Tänään olen koko päivän ajan seuraillut netistä suoraa lähetystä chileläisten kaivosmiesten pelastusoperaatiosta. Tätä kirjoittaessani jo kahdeksan miestä on päässyt maanalaisesta vankilastaan pitkän ja kapean putken kautta vapauteen. He ovat viettäneet 2,5 kk syvällä maan alla, josta ensimmäiset 17 päivää täysin ilman yhteyttä ulkomaailmaan. Miehet ovat kuitenkin pysyneet järjissään, ja toivoa ovat jaksaneet pitää yllä heidän lisäkseen niin omaiset kuin pelastajatkin.
Koko tämä pelastuminen on mielestäni ihmeellinen. Olisinko minä jaksanut tsempata romahtaneen kaivoksen pohjalla pimeässä, kuumassa ja kosteassa loukossa edes 17 päivää vähällä ruoalla ja juomalla tietäen, että pelastuminen näin syvältä on epätodennäköistä? Tuskinpa. Luulen olevani enemmänkin pessimismiin taipuvainen luonne, jolle periksiantaminen on joskus turhan helppoa. Toisaalta tällaista tilannetta on hyvin vaikea edes kuvitella, niin äärimmäiset olosuhteet ovat kyseessä.
Suorassa lähetyksessä näytetään kaivosmiesten odottavia omaisia pelastuskuilun suulla (varsinainen BB-finaali siis...). Vaimot, lapset ja tyttöystävät ovat odottaneet miehiä kotiin kauan. Jos on odottanut mielitiettyään kotiin vaikka pidemmältä matkalta, niin tietää ehkä miltä kaipaus tuntuu. Mutta vaikka ikävä olisi kovakin, niin melko varmasti voi luottaa siihen, että toinen pääsee kotiin lentokoneella, laivalla tai junalla. Pelastuskapselia ei normaalioloissa tarvita, eikä toisen hengen puolesta tarvitse pelätä. Nämä kaivosmiehet ovat nykyajan merimiehiä tai sotilaita, joiden kotiinpaluuta saivat perheet ennen odotella vuosiakin. Tosin HMS Endeavourin kannelle tai Pultavan taistelukentille ei ollut suoraa kuvayhteyttä valokaapelin kautta.
Chilessä päivä alkaa sarastaa. Toivottavasti loputkin miehet pääsevät turvallisesti ylös.
edit. 14.10.: Kaikki pääsivät ylös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti