin kerran vuosikymmenessä...) Vuosien varrella sitä on korjattukin pariin otteeseen, vaikka kelloseppä on antanut rivien välissä ymmärtää, ettei tällaisissa tapauksissa yleensä ruveta lasia vaihtamaan tai sisuskaluja tutkimaan, osta tuosta uusi vain. Olen kuitenkin pitänyt pääni, ja hyvin toimii edelleen.
Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Kuten sanottua, nyt minulla on uusi kello, jota minun olisi tarkoitus myös opetella käyttämään, koska se on aika hieno. (Kellotaulussa on television virityskuva! Miten kivaa!) Kyllä minä siihen varmasti totun, miltä se tuntuu ranteessa, mutta nyt ollaan suurempien kysymysten äärellä. Nimittäin. Minun rannekelloni edistää aina, ja ihan tarkoituksella. Eikä mitään paria minuuttia, vaan suunnilleen 10-13 minuuttia. Ala-asteaikoina tarkoitukseni oli huijata itseni ehtimään ajoissa kouluun, mutta sitten tapa vain jäi, ja nyt en osaa kuvitella muuta. Kun kelloon on vaihdettu paristo, laitan sen heti liikkeestä poistuttuani näyttämään minun aikavyöhykkeeni aikaa kellosepän avuliaasti asettaman "oikean ajan" sijasta. Olen tottunut tarkistaessani aikaa vähentämään näkemästäni tuloksesta kymmenisen minuuttia; näin on ollut suurimman osan elämästäni, ja minusta se on ihan normaalia. (Jos huomaan jonkun katsovan vaivihkaa kellostani aikaa ja ryhtyvän sitten kiirehtimään, minun pitää välillä myös hieman selitellä...)
Uudessa kellotaulussani ei kuitenkaan ole minuutteja merkittynä. Ei edes viiden minuutin välein, vaan siinä on pelkät viisarit. Niinpä minä en osaa säätää sitä edistämään totutulla tavalla, vaan lopputulos tuntuu normaalia epäluotettavammalta. Sitä paitsi totunnaista vähennyslaskuakin on vaikeampi suorittaa, kun vilkaisu ei riitä, vaan aikaa pitää jäädä erikseen tutkailemaan, jotta tietäisi, mistä vähentää.
Pitääkö minun siis laittaa kelloni ns. oikeaan aikaan (tai käytännössä siis pari minuuttia edelle, en minä muuten selviä) ja opetella luottamaan siihen, mitä näen? Kuinka niin voi elää? Voinko minä tottua? Pitääkö minun tottua? Kysymyksiä, kysymyksiä...
5 kommenttia:
Nyt joudut sitten opettelemaan minuuttivapaata elämää :) Jos nyt hommat saa menemään vartin tarkkuudella oikein, niin eikös se ole jo ihan tarpeeksi tarkkaa...
Minulle se vartti voisi ollakin riittävä tarkkuus, mutta kun esimerkiksi bussit eivät odota, ja minulla on luontaista taipumusta myöhästelyyn ilmankin, että kello ei kerro, missä mennään... Kyllä on taas elämä vaikeaa - saa nähdä, miten tästä selviän ;)
Mä olen miettinyt, että ehkä Irja sinunkin olisi jo aika siirtyä seuraavalle tasolle: elämään minuutilleen oikeassa ajassa ilman itsepetosta! Paasikiven sanoin, "tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku"!
Onkos sitten tosiasioiden kieltäminen onnellisuuden alku? Okei, myönnän, julkisen liikenteen opettaminen noudattamaan omaa aikatauluaan on hankalaa. Ainakin jos töissä tai tapaamisessa pitäisi olla sovittuun aikaan... Hitsi, tähän täytyy keksiä ratkaisu :)
Minä jo totesin, etten pärjää, jos kello näyttää ns. oikeaa aikaa. Olen nimittäin vahvasti ehdollistunut siihen, että kun kelloni näyttää junan lähtöaikaa, pitää alkaa laittaa takkia ylle - ei tule elämästä yhtään mitään, jos pitää opetella uusia tapoja esimerkiksi rutiinien kangistamiin aamuihin... Piti siis odottaa tasatuntia ja laittaa sitten uusi kello edistämään yli 10 mutta alle 15 minuuttia (sen verran siitä taulusta sentään sai selvää).
Lähetä kommentti