Ei kahta ilman kolmatta, joten jos käy perjantaina ja lauantaina elokuvissa, kyllä pitää sunnuntainakin käydä. Hyödynsin jälleen vuosittaisen mahdollisuuden katsoa
intialaista elokuvaa isolta kankaalta, ja nyt on hyvä mieli.
Tänäänkään ei nukuttanut, vaikka näytös kesti väliaikoineen* kolmisen tuntia. Minulla taitaa olla vähän viihteellinen maku...
Zindagi Na Milegi Dobara oli viihdyttävä, hyväntuulinen, koskettavakin, ja ajoittain siinä esiteltiin aika kivannäköisiä
miesvartaloita maisemia. Tuo linkkaamani festarien esittelysivu antaakin minusta vähän harhaanjohtavan kuvan elokuvasta. Onhan se intialaisittain aika rohkea, siinä esimerkiksi näytetään useita suudelmia ja annetaan selvästi ymmärtää naimattomien henkilöiden viettävän öitä yhdessä (näyttämättä suoraa toimintaa, tietenkin), mutta Kaamea kankkunen on kuitenkin tyylilajiltaan aika reippaasti roisimpi. Bonuksena kyseessä oli pääasiassa Espanjaan sijoittuva intialainen elokuva, ja Espanjakin on kiva maa.
Laulu- ja tanssispektaakkeleita elokuvassa ei juurikaan ollut, mutta jotain sentään. Esimerkiksi tämä numero:
Kiva elokuva, jonka voi nähdä vielä keskiviikkona!
Nyt en viitsi enää jatkaa, koska olen tätä kirjoitusta laatiessani jo
kolmesti neljästi viidesti irrottanut mokkulan koneesta ja survonut sen jälleen usb-porttiin siinä toivossa, että homma alkaisi toimia. Turha toivo - yhteys toimii ehkä kolme minuuttia, minkä jälkeen nopeudeksi ilmoitetaan 0 bittiä/s. Ystävällinen neuvo: ÄLÄ HANKI MOKKULAA!
* Väliajan lyhyydestä annan kyllä vähän noottia festareille. Jos naisten vessan jono on kilometrin mittainen, ei ole ihan reilua käynnistää elokuvaa, kun viimeiset vielä jonottavat sinne. Ainakin voisi vinkata muutenkin kuin vessan oven pieleen (ts. jonotuksen loppumetreille) sijoitetulla lapulla siitä tosiasiasta, että enemmän saniteettitiloja löytyisi paikasta X.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti