Yksi ihana kirja, saanko esitellä

Olen lukenut paljon ansiokasta kaunokirjallisuutta sekä vapaaehtoisesti että pakosta. Vaikealukuisen klassikon selättämisessä on kyllä oma viehätyksensä, mutta aina en vain jaksa kirjoja, jotka haastavat vastaanottajansa. Lukea pitää silti – voisin melkein yhtä helposti olla hengittämättä kuin lukematta. Silloin tarvitaan jotain helpommin sulavaa: nostalgisia nuortenkirjaklassikkoja, dekkareita, tyttöhömppää... Hyvää viihdettä on valitettavan hankala löytää, joten jokainen uusi hömpähtävä tuttavuus on vaalimisen arvoinen (Hilja Valtonen on toki aina varma valinta, mutta hänenkin tuotantonsa on rajallinen eikä niin ollen riitä ihan joka päivän pelastukseksi). Löysin äskettäin uudelleen erään opuksen, jonka olemassaolon olin onnistunut aivan unohtamaan, enkä pettynyt tälläkään lukukerralla.

Dodie Smithin romaani I Capture the Castle (ilmestynyt suomeksi nimillä Rauniolinna ja Linnanneidon lokikirja) on aika ihana kirja. Siitä on tehty myös elokuvasovitus, jota en tosin ole uskaltautunut katsomaan (vrt. Varpun Hotelli Firenzessä -pettymys – en halua ottaa riskiä)… Analyyttisyys tappaa nautinnon. Tyydynkin epäanalyyttisesti listaamaan joitakin asioita, jotka mielestäni tekevät romaanista ihanan:

• Tapahtumat kuvataan 17-vuotiaan Cassandra Mortmainin näkökulmasta. Kertoja on kiinnostava hahmo, jossa on särmää.
• Cassandra asuu köyhtyneen ja kummallisen perheensä kanssa rappeutuneessa linnassa. (Nummet! Tweed-pukuiset kartanonherrat! Vallihaudat! Oih! Miljöön tarjoilemilla kliseillä myös leikitellään: esimerkiksi Cassandran äitipuoli vaeltelee alastomana linnan ympäristössä kokeakseen yhteyttä luonnon kanssa.)
• Haikeaa ihanuutta kirja saa myös siitä, että tapahtumat sijoitetaan 1930-luvulle – kuinkas maailmalle sitten kävikään?
• Kirja on aika kiltti, mutta siitä huolimatta virkistävällä tavalla tietoinen elämän tosiasioista.
• En juurikaan jaksa teoksia, joissa puhutaan kirjoittamisesta, mutta Smithin romaanissa kirjoittamista ja kirjallisuutta käsitellään jopa ajatuksia herättävästi. Myös Cassandran isän aiemmin julkaistu romaani ja teoksen loppupuolella pilkahtavat tuotokset saattavat huvittaa, jos on hiukkaakaan sattunut kohtaamaan (tai esimerkiksi joutunut tenttimään, hyiii) postmodernistisen kirjallisuuden konventioita.
• Teoksessa Cassandra ja hänen sisarensa miettivät, olisivatko mieluummin Austenin vai Brontën sankarittaria. Jos pitää kummastakaan, saattaa pitää myös tästä kirjasta; ainakin minä pidän kaikista edellä mainituista.
• Ensimmäisen lukukerran jälkeen joskus aikojen alkuhämärissä tunsin tulleeni huijatuksi. Eivät asiat saa jäädä auki! Nyt olen hivenen valmiimpi ymmärtämään Cassandran suulla esitetyn näkemyksen siitä, että sellaiset sankarittaret eivät ole kiinnostavia, jotka voi heittää mielestään heti yksiselitteisen onnellisen lopun jälkeen. Cassandraa itseään onkin vaikea unohtaa.
• Kirjan loppu muistuttaa minua myös Charlotte Brontën Lucy Snowesta, joka on yksi niistä kirjallisista hahmoista, jotka ovat pahimmin menneet ihoni alle. Yritin kesällä lukea Syrjästäkatsojan tarinaa uudelleen, mutta mielentilani ei ilmeisesti ollut otollinen, enkä päässyt loppuun, vaikka uusin lainaa sinnikkäästi niin pitkään kuin pystyin. Cassandran maailmaan on helppo sujahtaa silloinkin, kun Brontë ei syystä tai toisesta luista.

Päivän mietelause:  Even a broken heart doesn't warrant a waste of good paper. (Dodie Smith: I Capture the Castle)