maanantai 26. joulukuuta 2011

Eropeli

Joulun tunnelmassa piehtaroidakseni ajattelin esitellä teille "hauskan" seurapelin nimeltä Samarakas. Se on Väestöliiton psykologien suunnittelema korttipeli, jonka tarkoituksena on "mukavalla tavalla tukea ja vahvistaa parisuhdetta". Ostin moisen pelin kämppikselleni joululahjaksi, koska ajattelin, että peli voisi olla meille hyvä keskustelunavaaja, ja auttaisi syventämään suhdetta. Ja voi pojat, syvältähän se tosiaan onkin!

Ensinnäkin moittisin pakkauksen sääntökirjaa. Siinä ei ole kerrottu selkeästi sitä miten voittaja määritellään. Ei ole mitään järkeä pelata peliä, jos sitä ei voi voittaa.

Toiseksi, psykologien kehittämät 220 kysymystä vaikuttavat olevan suurimmalta osalta hyvin ärsyttäviä. On asioita, joista on aivan turha puhua, ja joista on tarpeetonta kumppanin kanssa keskustella. "Mikä kumppanisi sukulaisissa ärsyttää?" Kaikki. "Miten kumppanisi pystyy rauhoittamaan sinua riidan aikana?" No ei mitenkään, siksihän me riidellään! "Miten rakkaasi lataa akkunsa?" Laturilla. "Mitä rakkaasi kertoo sinusta viiden vuoden kuluttua?" No varmaan että "tuollahan se akka makaa sohvalla blogeja lukemassa". "Mistä asioista teidän kahden on helppo sopia?" NO EI V*TTU MISTÄÄN!



Ehkä tätä seurapeliä ei pitäisi pelata jouluna. Saatan antaa sille ehkä joskus vielä yhden mahdollisuuden.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Joulupäivää

Oi, on joulupäivä, ja telkkarista tuli juuri Ylpeyden ja ennakkoluulon kaikki jaksot putkeen. Vaikka ehdin katsoa vain kaksi viimeistä jaksoa, niin kyllä siinä katsellessa sielu lepää ja romantiikka kukkii. Ahhh!

Olin ollut tänä vuonna kiltti tyttö, sillä sain joululahjaksi shiatsutuolin.

Hierova tuoli
Hierova tuoli nytkyttää selkää, ja ottaa mukavasti lapaluiden välistä jännitystä pois. Mietin, että mitähän laitetta se hierova tuoli muistuttaa, ja keksinkin sen:

Karjaharja (kuva: tokki.fi)
Olen siis kuin onnellinen lehmä pihattonavetassa, ja voin nyt aina halutessani käydä selänrapsutusautomaatilla. Luulen että olen ollut entisessä elämässäni lehmä, sillä kuten karjaharjan valmistaja kertoo, "lehmät nauttivat kun niitä harjataan ja rapsutetaan, harjauksen ansiosta lehmien verenkierto paranee, ja ne ovat puhtaampia ja rauhallisempia". That's me!

lauantai 24. joulukuuta 2011

Hyvää joulua!

Jouluaatto on täällä. Kuusi on koristeltu, joulupuuroa on syöty, haudoilla käyty. Kohta mennään saunaan, ja sitten syödään joulupäivällinen.


Tein tänään ensimmäistä kertaa eläissäni lanttu- ja porkkanalaatikkoa (sosepussin kyljessä olevan ohjeen mukaan). Täällä meillä haisee nyt lanttu.

Yllä lanttulaatikko, alla porkkanalaatikko.

Pipareitakin on tehty, ja väsäsin jopa pienen piparkakkutalon, jonka lujuuslaskelmat eivät tosin ihan pitäneet. Kattoon oli ehkä tungettu liikaa karkkipäällysteitä... Muiden pipareiden koristelu onnistui kyllä.


Tahdonkin nyt (Irjan vetoomuksesta huolimatta) toivottaa kaikille tämän blogin lukijoille rauhallista joulunaikaa!

Varpu-tonttu toivottaa hyvää joulua!

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Vetoomus

On tapahtunut joulun ihme, ja hiiiiitaita aikoja elänyt mokkulani on aivan koko illan päästänyt minut nettiin suunnilleen niin kuin pitäisikin! Kirjoitan siis pikaisen vetoomuksen niin kauan kuin vielä voin. (No, pikaisen ja pikaisen, aina minä kuitenkin alan jaaritella...)

Tässä alkaa nyt väistämättä tulla joulu, joka tuo monille mukanaan myös loman ja vapauden. Minäkin jossain vaiheessa vetäydyn isäini asuinsijoille juhlimaan, ja koska minulla on hyvin paljon myöhäisempi päivärytmi kuin vanhemmillani, tulen luultavasti notkumaan koneella eräitäkin toveja, kun soihdut ovat sammuneet ja kaikki muu väki nukkuu. Lueskelisin mielelläni esimerkiksi joulunaluskiireissä vähemmälle jääneitä blogeja noina pimeinä öisinä tunteina.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että blogeissa alkaa käynnistyä perinteinen joulupako. Päivityksiä näyttäisi syötteenlukijassa olevan, mutta kun klikkailee itsensä innoissaan lueskelemaan hömppää, blogissa onkin vain kuva hyasintista lanttulaatikossa ja kaunokirjaimilla kirjoitettu hyvän joulun toivotus, palaillaan asiaan pyhien jälkeen, pusi pusi. (Kesällä suositaan kuvia grillimakkaroista ja kukkakedoista, vappuna ilmapalloista ja vuodenvaihteessa tähtisadetikuista. Itsenäisyyspäivän tienoilla puolestaan kynttilät paloivat kuvissa ikkunoilla ja liput liehuivat, itsenäisyyttä toivoteltiin - ja minulla oli tylsää.)


Oma tupa, oma lupa ja niin edelleen, mutta yhtä kaikki: pettymys toivorikkaalle lukijalle! Haluan oikeaa sisältöä enkä toivotuksia! On kai olemassa joku muukin, joka ei ihan koko joulua seurustele intensiivisesti ystävien ja sukulaisten kanssa, vaan ehtii välillä roikkua netissäkin. Niinpä vetoan teihin: kirjoittakaa, hyvät ihmiset, sitä ihan tavallista huttuanne, jos ylipäätään kirjoitatte blogiinne joulunpyhinä, niin minun ei tarvitse pettyä, kun tulen sitä lukemaan!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Joulutohinaa

Olenkin näköjään ollut kuukauden kirjoittamatta blogiimme. Oh well. Puolustaudun sillä, että kaksi viimeistä viikkoa olen ollut kovahkossa flunssassa, ja toinen korvani on edelleen lukossa (eli aivot ovat täynnä limaa vieläkin).

Olen kuitenkin viime päivinä saanut vähitellen laitettua kotia jouluisemmaksi. Joululiinoja ja -koristeita on jo vähän esillä, ja punainen amarylliskin ostettiin. Tähtivalot ovat olleet ikkunoissa jo ensimmäisestä adventista lähtien. Eilen leivoimme joulutorttuja marmeladitäyteellä, ja ne maistuvat kyllä mielestäni paremmille kuin luumutäytteiset (ja sunnuntain taikina on parempaa kuin myllynparas).

Kaikki uuniin menossa olevat tortut eivät ole minun muotoilemiani, apuri sai tehdä oman osuutensa.

Tänään olin niin noheva, että päätin siivota kuiva-ainekaapin, ensimmäisen kerran kahteen vuoteen. Ei siellä kyllä onneksi kovin paljon vanhentuneita elintarvikkeita ollut, ja kyllähän leseet ja ryynit ovat käyttökelpoisia vielä parasta ennen -päivän jälkeenkin. Kaksi pakettia palasokeria löytyi, samoin kaksi avattua siirappipurkkia...

Kuiva-aineet järjestyksessä.
Koska kaapista löytyi kolme pussia perunahiutaleita jotka olivat parasta ennen 2010, leivoin tänään yhden pellillisen helppoja perunarieskoja. Lämpimät perunarieskat olivat herkullisia iltapalalla, eikä niiden valmistukseen tarvittu kuin niitä perunahiutaleita, voita, suolaa ja jauhoja. Nam!

Paistumassa olevat perunarieskat likaisen uuninluukun läpi kuvattuna.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Luuu-ciii-aaa valon tuo, ja Irja perässä.

Olen löytänyt viime aikoina itsestäni pienen putkimiehen (sain pesukoneeni toimimaan ihan melkein itse, vähän vain kysyin yhdeltä Ohlsonin Clasulta ja soitin pari kiukkupuhelua isälle, joka ei tosin osannut puhelimessa auttaa), valaistussuunnittelijan ja sähkömiehen (tämä oikeastaan liittyy kiinteästi tuohon valaistussuunnitteluun).

Näin olet oman elämäsi Lucia (hienon ajankohtainen aasinsilta, eikö vain?) ja valaiset pimeät talvipäivät:
  1. Muuta majaa pimeimpänä vuodenaikana, jolloin alkaa aika pian tuntua, ettei yksi kattolamppu ehkä aivan riitä.
  2. Aloita eteisestä, koska siellä joutuu eniten kompuroimaan, kun lähtee ja palaa pimeässä. Mene Anttilaan (tai mihin tahansa muuhun kauppaan, joka sattuu olemaan lähellä) ja hanki sieltä eteiseen aika ruma, mutta kohtuuhintainen ja muotoilultaan riittävän yksinkertainen valaisin – ei sitä kukaan katsele kuitenkaan.
  3. Huomaa kotona, että asennusohje on ehkä maailman paskin. Se kyllä saattaa olla jopa ihmisen eikä konekääntäjän kirjoittama, mutta siinä ei anneta tarpeellisia ohjeita! Ihmettele, mikä halvattu on ”vedonpoistoruuvi”, miksi sen löysäämisellä ei ole minkäänlaista vaikutusta mihinkään ja mitähän nämä viisi muuta ruuvia ovat, joista ohjeessa ei sanota halaistua sanaa.
  4. Onnistu viimein lyhentämään johtoa ja mene laittamaan lamppua kattoon (... mikä myös on melko monimutkainen prosessi). Kun olet valmis, havaitse, että eteisen katto on liian matalalla – lampun kupu kolisee vähintään kylpyhuoneen oveen ja mahdollisesti myös asunnossa liikkujien päähän, ellei sitä hiissaa ylös erittäin typerän näköisesti.
  5. Mene seuraavana päivänä Anttilaan ostamaan uusi ruma lamppu, jonka alta kylpyhuoneen ovi mahtuu aukeamaan. Varmista, että lampun voi asentaa ilman erikoistyökaluja. Ei kuulemma tarvita edes ruuvimeisseliä.
  6. Laita lamppu kattoon. Kolmannella kerralla onnistuu, ja ruuvimeisseliä on todellakin tarvittu monta kertaa. Lamppu jää vähän vinoon, mutta se tuo vain persoonallista särmää sisustukseen.
  7. Asenna edellisenä päivänä ostamasi ruma lamppu makuuhuoneeseen, jossa katto on korkeammalla. Lisäjännitystä toimenpiteeseen saa seisomalla tavallisen työtuolin päällä varpaisillaan lampun lasikupu vasemman käden pikkurillin varassa.
  8. Tuo ylimääräisiksi jääneet led-valot (vinkki: kannattaa laskea parvekkeen pistorasiat huolella ennen kuin ostaa ulkovaloja) parvekkeelta makuuhuoneeseen ja ripusta ne kirjahyllyyn, koska uusi kattolamppu näyttää tylsältä ja yölamppu kuumenee niin paljon, ettei sitä viitsi koko ajan pitää päällä, mutta jotain valoa olisi kiva saada.
Ja valkeus tuli!

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Nimistä ja nilviäisistä

Silloin kun tätä blogia joskus aikojen alkuhämärissä luotiin, oli hirmuisen hankala päättää, millä nimellä täällä ryhtyisi esiintymään. Se oli selvää, että lainaisimme nimemme Hilja Valtosen hahmoilta. Minulla oli kuitenkin sellainen henkilökohtainen ongelma, että pidän Neiti talonmies -teoksesta varsin paljon, mutta Irja-nimestä en oikeastaan lainkaan. Lopulta päätin kestää, ja Irja minä nyt olen.

On kuitenkin nimiä, jotka ovat vielä Irjaakin ikävämpiä. Toiset sanat vain kuulostavat pahemmilta kuin toiset. Tursas on minusta ehkä suomen kielen rumin sana. Lausuttaessa se kuulostaa jotakuinkin siltä, kuin joku yrittäisi puhua mongertaa mustekala suussa ylimääräiset lonkerot suupielistä pursuillen. Niinpä en voisi ikinä antaa hypoteettiselle lapselleni nimeksi Ursula, koska tuo nimi vain kuulostaa puistattavan tursasmaiselta. Pahoittelut ja osanottoni kaikille Ursuloille!

Päivän mietelause: Ei nimi miestä pahenna. Naista se sen sijaan saattaa pahentaakin, joten vetoan tässä hartaasti kaikkiin vanhempiin: harkitkaa vakavasti, ennen kuin teette tyttäristänne nilviäisiä muiden korvissa!

tiistai 6. joulukuuta 2011

Eka kerta ja muuta purnausta

Selvisin eiliseen saakka ostamatta energiansäästölamppuja. Ei minulla ole mitään energian säästämistä vastaan; lamppujen ostaminen on vain nykyään niin saamarin hankalaa, että aina kun olen aikonut siirtyä nykyaikaan, olen ahdistunut kaupassa valinnan vaikeudesta (watit ja luumenit ja voltit ja kelvinit ja luksit ja joulet ja hertsit ja sievertit menevät päässäni iloisesti sekaisin, ja ihmeellisiä rumiluksiakin ne ovat, AAARGH!) ja turvautunut vanhoihin hehkulamppuvarastoihini.

Sitten muutin uuteen kotiin ja huomasin, että olohuoneessa on turhan pimeää, mutta hehkulamppuvarastoni olivat huvenneet. Muissa huoneissa kattolamppuja ei vielä olekaan, joten tilanteelle pitäisi ehkä tehdä jotakin. Päätin ostaa tehokkaamman lampun vanhan 40-wattisen hehkulampun tilalle, eikä 60-wattisia löytynyt kaupoista millään (eipä taida olla ihme, näköjään niitä ei ole tuotu enää tänä vuonna myyntiin). Niinpä onnistuin työkaverin opastuksella lopulta ostamaan elämäni ensimmäisen energiansäästölampun (olin samana päivänä kävellyt tuskastuneena ulos jo kahdesta kaupasta, koska olen luontainen luovuttaja). Olin ylpeä!

Tulin kotiin ja laitoin lampun kattoon. Kun valo lopulta kirkastui, piti todeta, että olen vain tyhmä. Hämäryys oli johtunut valaisimesta eikä lampusta - metallinen lieriömäinen härpäke lampun ympärillä ei ehkä päästä valoa ympärilleen tehokkaimmalla mahdollisella tavalla...

Kun on (valittamisen) alkuun päästy, niin antaa mennä vaan: olen tänään myös pettynyt itseeni pesukoneasentajana. En vaan osaa kiinnittää koneen vesiletkua täyttöhanaan, mikä ehkä johtuu siitä, että TÄYTTÖHANAA EI OLE (toisin kuin saamassani havainnollisessa kaavakuvassa tämän talon kylpyhuoneista), vaan lavuaarin alla on vain sellainen putkenpätkä, joka on läpimitaltaan aika paljon pienempi kuin koneeni vesiletkun pää. Ruuvaile siinä sitten niitä toisiinsa.

Sitten minua riipii autottomuus: pitäisi mennä siivoamaan vanha asunto, mutta enpä viitsi, koska julkisilla sinne pitää matkustaa kolmella bussilla ja aikaa menee noin tunti. Tänään on lisäksi sunnuntaiaikataulut. Autolla kestäisi vartti, otin muuttopäivänä aikaa.

Kerron vielä senkin, että on nautinnollista muuttaa ja huomata, että nettiyhteydessäni on TAAS ongelmia, vastahan tässä on puoli vuotta mennytkin tapellessa... Kirjoitan tätäkin tekstiä 2G-verkossa. Puhelinyhteydetkään eivät oikein toimi, vaan verkko tapaa tässä asunnossa katoilla kesken puheluiden. Sama operaattori tarjoaa minulle sekä puhelut että mokkulan. Olisikohan vaihdon paikka..? Huomenna on joka tapauksessa tiedossa jonotusmusiikin kuuntelua. Välillä sitten kerrotaan, että asiasi voit selvittää kätevästi myös verkkosivuillamme - no en voi, koska yhteys ei toimi kunnolla! Lisäksi harmittaa, etten voi tänään katsoa nettilähetystä Linnasta, koska tällä hetkellä  valokuvienkin katselu on aika haasteellista.

Pari mukavaakin asiaa vastapainoksi. Uskoisin, että voin viihtyä uudessa kodissani aika hyvin. Tämä on jo nyt pari päivää muuton jälkeen aika lailla minun oloiseni pesä, vaikka osa tavaroista onkin vielä kaupassa. Itsenäisyyspäiväkin on ihan hyvä juttu, etenkin kun se nyt tarjoaa möllötyspäivän keskellä viikkoa. Mieli melkein tekisi olla ajankohtainen ja käsitellä myös perinteistä Linnan haastattelukysymystä: "Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?" Ei taida kuitenkaan tila eikä kärsivällisyys riittää, onhan tässä jo tullut avauduttua yhden päivän tarpeiksi. Vastaukseni ei kuitenkaan ole "1939-1945" eikä "6-1", vaan pikemminkin "jokin muu, mikä ___________".

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Piinallista

Klikkaa mua -journalismi on sitten hieno asia. Olen jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomiota erääseen otsikointitrendiin. Arvaatteko, mihin?


Otsikot: Iltalehti, Ilta-Sanomat, Vartti, Yle, HS (.fi)

Toisinaan on tarpeen käyttää voimakasta verbiä. Aina ei välttämättä ole. Erityisen hyvin tämä korostui 20.11., kun Hesarin verkkosivulla oli sekä otsikko lehden omaan uutiseen kammottavasta mönjämiehestä että linkki Ilta-Sanomien uutiseen kasvihuonetyöntekijän tekemistä raiskauksista ja hyväksikäytöstä. Molemmissa puhuttiin piinaamisesta. Toisen uutisen kohdalla se oli minusta osuvampi sananvalinta kuin toisen.

Ai niin, otsikko.

Ensimmäinen adventti, eikä minulla ole partiolaisten joulukalenteria. Ikävää. Adventtisunnuntai antaa joka tapauksessa sopivasti luvan vältellä töitä haeskella joulutunnelmaa pimeään marraskuiseen iltapäivään esimerkiksi katselemalla  tunnelmallista elokuvaa kynttilöiden loisteessa.

Sorruin jopa päivän kunniaksi tutkimaan, olisiko minulla jotakin enemmän tai vähemmän jouluista elokuvaa. Kaksi näyttäisi olevan: The Holiday ja Love Actually (Rakkautta vain). Ainoa ongelma tässä on se, että en oikeastaan pidä kummastakaan...

The Holiday on sen verran kökkö ja pitkäpiimäinen, ettei minulla ole siitä mitään erityistä sanottavaa. Love Actually -elokuvalle puolestaan olen kantanut kaunaa siitä saakka, kun sen näin. Minulle markkinoitiin kyseistä elokuvaa kerrankin suhteellisen onnistuneena romanttisena komediana, jossa on sekä lämpöä että särmikkyyttä ja jonka ihan järkevinäkin pitämäni ihmiset vakuuttivat saavan hymyn katsojan huulille. Valitettavasti se oli katala valhe.

Minä katson kyllä sille päälle sattuessani myös ällöttävän siirappisia hyvän mielen elokuvia. Mutta kun Love Actually -elokuva ei ollut sellainen! Minua esimerkiksi häiritsee suuresti elokuvan "romanssi" sellaisten ihmisten välillä, joilla ei ole yhteistä kieltä. Mitä ihmettä? Älkää nyt ainakaan viitsikö väittää tuota rakkaudeksi! Pahin pettymykseni koski kuitenkin onnellista loppua, joka tuollaisessa elokuvassa kuuluu asiaan. Melkein kaikille käy hyvin, juu, mutta ei niille, joille pitäisi käydä. Vääryys! Minusta kiinnostavin hahmo koko elokuvassa oli Laura Linneyn esittämä Sarah, ja kuinkas hänelle käykään? Yksinäisyys (romantillisessa mielessä siis) ja toisten puolesta uhrautuminen vaikuttaisivat jatkuvan hamaan ikuisuuteen. Jee! Mitä ihmeen käsikirjoittamista tuo tuollainen on? Hyvän mielen elokuvassa vain paskiaisille saa käydä huonosti!

Jatkan siis leffalaatikkojen penkomista. Jos ei muuta löydy, voin aina katsoa pari jaksoa Jeevesiä, ja maailma on taas mallillaan.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Päivän ilonaihe

Lähikirjaston vaihtuminen on saanut minut tänä syksynä lukemaan sarjakuvia muutenkin kuin satunnaisesti: kirjasto on lähempänä kuin ennen, siellä on kattavampi valikoima kaikkea ja aikuisten sarjakuvat ovat omalla osastollaan (joten ei tarvitse sarjakuvahyllyllä kompastella nenäänsä kaiveleviin ja Karvista tavaaviin lapsosiin tai otsatukkansa alla lymyileviin manga-teineihin... Hei, olen Irja ja olen koppava ja ennakkoluuloinen täti-ihminen). Melkein harmittaa, etten ole ottanut sarjakuvia säännölliseksi tavaksi jo aikaisemmin, mutta parempi myöhään ja niin edelleen - onpahan ainakin paljon teoksia, joihin voin vielä tutustua!

Lukuharrastukseni on jo joitakin vuosia painottunut aika eskapistisesti. Ehkä juuri siksi olen koukuttunut varsinkin Fables-sarjaan (mistä kiitos kirjablogeille - niiden kautta löytää aika paljon lukutärppejä, vaikka välillä tuntuukin, että kaikki kirjoittavat samoista teoksista vuoron perään). Olen elänyt sen verran kauan ilman televisiota, etten enää jaksa keskittyä seuraamaan hyviäkään tv-sarjoja, mutta sarjakuvat ovat näköjään eri asia: on vain kiva, että luettavaa riittää pidemmäksikin aikaa.

Sitten se päivän ilonaihe: tässä ensilunta odotellessa ilahduin kovasti, kun havaitsin, että Fables-sarjan Snow Queenin etunimi on Lumi. Kieli-intoilijana olen iloinen, kun törmään suomeen yllättävissä yhteyksissä, ja lumi on paitsi kaunis asia myös aika kaunis sana!

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Joulunviettomme alkaa jo toukokuussa..?

Minulla on syötteenlukuohjelmassa otsikolla "Oikeastaan aika tylsää" kansio sellaisille blogeille, joihin en oikein osaa suhtautua. Välillä niissä on sen verran kiinnostavia juttuja, että en viitsi lukemista kokonaan lopettaakaan. Tähän vuodenaikaan taas ymmärrän oikein hyvin, miksi olen nimennyt tuon kansion tuolla tavoin.

Jos näitä blogeja uskoo, esimerkiksi joulu on aivan nurkan takana. En tajua. Nythän on vielä marraskuu! Ei ala joulu marraskuussa! Minun kokoonpanostani puuttuu kokonaan sellainen osanen, joka saa ihmisen tunnelmoiden vaihtamaan jouluverhot ikkunoihin, liimaamaan käpytonttuja ja satiininauhoja risukransseihin ja askartelemaan joulukortteja. Sesonkisisustus - siis mikä? Minulla on ollut samat verhot (alun perin vanhempieni 70-luvun lopulla ostamat) ikkunoissa noin seitsemän vuoden ajan, enkä vaihtaisi niitä nytkään, mutta uuteen asuntoon ne ovat valitettavasti liian lyhyet. Nyyh. Jos kerran verhoistaan tykkää, miksi niitä pitäisi monta kertaa vuodessa vaihtaa? Askartelu ahdistaa ylipäätään, en ole ikinä lähettänyt joulukortteja, ja joululahjat (ne kaikki kolme) saatan tänäkin vuonna hankkia vasta aatonaattona. Vaikeinta minun on kuitenkin toisten jouluvalmisteluja ihmetellessäni käsittää, kuinka paljon aikaa, energiaa ja innostusta jotkut saavat laitettua kotinsa jouluistamiseen tai pääsiäistämiseen tai syksyistämiseen tai keväistämiseen.

Välillä mietin, onko minussa kovastikin vikaa, kun ei vain kiinnosta. Toisaalta olen viime aikoina huomannut itsessäni pieniä muutoksen merkkejä. Olen esimerkiksi hiljakkoin ostanut pöytäliinan. Nyt minulla on niitä peräti kolme kappaletta (mikä tosin edelleen tuntuu vähän turhalta humputtelulta - mielestäni yksi riittäisi oikein hyvin). Vielä minustakin kelpo emäntä saadaan! (Mutta samoja verhoja pidän silti kesät talvet.)

maanantai 14. marraskuuta 2011

Synkkä ja myrskyinen Yö

Vietin sunnuntai-iltaani tekemällä töitä, mikä oli hivenen ankeaa, vaikka työstäni tykkäänkin. Siksipä kuuntelin YouTubesta tunnelmaa keventävää taustamusiikkia. Yhdessä vaiheessa tulin klikkailleeksi itseni niiden videon jälkeen tarjoiltavien suositusten (tai mitä nyt ovatkaan) avulla Brita Koivusesta Laila Kinnusen ja Olavi Virran kautta Kari Tapioon. Kaikki edellä mainitut artistit auttoivat tehokkaasti sunnuntaiangstin selättämisessä.

Mutta. Kari Tapion jälkeen minulle ehdotettiin Yö-yhtyeen kappaletta Rakkaus on lumivalkoinen. Yö?! Mitä tämä tällainen oikein on? Eikö mikään ole enää pyhää? Mitähän tuolta vielä ehdotetaankaan? Arttu Wiskaria? En minä tuota kappaletta kuunnellut, en todellakaan, mutta sieluuni jäi tahra. (Joku voisi tietysti huomauttaa, että musiikkia voisi kuunnella muualtakin kuin YouTubesta, etenkin kun koko levyhyllyni sisältö löytyy tämän samaisen tietokoneen kovalevyltä, mutta turha tässä on ryhtyä saivartelemaan.)

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Wc-kori, osa II

Olin tässä taannoin vieraana häissä, joissa oli naisten saniteettitiloihin tuotu wc-kori häävieraita varten. Se sisälsi oikeaoppisesti mm. laastaria, nenäliinoja, kipulääkettä (ei-maksatoksista), siteitä, vanupuikkoja, käsivoidetta, sekä lisäksi hiuslakkaa ja kynsilakkaa.

Testiryhmä kiittää vessakoria erityisesti hiuslakasta, sillä onnistuin jostain syystä rikkomaan sukkahousuni kahdesti saman illan aikana ja hiuslakka esti suuremmat tuhot. Testiryhmä moittii kuitenkin vessakoria kortsujen puutteesta. Jos häissä olisi käynyt flaksi, niin miten sitten muka olisi pitänyt korrektisti toimia? Ottaako hääpari vastuun, jos jotain sattuu, mitä häh???? 

Wc-kori

torstai 10. marraskuuta 2011

Pitäisikö matematiikkaa opettaa kouluissa?

Sain eräältä missi- ja kauneusbisneksessä työskentelevältä ystävältäni alla olevat videolinkit. Ne olivat niin hulvattomia (järkyttäviä) että päätin jakaa ne teidän kanssanne.

Ensimmäisessä videossa Miss USA -kandidaateilta kysytään mielipidettä siihen, pitäisikö evoluutioteoriaa opettaa lapsille kouluissa. On niin amerikkalaista, että tuollaista kysytään misseiltä. Ja jotenkin on järkyttävää, että siitä on tosiaankin tehty mielipidekysymys, kun tarjolla olisi uskomusten sijaan ihan vankkaa tiedettä ja todistettuja faktoja. Jos ette jaksa/halua katsoa videota kokonaan, niin pari ensimmäistä minuuttia riittää kyllä, lupaan sen...



Toinen video on hulvaton komediakommentti tuohon oikeaan missikyselyyn. Niin, pitäisikö sitä matikkaa opettaa lapsille koulussa? Hihiii...

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Tarina vailla loppua (Irja vs. tekniikka)

Pesukoneeni on pitkään kitissyt oudolla tavalla. En ole aikoihin uskaltanut käyttää kovimpia linkousnopeuksia, koska olen pelännyt koneen hajoavan lopullisesti.

Jos pesukoneen kieli on vihreä, kone on sairas.
Sitten sain kuulla riittävän luotettavana pitämältäni taholta äänen johtuvan siitä, että pesukoneen hihna on liian löysällä. Sitä pitäisi vain kiristää, ja ongelma korjaantuisi. "Hah", minä ajattelin, "etpäs pääsekään hajoamaan - minä tiedän, mitä sinulle pitää tehdä!" Irja 1 - tekniikka 0.

Kone avattiin (käytän passiivia, ettei tarvitsisi paljastaa, että en minä sitä avannut vaan valjastin isäni avaamaan koneen kylässä käydessään, koska minulla ei ollut sopivan kokoisia lenkkiavaimia eikä oikein kyllä innostustakaan), mutta kävi ilmi, että hihnaa ei voi kiristää, vaan pitäisi ostaa uusi. Irja 1 - tekniikka 1.

Kone jatkoi kitinäänsä, kunnes eräänä päivänä sain ostettua 7-millisen lenkkiavaimen (tätä suoritusta ei saa väheksyä - olin jo pari kertaa käynyt Clasulla kääntymässä kannoillani, koska onnistuin löytämään kaikkea muuta paitsi etsimääni, enkä löytänyt edes myyjää, jolta kysyä) ja avasin koneen ihan itse. Tutkin hihnaa tarkasti, otin talteen kaikki mahdolliset numerokoodit, selvitin taidokkaalla salapoliisityöllä (lue: keltaisilta sivuilta) liikkeen, jossa myydään varaosia pesukoneisiin, ja menin paikalle esiintymään asiantuntevana asiakkaana. Irja 2 - tekniikka 1.

Ensin kävi ilmi, että koneeni on hankala tapaus, joten sopivia hihnoja ei ole varastossa. Sitten selvisi, että en ollutkaan kovin asiantunteva asiakas, vaan minun pitäisi tutkia pesukoneen sisälmyksiä vielä kerran, koska sinne ja vain sinne on piilotettu numerosarja, jonka avulla sopiva hihna voidaan tilata. Palasin nöyrästi kotiin tutkimaan asiaa. Irja 2 - tekniikka 2.

Hihna tilattiin. Minä odottelin. Torstaina pääsin lopulta hakemaan kauan kaivatun kumirinkulan, josta maksoin 35 euroa (mikä ei mielestäni ole ihan vähän). Avasin koneen jälleen kerran - ja totesin, että hihna oli vääränlainen: numerokoodit eivät täsmänneet, ja pituudessa oli aika lailla eroa, vaikka vanhan hihnan venymisenkin ottaisi huomioon. Irja 2 - tekniikka 3.

Tänään vanhempani olivat käymässä, ja isäni sai jälleen ilon ja kunnian tukea aikuista tytärtään arjen haasteissa. Päätimme yhdessä tuumittuamme kokeilla, mitä tapahtuisi, jos uuden hihnan survoisi kuitenkin paikoilleen. Se onnistui! Rumpukin pyöri sulavasti ympäri! Nyt alkoi homma toimia! Irja 3 - tekniikka 3.

Pikaohjelma olisi hyvä keino testata korjattua konetta. Laitoin pyykit sisään ja koneen päälle. Hihna kesti, rumpu pyöri... ja sama vanha kitinä alkoi taas. Tee se itse -malli kannattaa - jos vain oikeasti tietää, mitä tekee... Irja 3 - tekniikka 4.

Haluaako joku ostaa pesukoneen hihnan? Voisin myydä kolmellakympillä, tai vaikka kahdella... tai no, kun tarkemmin ajattelen: enpä taida myydä. Kuristan tuon kodinkoneen siihen hihnaan heti, kun se ei osaa pitää varaansa. Sitten olemme vihdoinkin tasoissa!

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Tänä iltana vihaan erityisesti teleoperaattoreita ja pankkeja.

Puhelinlaskuni oli yllättävän suuri. Aloin tutkia asiaa, ja syytän sitä poikaa, joka melkein myi minulle uuden puhelimen tuossa hiljattain. Kun en ostanut, palasimme markkinointituokion alkutilanteeseen, jossa annoin pojalle luvan päivittää nykyistä liittymääni. Varmistin, että eihän se maksa mitään. "Ei maksa", sanoi poika, "ja kannattaa kyllä päivittää, ettei vain tarvitse maksaa laskussa ylimääräistä". Nyt puhelinlaskuani kasvattaa kohta "palvelutilaus". Haistakaapa!

Lisäksi operaattorin poika tarkisti liittymäni "ilmaista" päivitystä suorittaessaan ohimennen, että onhan sähköpostiosoitteeni sejase, ja lasku-sana mainittiin ja jotain jotain, ja minä sanoin juu, koska sähköpostiosoitteeni on sejase. Tämän jälkeen olen saanut puhelinlaskuni automaattisesti sähköpostitse, mikä on p*rseestä muun muassa siksi, että minulla ei ole printteriä enkä todellakaan muistaa maksaa laskuja, joita en saa paperilla.

Pankkeja taas vihaan siksi, että pankkini on ottanut käyttöön ihastuttavan lisävahvistuksen, joka lisää tietoturvaa ja johon tarvitaan vain suomalainen kännykkäliittymä, ooh ja aah! Lisävahvistus on ilmainen, ihanaa! Se on myös pakollinen, koska joitakin laskuja ei vain pysty maksamaan ilman, vaan systeemi menee lukkoon, jos yrittää. Tänäänkin minun piti käyttää vain kolme avainlukua erästä isompaa laskua maksaessani. Kätevää! Verkkopankki helpottaa asiointia minkä ehtii! Kyllä nyt asiakasta hellitään!

Varpu täällä taas, moi

Tjaah, onkin tässä jo tovi kulunut siitä kun viimeksi tänne blogiin mitään kirjoitin. Hyvä että Irjalla runosuoni pulppuaa. Minulla ei ole paljon ollut annettavaa yhteiskunnalle tahi lukijoillemme. Viime viikot ovat kuluneet tasaisesti rytmillä "töihin-kotiin-töihin-kotiin-töihin-kotiin-töihin-kotiin-töihin-kotiin-juhliin-kotiin". Ja sitten onkin sykli alkanut taas alusta. Tyhjiin on imetty nainen.

Kiire ja ikä alkaa näkyä naamassa. Tänä aamuna peilistä katsoi silmäpusseista päätellen Vesa Keskinen. Olisi pitänyt ostaa sitä kallista turvotusta ehkäisevää silmänympärysseerumia kun sitä minulle kosmetologilla yritettiin kaupata.

Normaaliaikaan palaamisen kunniaksi ostin tänään vaaleanpunaisen led-valosarjan. Se on ihana, tuo kotiin vienoa bordellimaista tunnelmaa. Laitan toivoni valoon, kaamoksesta on selvittävä jotenkin.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Kaltevalla pinnalla

Alkusyksystä olin reipas. Heräsin joskus jopa ennen herätyskellon soimista. Pyöräilin töihin. Ehdin syödä aamupalaa ennen kuin lähdin kotoa. Jos pesin aamulla hiukset, sekä kuivasin hiukseni että suoristin ne ennen kotoa poistumista. Jos menin bussilla, olin pysäkillä hyvissä ajoin ennen arvioitua ohitusaikaa. Saavuin töihin vapaaehtoisesti jopa tuntia ennen kuin olisi pakko, jotta ehtisin suunnitella päivää rauhassa.

Sitten alkoi lipsua. Ensin  tuli flunssa, ja pyöräily jäi. Palasin hetkeksi fillaristiksi, mutta pyöräni ryhtyi sairastelemaan kroonisesti, ostin kausilipun ja aloin istua bussissa käytännössä joka aamu. Torkutin aamu aamulta vähän pidempään. Aamupalan sijaan tungin banaanin laukkuun ja söin sen töissä, jos muistin. Tällä hetkellä en yleensä edes käy keittiössä aamulla. Ensi alkuun ehdin kuivata hiukset kotona ja suoristin ne vasta töissä. Sitten aloin lähteä kotoa tukka märkänä ja suoristin hiukset työpaikalla - ei kai se niin tarkkaa ole, vaikka tukka suoristaessa vähän höyryäisikin... Aivan viime aikoina olen saavuttanut vaiheen, jossa märät hiukset sitaistaan aamulla hätäponnarille (periaatteessa hiusteni ei pitäisi edes yltää kiinni, mutta näköjään ne yltävät, koska en ole jaksanut varata kampaajaa) ja jätetään sitten oman onnensa nojaan. Tänä aamuna en ehtinyt edes pedata sänkyä, koska olisin muuten myöhästynyt bussista, ja olen sentään pedannut sängyn joka ikinen päivä tässä asunnossa asuessani, vaikka olisin luuhannut koko päivän sisällä pyjamassa poistumatta edes roskia viemään.

Juuri nyt minun pitäisi periaatteessa olla harrastamassa, mutta tein itsenäisen ratkaisun ja tulin sen sijaan kotiin. Jotenkin tuntuu siltä, että tänään voisin tehdä jotakin eksoottista ja mennä vaikkapa ajoissa nukkumaan.

Päivän mietelause: Aamuhetki kullan kallis.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Mietinpähän vain.

Luin tuossa aiemmin viikolla netti-Hesaria, torstaina muistaakseni, ja kaappasin tällaisen talteen, koska se sai minut miettimään:

Onko siis olemassa myös lempeitä ja oikeudenmukaisia hirmuhallitsijoita?

torstai 27. lokakuuta 2011

Kannanotto kantamiseen

Lapsettoman kannattaa aina ottaa kantaa kaikenlaisiin kasvatusasioihin, koska subjektiivinen kokemus ei ole päässyt sotkemaan hänen kylmän objektiivisesti muodostettuja näkemyksiään. Niinpä minäkin tahdon nyt kertoa, mitä ajattelen kantoliinoista. Ensi viikolla aion antaa asiantuntijalausunnon kertakäyttö- ja kestovaipoista, ja loppuhuipennuksena kirjoitan imetyksestä. Jotta kommenttilaatikkoomme saataisiin vipinää ja teurastus olisi täydellinen, käyn myös linkkaamassa jokaisen kirjoitukseni (provokatiivisella saatesanoilla, totta kai) Vauva-lehden ja Kaksplussan keskustelupalstoille ja poistan kommenttien valvonnan käytöstä. Or not.

Käsittääkseni lapsesta voi tulla ihan täyspäinen riippumatta siitä, kuljetetaanko häntä vaunuissa vai kannetaanko liinassa tai repussa tai mitä niitä nyt on. (Väärän termin valinnasta saattaa ilmeisesti saada köniin, joten en nyt täsmennä, tarkoitanko sellaista lapset tappavaa reppua vai parempaa reppua, koska en muista, kumpi on rintareppu ja kumpi kantoreppu ja vieläkö niitä on muitakin, eikä se minua tässä elämäntilanteessa sanottavasti kiinnostakaan, joten ei tarvitse tulla edes kertomaan.) En osaa pitää kumpaakaan kuljetustapaa toista parempana, jokainen kai tekee niin kuin käytännöllisimmäksi näkee.

Sitä minä sen sijaan ihmettelen, kuinka kukaan kantoliinoja käyttävä aikuinen voi pysyä täyspäisenä. Olen katsonut vierestä, kun ystäväni ovat yrittäneet kääriä lastaan niihin, ja se oli vaikeaa! Minä en osaa solmia edes kravattisolmua, ompelen nurjat ja oikeat puolet vastakkain juuri niin kuin ei pitäisi, neulon ainoastaan helppoja ohjeita ja menen välillä sekaisin niidenkin kanssa. Minulla on myös joitakin vaatteita, jotka puen toistuvasti väärin ylleni, ja sitten ovat helmat ja hermot solmussa. Miten ihmeessä kukaan pystyy arjessa operoimaan metrien mittaisen kangaskaistaleen - todennäköisesti myös kroonisessa univajeessa - ylleen niin, että siihen liitettävä lapsi ei kuristu, jää puoliksi ulkopuolelle tai putoa lattialle kesken operaation? En usko, että todellakaan olis mun juttu*!


* Tulkaa takaisin, miljonääriäidit Maria ja Nina! Minulla on ikävä!

tiistai 25. lokakuuta 2011

Psykologinen testi

Mitä näette seuraavassa ruutukaappauksessa nuolen osoittamassa pikkukuvassa?


Minä näin Erkki Tuomiojan.

Ensimmäinen ajatus: Aika jännä idea mainostaa hiustrendejä Tuomiojalla!
Toinen ajatus (kun olin katsonut vähän tarkemmin): Minä en taida edelleenkään olla kovin trendikäs.

Mutta hei, onko ihme, että erehdyin? Onhan näissä nyt aika paljon samaa!

Muokkaamaton Tuomioja: Wikimedia Commons.

P.S. Varpu, kirjoita jotain! Katso nyt, mille tasolle tämä blogi on vajonnut!

maanantai 24. lokakuuta 2011

Kuivauskaapin tarkoitus

Minun kotonani ei ole koskaan ollut tiskikonetta. Lapsuudenkodissani sitä ei ollut, koska sitä ei kuulemma tarvittu. (Nykyään vanhemmillani on tiskikone, koska kun he muuttivat, uudessa kodissa se kuului keittiön perusvarustukseen. Konetta ei kuitenkaan käytetä juuri milloinkaan, koska äitini tiskaa jokaisen aterian jälkeen - joskus myös kesken aterian, jos viimeinen ruokailija ei pidä lautasestaan kiinni tarpeeksi lujasti...) Minun kodeissani taas ei ole ollut tiskikonetta, koska niiden keittiöt ovat olleet pieniä, toisinaan suorastaan naurettavan pieniä, ja koska olen mielestäni asunut niissä ihan vain väliaikaisesti (viimeisin väliaikaisuus kesti yli kuusi vuotta...). Siksipä asuntoon mahtuvaa tiskikonetta ei ole mielestäni kannattanut ostaa, vaikka mieli on tehnyt monta kertaa.

Välttelen tiskaamista viimeiseen saakka ja olen alkanut hiljalleen kyllästyä keittiössäni tiskivuoren yllä lenteleviin kärpäsiin. Kun kohtapuoliin muutan, aion siis todellakin ostaa astianpesukoneen. Tämä suunnitelma on saanut minut miettimään keittiön sisustusta uudesta näkökulmasta, ja olen saapunut jännän äärelle.

Koska olen kasvanut käsin tiskaamisen maailmassa, olen tottunut siihen, että kuivauskaapissa säilytetään kaikkia niitä astioita, joita eniten käytetään. Niin oli lapsuudenkodissani ja niin on ollut myös minun kodeissani. En minä viitsi siirrellä astioita kuivauskaapista varsinaiseen astiakaappiin - mitä turhia? (Pukeutumisessakin noudatan aika usein pyykkinarulta päälle -periaatetta.) Olen kuitenkin vasta viime vuosina tajunnut, että kaikki eivät toimi samalla tavalla. Välillä olen vain ihmetellyt, miksi ihmeessä vieraani etsivät kahvikuppeja astiakaapeista eivätkä kuivauskaapista. Astiakaapissahan ovat ne harvimmin käytetyt rumat astiat! (Minä en yleensä kanna astioita vieraiden eteen; kahvit voin keittää, mutta kuppien suhteen vallitsee itsepalvelu. Hyvä emäntä -pisteet asteikolla 1-10: -3.)

Pitkän pohjustuksen jälkeen alamme päästä varsinaiseen kysymykseen kuivauskaapin perimmäisestä tarkoituksesta. Entäs sitten, kun edustan uutta, modernia ihmislajia ja minullakin on tiskikone? Mitä kuivauskaapilla sitten tehdään? Seisotetaan tyhjänä? Eihän sellainen peli vetele, hyvänen aika. Kaappien tehtävä on olla täynnä tavaraa!

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Hömppää hyllyilläni

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja haluankin kierrätyskeskuslöytöjeni innoittamana kertoa lisää viihdyttävistä suosikkikertojistani (joita on muitakin, mutta ainakin näitä haalin tilaisuuden tullen kirjahyllyyni). Varoitan, että teksti on sitten blogimittapuulla aika pitkä - olen muutenkin monisanainen, mutta kun innostun, en osaa karsia, vaikka kuinka yrittäisin, ja aina en malta edes yrittää.

Richard Gordon. En ollut kuullutkaan Gordonista ennen kuin joskus takavuosina ostin kierrätyskeskuksesta kokeilumielessä 50 sentillä teoksen Lääkäri lemmen pauloissa (Doctor in Love). Se oli juuri sitä, mitä kaipasin - huumoria, romantiikkaa ja menneen maailman kaikuja. Vähän niin kuin Wodehouse, mutta sairaalamaailmassa, ja vieläpä sellaisessa sairaalamaailmassa, jossa sairaanhoitajat asuvat asuntolassa ja käyttävät hilkkaa ja osastonhoitaja toruu, jos alushame näkyy.

Olli. Pakinoitsijoiden aatelia. Edelleen ajankohtainen, ja silloinkin kun ei ole, on joka tapauksessa hauskaa huomioida, mikä on Ollin ajoista ehkä muuttunut (byrokratia ei ainakaan ole, mutta kieli on jonkin verran). Minä olen tuntenut Ollin suunnilleen koko elämäni siitä syystä, että lapsuudenkodissani oli vanhoja koulujen lukukirjoja, joihin kootuissa esimerkkiteksteissä seikkaili joskus myös mustapartainen mies. Kävin luettavaa etsiessäni kotimme kirjahyllyt läpi moneen otteeseen, joten Ollikin tuli väistämättä tutuksi. Sääli, että vain harva nykynuori tuntee Ollin (eivätkä kaikki aikuisetkaan taida enää tuntea)!

Anni Polva. Tiina-kirjoja en keräile, mutta Polvan naistenviihdettä kyllä. Polvat edustavat kökköosastoa kotikirjastossani: kieli ei ole kummoistakaan, rakenteet ovat kaavamaisia silloinkin, kun kirjoissa on jonkinlainen rakenne, ja mies- ja naiskuvat ovat... noh, kauniisti sanottuna ajalta, jota en (onneksi!) koe enää itse eläväni. Ostan kuitenkin aina, jos eurolla saan - toisinaan hyvä huono viihde on tarpeen.

Terry Pratchett. Oikeastaan olen ennen eilistä päivää ostanut Pratchettia ainoastaan matkalukemiseksi, vaikka voisin mielelläni omistaa vaikka kaikki Kiekkomaailma-kirjat: ne ovat hauskoja ja salaviisaita ja fantastisia (sekä siinä mielessä, että ne edustavat fantasiaa että siinä mielessä, että ne ovat varsin hyviä). En kuitenkaan raaski ostaa, koska niitä on sen verran paljon. Siksi olen antanut itselleni luvan ostaa Pratchetteja uusina ainakin silloin, kun matkalukemisto loppuu ulkomailla kesken reissun ja pitää kipittää kirjakauppaan etsimään lisää.

Eeva Tenhunen. Sain vanhalta perhetutultamme joskus teininä Tenhusen Mustat kalat -romaanin, jossa Olavinlinnassa murhataan yksi kesäoppaista. Tenhusen dekkareissa sivutaan koulumaailmaakin, josta luen aina mielelläni, niissä on murhien lisäksi välillä aika terävääkin huumoria ja rivien väleistä voi lukea myös kiinnostavaa ajankuvaa (esimerkiksi Liisa ja Martti Hallan liiton avoimet piirteet, jotka saattavat suorastaan hämmästyttää sarjamonogamiaan tottunutta nykylukijaa).

Hilja Valtonen. Idolini ja esikuvani, josta pitää kyllä joskus kirjoittaa ihan erikseen. Jos minulla olisi tyttölapsi, antaisin hänelle nimeksi Hilja!

Evelyn Waugh. Mennyt maailma on ehkä se teos, josta useimmat tuntevat Waugh'n (jos ylipäätään tuntevat), mutta kirjailijan tuotannossa se on kyllä aika epätyypillinen. Olen ensimmäisen kerran lukenut Waugh'ta aika nuorena, kun lainasin summamutikassa kirjastosta joko Jymyjutun (Scoop) tai Kourallinen tomua -romaanin (Handful of Dust). En muista, kumman luin ensin, mutta nautin joka tapauksessa mustasta huumorista. Olin kuitenkin sen verran kokematon lukija, että järkytyin ja tunsin itseni petetyksi, kun onnellinen loppu jäikin puuttumaan. Jokin kirjassa kuitenkin vetosi, koska lainasin toisenkin teoksen samalta kirjailijalta, ja vuosien varrella tulin lukeneeksi molemmat myös uudestaan. Nämä kirjat olivat ainoa kosketukseni Waugh'n tuotantoon, kunnes tajusin, että a) kaikkia kirjoja ei ole käännetty suomeksi ja b) englanniksikin on mahdollista lukea. Sitten luin lisää. Waugh'n huumori on niin viiltävää, että kirjailijan teosten lukeminen on hyvä kyynisyystesti: jos välillä sattuu, ei ole vielä täysin turtunut.

P. G. Wodehouse. Wodehouse on toinen kirjailija, josta minun pitäisi kirjoittaa ihan erikseen: olen ollut fani arviolta puolet elämästäni. Siinä missä Waugh'n lukeminen voi saada lukijan tuntemaan olonsa epämukavaksi, Wodehouse on aina kepeän hyväntuulinen vailla kyynisyyden häivää. Miljööt, henkilöhahmot ja näiden kohtaamat kriisit ovat turvallisesti irti elämästä; ei yhteiskunnallisia kannanottoja tai ihmisluonnon pimeän puolen kartoittamista. Suurinta pahuutta teoksissa edustanee lordi Emsworthin Constance-sisar, joka yrittää julmasti viedä veljeltään mahdollisuuden omistautua kokonaan  Blandingsin Keisarinnalle, palkitulle sialleen. Sellaiselle pahanilmanlinnulle joka minäkin olen tekee ehdottoman hyvää lukea välillä tällaista vilpitöntä hyvän mielen kirjallisuutta. Niin, ja Jeeves ja Wooster ovat tietysti valloittavia sekä paperilla että televisiosarjassa (Hugh Laurie ja Stephen Fry, nyt on pakko laittaa teinisydän <3).

lauantai 22. lokakuuta 2011

Iloa arkeen aikuisten lelukaupoista*

Kun läksin tänään ulos, olin vähän nyreällä mielellä, ja taivas oli harmaa. Kun tulin takaisin, olin oma positiivinen en-juuri-lainkaan-murhanhimoinen itseni ja aurinko paistoi. Antakaapa, kun kerron, mikä tänään piristi mieltäni!

Ensinnäkin kävin mukavissa paikoissa: kierrätyskeskuksessa, Tarjoustalossa ja Prismassa (vaikka pidänkin enemmän Citymarketeista, koska olen leimautunut joihinkin Pirkka-tuotteisiin). Kaikissa edellä mainituissa paikoissa on jotakin rauhoittavaa (...jos ei nyt lasketa sitä, että kierrätyskeskuksessa oli liikaa ihmisiä, mistä seurasi lievä ahistus, ja kiukuttelin itsekseni, kun Tarjoustalossa ei ollutkaan oikeanlaisia kangasvärejä, ja Prisman ruokaosastokin oli rasittavan ruuhkainen).  Aikuisten ihmisten Tiimarit** ovat ihania! Lasken niiden joukkoon kuuluvaksi myös ainakin Etolan ja Tokmannin ja Säästötalo Robin Hoodin.

Toiseksi sain kierrätyskeskuksesta laajennusta kirjakokoelmiini. On joitakin kirjailijoita, joiden teoksia olen puolivahingossa alkanut ostaa aina, kun halvalla saan, ja tänään löysin halvalla kokonaista kolme kivaa kirjaa. Näitä "keräilykohteitani" yhdistää viihdyttävyys; kaikissa on huumoria, ja joidenkin teosten ns. kirjallinen arvo voi asiaan vihkiytymättömien mielestä olla melko vähäinen. Tänään joka tapauksessa löysin Anni Polvaa, Eeva Tenhusta ja Terry Pratchettia, ja nyt olen iloinen!

Tässä lopussa oli pitkä selostus kirjahyllyni hömppäsuosikeista, mutta taidanpa katkaista tämän tekstin tähän, käyttää copy-pastea ja palata asiaan ihan omassa kirjoituksessaan - haluan säilyttää ainakin teoreettisen mahdollisuuden siihen, että joku jaksaa lukea merkintäni loppuun saakka. Nyt hömppää lukemaan!


* Toivon tuottavani pettymyksen mahdollisimman monelle K18-materiaalia Googlen avulla hakevalle.

** Aikuisten ihmisten Tiimari = paikka, jossa voi ilman todellista ostotarvetta tutkia ja hypistellä kaikenlaista halpaa ja / tai hyödytöntä ja vieläpä väittää itselleen, että tekee jotakin hyödyllistä, koska omituisten muoviesineiden ja Hello Kitty -pyyhekumien seassa on myös paristoja ja pyykkikoreja.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Iltamusiikkia ihmiskunnalle

Minun pitäisi alkuperäisen suunnitelman mukaan olla matkalla konserttiin, mutta enpäs olekaan, koska ystävä ilmoitti estyneensä terveydellisistä syistä, ja sitten minua alkoi laiskottaa, enkä jaksa enää vaihtaa paikkakuntaa. Konsertin sijaan harrastankin musiikkia laittamalla tänne kappaleen, jolla on erinomainen nimi. Kerronpa vielä sellaisenkin huomion (koska tuskin kukaan muu tuon kappaleen oikeasti loppuun kuuntelee...), että seuraavaksi videoksi YouTube ehdottelee reipasta rallia nimeltä Kuolemaantuomitun hyvästijättö. Sellaisia ajatuksia me Irjat ihmisten mieliin tuomme...



Miksi en ole aikaisemmin tiennyt, että Irjalla on oma tango, vaikka Eino Grönkin on sen nähtävästi levyttänyt? Minulla kuitenkin on lämmin suhde Eino Grönin tangotulkintoihin: Viimeisestä illasta on minusta niin ihana tango, että olen sen takia ostanut jopa Eikan levyn. Hei, laitetaanpas sekin tänne!



Nyt jatkan taisteluani tietotekniikkaa vastaan. (Agendalla tänään: MS Office 2010 -paketin jo muutamia kertoja tuntemattomista syistä epäonnistuneen asennuksen suorittaminen loppuun. Ärsyttävä ohjelmisto, kyllä, mutta sain sen niin halvalla, että aion onnistua sekä suorittamaan asennuksen että olemaan heittämättä konetta seinään asennuksen aikana. Eivätpähän lopu haasteet kesken!)

lauantai 8. lokakuuta 2011

Google, tuo ovela paskiainen

Tekniikka ja minä olemme taas tänään olleet riidoissa. Näköjään on niin, että jos käyttäjä Irja Sassi (nimi muutettu, tai sitten ei) on kirjautuneena Google-tiliinsä ja aikoo samanaikaisesti viihdyttää itseään katsomalla YouTubesta jonkin sivistävän videon, viimeksi mainittu palvelu tunnistaa käyttäjän Irja Sassi, vaikka tämä ei ole koskaan itsenäisesti luonutkaan tiliä YouTubeen. En tiedä, onko kauankin ollut näin. Minä joka tapauksessa huomasin asian vasta tänään, ja heti alkoi ihan periaatteesta kyrsiä. Sähköposteja en nyt niin joka välissä jaksa tarkistaa, mutta syötteenlukijaa olen tavannut pitää auki jossakin välilehdessä käytännössä aina ollessani netissä. Se EI tarkoita, että minä haluaisin YouTuben muistavan kaikki toimintoni ja suosittelevan minulle nimeltä mainiten uusia videoita ja varmaan kertovan toiminnoistani muillekin, ellen tajua erikseen käydä sitä kieltämässä. Saakeli! Saako sen pyytämättä ja yllätyksenä tulleen YouTube-tilin poistettua jostakin? Olen yrittänyt kiihkeästi, mutta en vain osaa!

Olen jo pidemmän aikaa tuntenut mietoa vihaa myös Google-hakujen tilastointiominaisuutta kohtaan (siis sitä, joka kertoo tiedusteltuani tiliin kirjautuneena asiaa x, montako kertaa olen aikaisemmin käynyt hakutuloksina tulleilla sivuilla). Olen kai vähän tyhmä, koska tajusin vasta tänään myös sen, että tuon tilastoinnin saa keskeytettyä ja koko ominaisuuden vieläpä poistettua. Ainakin periaatteessa... Yritäpäs vain poistaa koko verkkohistoria tililtäsi: Error 502! Error 502! We have no idea what went wrong! Please try again! Piti yrittää aika kauan, ennen kuin lähti. Ai miksi se sitten piti poistaa? Koska minä en tee kyseisellä ominaisuudella mitään, mutta Google varmaankin mielellään tekisi. Google tietää minusta liikaa jo ilmankin - toisen puolen sielustani haluan pitää ihan itse.

Joku voisi kysyä, mitä haittaa tuosta nyt on - oma kone, oma tili, kivahan sitä on katsella oman käyttäjäprofiilin mukaan personoitua materiaalia, mitä välii? Minä nyt kuitenkin olen sitä mieltä, että palveluiden ei tarvitse ajatella puolestani. Olen esimerkiksi heittänyt koneeltani jo monta ohjelmaa hemmettiin, koska niillä on ollut ikäviä taipumuksia kopioida oletusarvoisesti esimerkiksi kuviani ja musiikkiani omiin kirjastoihinsa tai mihin milloinkin, ja kas - ellei tajua käydä poistamassa ruksia ovelaan kohtaan piilotetusta valikosta se-ja-se, voikin yllättäen käydä niin, että jos poistaa kuvat kirjastosta, poistaa ne samalla myös koneeltaan.

Ohjelmien pitäisi toimia käyttäjien ehdoilla eikä jatkuvasti uudistua siihen suuntaan, että niitä voi vain äärimmäisellä valppaudella estää ajattelemasta puolestaan ja parhaassa tapauksessa jakamasta minun asioitani muulle maailmalle! Nih! Kyllähän minä tiedän, että joku nörtti jossakin pystyy joka tapauksessa aika helposti näkemään, millä sivuilla minä koneeltani käyn ja kenen kanssa olen tekemisissä. Siitä huolimatta aion myös vastaisuudessa olla se ihminen, joka määrää, että sivuhistorian pitää tyhjentyä automaattisesti aina, kun selain suljetaan. (Siis siitä huolimatta, että koneeni on kannettava tietokone, joka on 99-prosenttisesti minun käytössäni. Joskushan voi on vaikka vieraita käymässä, ja jos joku tahtoo käydä koneella, ei hänen tarvitse nähdä, millaista kääpiöpornoa olen viimeksi katsellut!)

Terveisin vanhanaikainen tiukkapipo (ehkä sitä kääpiöpornoa lukuun ottamatta) Irja "Paranoidi" Sassi

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Hamsterin syysmuutto

Olen viime aikoina ollut tavallista kiinnostuneempi siitä, miten ihmiset asuvat, koska minun pitäisi (vaihteeksi...) ryhtyä valmistautumaan muuttoon. Minua onkin vähitellen alkanut ihmetyttää se, kuinka monet elävät - ainakin kuvien perusteella - kodeissa, joissa ei ole tavaroita. Olohuoneessa on suunnilleen (valkoinen tai harmaa) sohva, matala (valkoinen) tv-taso ja lasinen sohvapöytä. Pöydällä on maljakko, jossa on tulppaaneja keväällä ja pioneja silloin kun pionit kukkivat (en tiedä, milloin se on, en ole leikkokukkaihminen) ja syksyllä ilmeisesti sieniä (jos voi päätellä mitään siitä, miten paljon olen viime aikoina nähnyt valokuvia sienistä seuraamissani blogeissa). Ai niin, ja huoneessa on myös seinätarra, jossa lukee esimerkiksi


ja mahdollisesti (valkoiseksi maalattu ja elämää nähneen näköiseksi hiottu) lipasto, jonka päällä on kaksi valokuvaa ja kynttiläasetelma. Oma tupa, oma lupa, ja jokainen sisustakoon kuten tahtoo. Minua askarruttaakin lähinnä se, kuinka ihmeessä minun pitäisi mahtua tuollaista elämää varten suunniteltuun asuntoon. Tahdon vertaistukea!

Missä ovat esimerkiksi ihmisten kirjahyllyt? Mittailin juuri omiani ja totesin, että ne vievät leveyssuunnassa ainakin 4,5 metriä. Lisäksi pitää muistaa, että tällä hetkellä minulla on aika paljon kirjahyllyihin kuuluvaa tavaraa muun muassa kellarivarastossa ja keittiön yläkaapeissa. Niiden on tarkoitus päästä oikeille paikoilleen seuraavan muuton jälkeen, joten itse asiassa hyllyjä tarvitaan lisää. Sitten on esimerkiksi työpöytä, ompelupöytä, ruokapöytä tuoleineen, sohvaryhmä (kolmen istuttava sohva + kaksi nojatuolia), piano, muutama pikkupöytä ja arkku ja lipasto ja tulevaisuudessa toivon mukaan myös vanha senkki, jonka toivon saavani kotiin vielä tämän vuoden puolella.

Olen suunnilleen kymmenen viime vuotta asunut vähän vanhemmissa asunnoissa, joissa kaappitilaa on vähän. Mitenhän minun mahtaa kalusteineni käydä, kun pitäisi ryhtyä elämään 2010-luvulla rakennetussa kaksiossa, jossa kaappeja kyllä on, mutta seinäpintaa aika paljon vähemmän kuin nyt? Luopuminen ei ole ratkaisu, mutta mikähän mahtaisi olla?

torstai 29. syyskuuta 2011

Kulttuurin juhlaa

Olen ylpeä kun voin tehdä Irjan iloiseksi yhdistämällä tässä blogikirjoituksessa kaksi hänen sydäntään lähellä olevaa asiaa: jääkiekon ja Arttu Wiskarin.

Ilta-Sanomat kirjoittaa, kuinka Teemu "One more year" Selänne tilasi kotiinsa Arttu Wiskarin laulamaan jääkiekkoilijan lapsille. Tässä kohtaa lienee asiallista pohtia, onko kaikki musiikkikasvatus hyvää kasvatusta, ja think of the children!





maanantai 26. syyskuuta 2011

Traaginen tapaus kylpyhuoneessa

Kotonani on muutamia sääntöjä. Yksi niistä on se, että vessanpytyn kannen pitää olla kiinni. (En jaksakaan ymmärtää, miten vessanpytyn renkaan ylös jättäminen tai alas laskeminen voi herättää keskustelua joissakin kotitalouksissa. Koko kansi pitää sulkea, ettekö ihmiset tajua!)

Ai miksikö? No ensinnäkin siksi, että minusta on ällöttävää ajatella, kuinka pienet pahantahtoiset pyttybakteerit saavat vauhtia jokaisesta vessan vetäisystä ja lennähtelevät sitten ympäriinsä levittämään terveisiä viemäristä. (Tätä on turha yrittää kumota millään järkiperäisillä argumenteilla - kun ällöttää, niin ällöttää.) Toinen - ja huomattavasti tärkeämpi - syy on se, että minulla eivät oikein pysy tavarat kädessä, enkä tahdo joutua toistuvasti onkimaan hammasharjaani tai korvakorujani vessanpöntöstä.

Äsken kävi kuitenkin ilmi, että aina ei riitä sekään, että kansi on kiinni. Jos sopivan pieni esine putoaa kannen ja vesisäiliön väliseen rakoon, se mahtuu kyllä vierähtämään pönttöön. "Loiskis", sanoi silmänympärysvoide. "Hyvästi", sanoin minä, kun olin ensin penkonut kumihanskat esiin ja poistanut yökkien purkin vetisestä haudastaan. (Kyllä, olen nynny viemäriasioissa - en varmasti ongi pytystä mitään tai putsaa lattiakaivoja tai availe hajulukkoja paljain käsin. Joskus laitan jopa kahdet kumihanskat päällekkäin.)

perjantai 23. syyskuuta 2011

Taas yksi syy olla seuraamatta jääkiekkoa

Jatkan taistelua tuulimyllyjä vastaan ja avaudun jälleen lempilajistani jääkiekosta. Eipä taida pelikauden alettua tulla kirjoitusaiheista pulaa...

Tällainen uutinen tuli vastaan tänään. Tiivistettynä: "tähtihyökkääjää" taklattiin, hän poistui kaukalosta, minkä jälkeen joukkuetoveri meni mättämään taklaajaa turpaan. "Tilannetta edelsi Tappara-hyökkääjä Nestori Lähteen puhdas taklaus", kirjoittaa Hesari. Puhdas = sääntöjen mukainen, eikä vain?

Valmentajan reaktiosta taas kirjoitetaan jutussa näin:
"[- -] Tämä tilanne ei ollut selästä taklaus, mutta selkään taklaamiset pitää ylipäätään saada pois liigasta. Jos ei tuomarien voimin, sitten jollain muulla tavalla", sanoi IFK:n päävalmentaja Petri Matikainen pelin jälkeen.
Öhh. Koska ei taklattu selkään eikä tuomari siis selkään taklaamisesta rangaissut, on valmentajan mielestä johdonmukaista reagoida sääntöjen mukaiseen toimintaan haastamalla taklaaja tappeluun, niinkö? Olisiko tuomarin pitänyt taistella selkään taklaamista vastaan antamalla tuomio selkään taklaamisesta (jota ei tapahtunut), ettei pelaajan olisi tarvinnut ottaa oikeutta omiin käsiinsä? Jos joku pelaaja jatkossa syyllistyy esimerkiksi kiinnipitämiseen, onko vastapuolen pelaajien syytä rynnätä hänen kimppuunsa, jotta selkään taklaamiset saataisiin karsittua liigasta?

Voihan olla, että tässä on nyt siteerattu väärin ja tilanne oli todellisuudessa aivan toisenlainen ja minähän en ottelua todellakaan nähnyt joten turha puhua kun ei tiedä ja blablablaa. Näin lehtitietojen varassa täytyy kuitenkin todeta, että IDIOOTIT.

Päivän mietelause: Mens sana in corpore sano.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Näin hetki sitten ketun

Varastin* otsikon, koska se sopi niin hyvin tähän iltaan, ja voin minä Timo K. Mukkaakin ohimennen vähän mainostaa. Näin nimittäin hetki sitten ketun.

Tiedänhän minä, että nykyaikana on kaikenlaisia cityeläimiä. Citykanit kirmasivat ennen myös minun takapihallani (kirmaavat luultavasti edelleen, mutta takapiha vaihtui), ja olen kuullut kettujen vierailleen tuttujenkin ihmisten pihamailla. Minä olen kuitenkin betonielementtitalojen keskellä kasvanut luonnosta vieraantunut kaupunkilainen, joten kyllä minä vähän yllätyin, kun kettu tuli vastaan keskellä kerrostaloasutusta. Katsoin ensin, että kovinpa kettumaisen näköinen koira tuolla puskan takana seisoo, mutta kun etenimme kohti toisiamme kävelytietä pitkin, piti alkaa uskoa, että kettu se on. Ohitimme toisemme noin metrin päästä, eikä elukka arastellut yhtään. Varmaan se on pohjimmiltaan huono juttu, koska villieläinten ei kai pitäisi olla noin tottuneita ihmisiin, mutta kyllä minä kuitenkin mieluummin kettuja kävelyteillä kohtaan kuin esimerkiksi virityksiään testaavia mopopoikia, jotka kuuluvat jälleen päristelevän ikkunani alla.

Kettumaista illanjatkoa kaikille!

EDIT: Huomasin, että tänne on tultu useampaan otteeseen hakusanalla "roikkuva ovikoriste". Taiteellinen luomisvoimani heräsi heti, ja niinpä ikuistin ovikoristeena roikkuvan julman muistutuksen siitä, että luonnon ei pidä päästää ihmistä liian lähelle. Muistakaa tämä, repolaiset!

Roikkuva ovikoriste, olkaa hyvä.
* Timo. K. Mukka - Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960-1971. Toim. Toni Lahtinen. WSOY 2010.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Sunnuntain elävät kuvat

Ei kahta ilman kolmatta, joten jos käy perjantaina ja lauantaina elokuvissa, kyllä pitää sunnuntainakin käydä. Hyödynsin jälleen vuosittaisen mahdollisuuden katsoa intialaista elokuvaa isolta kankaalta, ja nyt on hyvä mieli. Tänäänkään ei nukuttanut, vaikka näytös kesti väliaikoineen* kolmisen tuntia. Minulla taitaa olla vähän viihteellinen maku...

Zindagi Na Milegi Dobara oli viihdyttävä, hyväntuulinen, koskettavakin, ja ajoittain siinä esiteltiin aika kivannäköisiä miesvartaloita maisemia. Tuo linkkaamani festarien esittelysivu antaakin minusta vähän harhaanjohtavan kuvan elokuvasta. Onhan se intialaisittain aika rohkea, siinä esimerkiksi näytetään useita suudelmia ja annetaan selvästi ymmärtää naimattomien henkilöiden viettävän öitä yhdessä (näyttämättä suoraa toimintaa, tietenkin), mutta Kaamea kankkunen on kuitenkin tyylilajiltaan aika reippaasti roisimpi. Bonuksena kyseessä oli pääasiassa Espanjaan sijoittuva intialainen elokuva, ja Espanjakin on kiva maa.

Laulu- ja tanssispektaakkeleita elokuvassa ei juurikaan ollut, mutta jotain sentään. Esimerkiksi tämä numero:



Kiva elokuva, jonka voi nähdä vielä keskiviikkona!

Nyt en viitsi enää jatkaa, koska olen tätä kirjoitusta laatiessani jo kolmesti neljästi viidesti irrottanut mokkulan koneesta ja survonut sen jälleen usb-porttiin siinä toivossa, että homma alkaisi toimia. Turha toivo - yhteys toimii ehkä kolme minuuttia, minkä jälkeen nopeudeksi ilmoitetaan 0 bittiä/s. Ystävällinen neuvo: ÄLÄ HANKI MOKKULAA!

* Väliajan lyhyydestä annan kyllä vähän noottia festareille. Jos naisten vessan jono on kilometrin mittainen, ei ole ihan reilua käynnistää elokuvaa, kun viimeiset vielä jonottavat sinne. Ainakin voisi vinkata muutenkin kuin vessan oven pieleen (ts. jonotuksen loppumetreille) sijoitetulla lapulla siitä tosiasiasta, että enemmän saniteettitiloja löytyisi paikasta X.

Kultivoitunut maku

Kolme viimeisintä näkemääni elokuvaa:

Iltapäivä Toscanassa. Paljon taiteellista puhetta ja kummallisten tunteenpuuskien kirjomaa vaeltelua Italian maaseudulla. Elokuva kertoo varmasti jotakin olennaista ihmissuhteiden ja taiteen perimmäisestä olemuksesta. Nukahdin elokuvan keskivaiheilla aika pitkäksi aikaa.

Le Havre. Kaurismäkeläinen kaunis satu, jossa ihmiset ovat hyviä toisilleen. Ei minusta mitenkään huono, mutta ei kyllä mestarillinenkaan - elokuvan lopussa minua vähän ärsytti, kun osa ihmisistä yritti taputtaa. Miksi? Koska palkitun ja kiitetyn ja Hesarissakin kehutun ohjaajan uusimmasta teoksesta on lupa liikuttua, vaikka elokuva ei edes olisi tekijänsä parhaimmistoa? Please. Eivät suomalaiset taputa elokuvissa paitsi ehkä joskus festarinäytöksissä, älkää nyt viitsikö teeskennellä! Nukahdin elokuvan keskivaiheilla, mutta en kovin pitkäksi aikaa.

Bad Teacher. Opettaja haluaa rikkaan miehen ja isommat tissit, näyttää puolet lukuvuodesta oppilailleen elokuvia krapulassa, teeskentelee ja petkuttaa estoitta ja ryhtyy (jollakin tasolla) töihin vasta tajutessaan, että kokeissa pärjänneistä oppilaista voi saada rahaa rintaleikkaukseen. Jaksoin erinomaisesti katsoa koko elokuvan, eikä nukuttanut yhtään.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Juhlan paikka!

Onneksi olin painanut aiemmin viikolla mieleeni, että 16. päivä syyskuuta tulee kuluneeksi vuosi Varpun ja Irjan ensimmäisestä kirjoituksesta! Onneksi tajusin vielä tämän päivän puolella, monesko päivä tänään on! Täällä on siis mietitty syntyjä syviä jo vuoden verran! Lisäksi tämä on blogimme 200. syvämietteinen kirjoitus! Kahvia ja pullaa juhlan kunniaksi, olkaa hyvä!

lauantai 10. syyskuuta 2011

Päivän kysymys

Jääkiekko, tuo herrasmieslajien kuningas, on puhuttanut tiettyjä kansanosia viime päivinä, koska eräs mies vaihtoi työpaikkaa.

Minun puolestani ihmiset saavat olla töissä missä tahtovat, ja jos toiset haluavat siitä keskustella, antaa mennä vain. Tapaus kuitenkin johdatti minut pohtimaan jääkiekon syvintä olemusta, koska lueskelin juuri Hesarin sivuja, ja silmiini pisti tämän jutun alku. Se menee näin:
Jokaisella jääkiekkoa seuraavalla on jonkinlainen mielipide Jarkko Ruudusta. Usein kuvio menee niin, että mitä vähemmän lajia ymmärtää, sen vahvempi on näkökulma.
(Teksti netti-HS 10.9.2011, kursivointi minun.)
Yllä siteeraamani aloituskappaleen jälkeen jutussa esitellään tapauksia, joissa Jarkko Ruutu antaa ja saa kaukalossa turpiin ja on kaukalon ulkopuolella reilu mies. Minulla ei ole mielipidettä Jarkko Ruudusta. Miehen pelityylistä on kuitenkin päässyt syntymään sellainen vahvahko mielikuva, että aika aggressiivisella otteella mennään, mikä ei minusta kovin mahtava meriitti ole. Onko jutun kirjoittajan mielestä sitten niin, että tällainen näkökulma kertoo siitä, että en todella ymmärrä lajia, vai kuinka kursivoimani kohta oikein pitäisi ymmärtää?

Jätetäänpä Ruutu sivuun ja puhutaan yleisemmällä tasolla. Minun on hyvin vaikea ymmärtää kiekkokaukaloissa rehottavaa väkivaltaa, jonka kaukalon laidat jollakin salaperäisellä tavalla pyhittävät. (Ketään ei ehkä yllätä, että nyrkkeily on minusta brutaali laji.) Esimerkiksi YouTubesta löytyy pilvin pimein "Top Ten NHL Bloody Corpses On Ice" -tyyppisiä koosteita. Minusta se on aika sairasta, vaan yritäpä arvostella ilmiötä ns. jääkiekkoihmisten kuullen. "Toi nyt vaan kuuluu lajiin! Tappelut on just viihdyttäviä! Ei lätkä oo mikään neitilaji!"

Olen lakannut seuraamasta jääkiekkoa jo vuosia sitten kaikkien ikäluokkien kaikilla sarjatasoilla erilaiset puulaakisarjat mukaan lukien. Sekä katsomossa että kentällä on aina liikaa niitä, jotka nauttivat kovista taklauksista ja joista on hauskaa katsella, kun pelaajat heittävät hanskat jäälle ja alkavat mätkiä toisiltaan hampaita suusta - ja se on kyllä harmi. Minä olen aina viihtynyt luistimilla, ja vaikka osumatarkkuuteni onkin surkea, myös jääkiekkoa etäisesti muistuttava kiekon sohiminen kaverien kanssa on aika hauskaa. Jääkiekko voisi periaatteessa tarjota muutakin kuin verukkeen koko Suomen kansalle olla kolme päivää kännissä kuudentoista vuoden välein. Jos vaikkapa luistelutaito ja pelisilmä alkaisivat vähitellen olla niitä ominaisuuksia, joista kannattajat puhuvat palvovimmin, minäkin ehkä saattaisin jotkut arvokisat katsella. No, minähän en lajia ymmärrä, joten eipä minua kukkahattuineni siellä katsomossa kukaan kaipaa...

Niin, se päivän kysymys. Kilpaillaanko jääkiekossa viime kädessä siitä, kenellä on vahvimmat nyrkit?

Terveisiä sielunmaisemasta

Aina joskus voi tuntea vahvasti olevansa omassa elementissään. Esimerkiksi juuri nyt - lauantai-iltapäivänä, yöpaidassa, tukka likaisena, aamukahvin ääressä. Kohta menen ehkä sohvalle lukemaan ja nukahdan sitten kirjan päälle. Ah. Onneksi aina välillä on näitä päiviä, jolloin ei tarvitse herätä ajoissa (lue: ennen puoltapäivää), laittaa ripsiväriä ja rientää ulkomaailmaan.

On kyllä hyvä, että lusmuilu on minusta mukavaa, koska olen joka tapauksessa vähän niin kuin karanteenissa. Soitin äsken lyhyen puhelun ja järkytyin omaa kähinääni. Ääneni oli melko möreä jo torstaina, eilen se uhkasi kadota kokonaan, ja tilannetta varmasti paransi se, että kävin illalla "yhdellä" ympäristössä, jossa piti viimeisen yhden aikoihin raakkua jo melko lujaa saadakseen sanomansa välitettyä pöydän toiselle puolelle. Nyt ei paranisi paljon puhua, jos aion saada heläjävän ääneni maanantaiksi takaisin.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Irja paheksuu taas

Jotkut asiat kannattaisi pitää sisällään. Esimerkiksi sylki.

Seurasin tänään, kun eräs reipas nuorukainen syljeskeli bussipysäkillä. Odottelimme yhdessä noin viiden minuutin ajan, ja bussiin noustessamme räkä täplitti asfalttia niin laajalla alueella, että minulla oli suuria vaikeuksia nousta kyytiin kuivin jaloin. Suorituksen vaikuttavuutta lisää, että herra puhui samaan aikaan puhelimessa. Luulisi, että olisi suuta kuivanut, mutta ei - hän sylki huomattavasti useammin kuin esimerkiksi minä nielin.

Näin sanoo Wikipedia: "Eritetyn syljen määrä vaihtelee huomattavasti lajista riippuen: ihmisellä sylkeä erittyy tavallisesti noin 1,5 litraa vuorokaudessa, mutta naudalla määrä voi olla jopa 200 litraa vuorokaudessa." Ehkä kyseinen nuori mies olikin itse asiassa sonnimullikka? Myös jääkiekkoilija on toisaalta vahva vaihtoehto. Lajia harrastanut lähisukulaiseni valisti minua aikoinaan kertomalla, että vaihtoaitiossa syljeskely (joka minun mielestäni on kuvottavaa) nyt vain kerta kaikkiaan kuuluu lajiin. "Ei sitä vaan pysty nielemään", sanoi hän. Minä en edelleenkään tuota usko.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Anteeksi, Arttu Wiskari, mutta minun täytyy sanoa tämä.

Tekniikka ei ole ihmisen ystävä ollenkaan. Uudella koneellani on Paintista uusi versio, jota en osaa käyttää. Millä minä nyt teen taidettani? Sitten Bloggerin automaattinen tallennus hyökkäsi juuri sillä hetkellä, kun olin jollakin varomattomalla liikkeellä pyyhkäissyt pois aiemmin kirjoittamani tekstin. Paskiainen. Lisäksi pesukoneeni yrittää kovasti mennä rikki.

Tekniikasta minun ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa, vaan siitä, kuinka ostaessani kaalilaatikkoaineksia (ts. siirappia, jota huoltoaseman kaupantapaisessa ei edes ollut, joten lopulta korvasin siirapin chilikastikkeella) sain jälleen kerran kuunnella taustalla soivaa kappaletta Tuntematon potilas. Epäilen, että syyllinen oli Radio Nova.

Olen yrittänyt miettiä, miksi tuo kappale häiritsee minua, vaikka se on oletettavasti syntynyt aivan vilpittömin mielin ja suuresta sanomisen halusta.

Ensinnäkin siksi, että siinä alleviivataan niin kovasti. Eikö samaa tarinaa olisi voinut kertoa menemättä Raatteentielle asti? Kyllä muistisairas vanhus voi haluta pois, vaikka ei olisikaan sotaveteraani. Ennen kuin aletaan manata talvisodan henkeä esiin, kannattaa minusta harkita toisen ja kolmannenkin kerran, onko se todella tarpeen.

Minua kiusaa myös kertosäkeen loppu: "Tahtoisin lähteä kuin sotilas / terveisin tuntematon potilas." En tiedä, mitä muille ihmisille tarkoittaa "lähteä kuin sotilas". Minun mieleeni ilmaus tuo esimerkiksi tunnistamattomiksi silpoutuneita ruumiita, mielivaltaista kuolemaa, rampautuneita perheitä ja keskenkasvuisina tapettuja poikasia. En todellakaan tahtoisi lähteä kuin sotilas, ja minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan tahtoisi.

tiistai 30. elokuuta 2011

Matkalla askeesiin

Pyrin nykyään kohti yksinkertaisempaa elämäntapaa karsimalla materiaa. Se käy niin, että kun olen käyttänyt jotakin tavaraa, heitän sen roskiin. Viimeisen viikon sisällä olen päivän päätteeksi arkistoinut mappi ö:hön jo kaksi sateenvarjoa, kolmet alushousut ja yhdet rintaliivit. Polkupyöräkin oli perjantaina vähällä lentää tunkiolle, mutta vein sen kuitenkin vielä huoltoon. Heti on seesteisempi olo, kun tavaran määrä vähenee!

Tänään hävitin tällaisen.
Toinen, totuudenmukaisempi tulkinta: olen toisaalta pihtari, toisaalta hamsteri. Pihtari siksi, että minulla on taipumus ostaa halpaa ja hajoavaa, ja hamsteri siksi, että en raaski heittää edes halpaa rojua menemään, vaikka esine kuinka olisi elinkaarensa päässä. Esimerkiksi sateenvarjon, josta tänään lopullisesti luovuin (kuva yllä), olen jo kerran heittänyt roskikseen hermostuttuani Helsingin tuuliin ja niissä kääntyilevään sontikkaan. Paluumatkalla kuljin saman roskiksen ohi, tulin katumapäälle ja ongin sateenvarjon kuitenkin mukaani.

Istuttuani yhden elokuvan ajan katkennut kaarituki kylkeen porautuneena alan sentään minäkin uskoa, että voi joskus olla järkevää karsia omaisuuttaan ennen kuin vaatteet lahoavat ylle. (Samaa teemaa sivuaa myös se, että löysin hiljattain alusvaatelaatikostani rintaliivit, jotka olen ostanut lukiossa. Käyttökertoja 2000-luvulla ehkä kaksi, ja nekin pyykkipäivinä joskus vuosituhannen alussa. Miksi minä niitä edelleen säästän, on itsellenikin suuri mysteeri... Juu, en heittänyt vielä pois, olen vasta päivittelyvaiheessa. Sen kuitenkin lupaan, että seuraavassa muutossa ne eivät lähde mukaan.)

perjantai 26. elokuuta 2011

Oodi Candida albicansille

Ystävä,

Luulin, että olit minut kokonaan unohtanut,
en ollut sinua koskaan ennen tavannut

Tulitkin luokseni kun minulla on vaikeaa
antibiootit päällä ja muutenkin vituttaa

Nyt ei oloni ole yksinäinen,
mukanani on kutiava seuralainen

Toista kaltaistasi ei ole varmaan toista,
paitsi ehkä herpes, klamydia ja kuppa

Hiiva, sinä heiluva sieni.


torstai 25. elokuuta 2011

Menneisyyden varjoja

Koska säästän suunnilleen kaiken, minulla on myös valikoima c-kasetteja laatikossa kirjahyllyn päällä. (Ja varastossa lisää, mutta ne tahdon unohtaa, koska varasto pitäisi siivota. Sekin oli niitä asioita, jotka hoidan "sitten kesällä" - niin, kesällä 2014 kenties?) Viikonloppuna niitä tarvitaan eräissä salaperäisissä rituaaleissa, joten pidin pienet penkojaiset. Kyllä minä omistan varsinaisia aarteita! Oli aitoja, kaupasta ostettuja kasetteja: Nukkumatin suosikit, Auvo 2. - erittäin kliffaa, äidin opiskelijaboksia sulostuttaneita Straussin valsseja 70-luvun rahinoilla... Lisäksi oli koko liuta teinivuosina käännytystyötä tehneiden metallistiluokkatoverieni vaikutuksesta syntyneitä kokoelmakasetteja: Sepulturaa, Panteraa, Black Sabbathia...

Muuten oli hauskaa penkoessa, mutta sitten löysin kasetin, jolla soitan pianoa noin vuonna 1996, ja erehdyin vieläpä kuuntelemaan sitä. Kyllä minä tavallaan muistan, miten ne äänitykset syntyivät: konsertti läheni, ja minä saavuin soittotunnille korvat luimussa valmiiksi häveten. Olin taaskin pontevasti aikonut harjoitella koko viikon, mutta aikomukseksi jäi, ja en jälleen kerran osannut yhtään enempää kuin edellisellä tunnilla, ja voi ei meidän piti äänittääkin tänään ja mä en osaa sitä kappaletta edes ulkoa. Silti olisin tahtonut kuvitella soittoni kuulostaneen paremmalta - noina aikoina minä kuitenkin olin ns. urani huipulla! Vaan ei. Parhaimmillaan ihan sisäsiistiä ja varovaista pimputtelua höystettynä eiku-eiku-eiku-kohdilla, kun en ollut viitsinyt treenata niitä vaikeimpia juoksutuksia kuntoon. Musiikillinen näkemys - ai mikä? Haydnin (oletan, että se oli Haydnia), rääkkäämisen minä vielä jotenkin ymmärrän, en ole ikinä pitänyt Haydnin soittamisesta, mutta samassa haaksirikossa upposivat myös ainakin Bach ja Debussy, jotka eivät olisi sitä ansainneet. Oi voi...

En hävittänyt kasettia, mutta aion unohtaa sen ja elvyttää jälleen kauniit muistot mahtavasta musiikillisesta menneisyydestäni. Palataan noihin tallenteisiin sitten, kun olen menettänyt kuuloni.

* Näitä en kuitenkaan ole itse ostanut, vaan ne ovat kulkeutuneet kotiini luultavasti samalla tapaa kuin noin kolmasosa vanhempieni kirjahyllyn alkuperäisestä sisällöstä: olen aikoinani vienyt ne huoneeseeni, ja siitä ne sitten ovat valuneet muuttokuormaan, kun minä kotoani läksin.

tiistai 23. elokuuta 2011

Kommunikointi = taitolaji

Tulin eilen bussilla kotiin, koska polkupyöräni oli varikolla. Jossain vaiheessa matkaa samaan looshiin saapui sellainen vanhempi tyylikäs täti, joka kommentoi reippaasti istuvansa nyt tähän, kun kyyti keikuttaa niin kovasti, ja ryhtyi rupattelelemaan niitä näitä. Minä hymyilin ja nyökyttelin. Täti vaikeni. Myöhemmin sama täti kommentoi kuskin ajotyyliä ja matkan joutumista leppoisasti. Minä sanoin joo ja hymyilin - en ollenkaan tahtonut olla tyly, mutta kun en vain keksinyt mitään sanottavaa, taisin olla. Small talk, sen minä osaan!

Tänään kävin noutamassa polkupyöräni varikolta. Liikkeessä oli kireä tunnelma. Asiakas oli tyytymätön, ja henkilökunnalla oli defenssit päällä. Tilanne olisi voinut lientyä ihan jo sillä, että jompikumpi olisi muuttanut äänilajia, mutta molemmat osapuolet olivat poteroituneet tiukasti asemiinsa, ja keskustelu jumi pahemman kerran. Yritin sulautua seinään. Kesken kaiken asiakas alkoi kuitenkin hakea minusta vahvistusta omalle kannalleen ja vähintään vaatia minua jonkinlaiseksi yleisöksi. Minä peräännyin ja vikisin kuinka mä en kyllä nyt mitenkään haluaisi sekaantua tähän huiskien pontevasti käsilläni. Ei koske minua! Etkö tunne sääntöjä - ei puhuta vieraille ihmisille! Tuo on kiusallista! Minä en halua olla täällä! Sain asiani hoidettua, mutta konflikti jatkui edelleen. Kuinkahan niille kävi?

P.S. Onko joku nähnyt elokuvan Iltapäivä Toscanassa? Minusta se oli niin monessa suhteessa tekotaiteellista p*skaa, että kiinnostaisi tietää, millä perusteilla se voi ihmisten mielestä olla näkemisen arvoinen. Terveisin "Irja, elokuvissa nukkunut"

torstai 18. elokuuta 2011

Vinkkejä kiireiseen aamuun

Huomasin blogimme tilastoista, että joku oli eksynyt Varpun ja Irjan kammariin hakusanoilla "vinkkejä kiireiseen aamuun". No, tässäpä niitä vinkkejä nyt sitten tulee, jos joku viimeksi joutui lähtemään täältä tyhjin käsin.

VINKIT:

1.) Laita herätyskello soimaan.
2.) Etsi edellisenä iltana seuraavan päivän vaatteet valmiiksi, niin ei tarvitse penkoa likapyykkikoria aamulla.
3.) Älä tilaa Hesaria, sen lukemisessa menee liian kauan.
4.) Älä suotta odottele kahvin tippumista. Juo sen sijaan kaakaota, jonka voi liuottaa vedenkeittimessä kiehautettuun veteen.
5.) Kulje sandaaleissa ympäri vuoden, näin sinun ei tarvitse etsiä ehjiä ja puhtaita sukkia aina aamuisin.
6.) Älä hanki lapsia.
7.) Pese tukka aina iltaisin. Aamulla tukka on kuitenkin jo melkein kuiva, joten sinun ei tarvitse föönata (ja latvat tykkää!)
8.) Lopeta meikkaaminen. Puuteria ehdit taputella naamalle bussissakin, ja ripsarin laittaa silmiin työpöydän ääressä jos on pakko.
9.) Hanki iso käsilaukku, jossa kannat kaiken varalta aina kaikkea mahdollista mukana. Näin sinun ei tarvitse aamuisin erikseen keräillä tarpeellisia tavaroita mukaan.
10.) Jos myöhästyt, voit aina vedota siihen että sinulla oli kiireinen aamu.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Meille tulee vauva!

Olen nyyhkinyt onnenkyyneleitä tämän uutisen johdosta:


Paljon onnea Vickan ja Daniel!!!

Ja paljon onnea myös minulle, mulla on nimittäin tänään synttärit. Tunnen nyt olevani tuksuiässä, vaikka olenkin huomattavasti Johannaa nuorempi. Glamour vain kasvaa iän myötä.



tiistai 16. elokuuta 2011

Ajansäästövinkkejä ja muita jännittäviä ilmiöitä

Odotatko vierasta, jonka tarkasta saapumisajasta ei ole varmuutta? Mene suihkuun - vieras tulee heti!

Jonotatko asiakaspalvelunumeroon? Oletko jonottanut jo ikuisuuden? Ryhdy syömään - siellä vastataan heti, kun suu on oikein täynnä!

Toimivan netin kunniaksi liitän tekstiini myös kuvia. (Vaihdoin palveluntarjoajaa, ja olen ollut 3G-verkossa yhtäjaksoisesti jo yli puolen tunnin ajan. Hurraa! Jos joku kaipaa hitaita reaktioita, pitkiä jonotusaikoja ja tietämätöntä asiakaspalvelua, voin suositella edellistä operaattoriani mitä lämpimimmin.) Osaako joku kertoa, mitä seuraavassa kuvassa on? Tarkoitan siis noita pisarajuttuja, jotka kiiluivat yössä epäilyttävästi - minun piti ihan mennä mökin pihalle tarkistamaan, että mitä ihmettä. Päivällä niitä ei ollut. Pahkahikeä? Koivun pissaa?

Salaperäinen ilmiö Savonmaan yössä.

Kasvupaikka.
Kyllä luonto on sitten ihmeellinen. Eilenkin metsässä kasvoi puita. Uskomatonta!

maanantai 15. elokuuta 2011

3+1 ketuttavaa asiaa

Yksi. Pyöräkaistat, jotka on piirretty keskelle ajotietä. INHOAN. Ahdistun muutenkin kantakaupungissa ajamisesta, koska kevyen liikenteen väylät loppuvat aina kummallisissa paikoissa, ja sitten eksyn rakennustyömaille, myöhästyn tapaamisista ja kiroilen kadunkulmissa. Lisäksi en liikenteellisesti vähänkin vilkkaammissa paikoissa hahmota, mistä suunnista joku voi ajaa päälleni, joten jos minut laitetaan moottoriajoneuvojen sekaan, siinä on oma ja toisten henki vaarassa. En minä uskalla odotella liikennevaloissa, että joku urpo rysäyttää selkääni, kun piti alkaa lukea tekstiviestiä ratissa. Ratkaisu: ajan pyörällä jalkakäytävillä ja olen paha ihminen.

Kaksi. Mekot ja muut yläosat, joissa on vetoketju, jota ei saa itse suljettua. Miten vaikeaa se kylkivetskari on ommella niin, ettei tarvitse reväyttää puolta kroppaa yrittäessään hivuttaa sitä saumakohtien yli? Aina voi tietysti lähteä ihmisten ilmoille kylkiläskit iloisesti esillä ja pyytää vastaantulijoilta apua itsensä verhoamiseen. Toinen vaihtoehto on sulkea vetoketju jo valmiiksi ja yrittää sitten pukeutua, jolloin vaate jää yleensä rintojen päälle jumiin. Siinä on sitten kädet pystyssä ja pää umpisukkelossa mukava miettiä, mitä seuraavaksi.

Kolme. Esimerkin voima (linkkaisin Varpun kirjoitukseen, mutta tällä etanayhteydellä se kestäisi niin kauan, että en viitsi ruveta) sai minut yrittämään kainaloiden epilointia. Muistelin kokeilleeni sitä joskus aiemminkin, mutta luopuneeni harrastuksesta syystä tai toisesta. Nyt muistan olla yrittämättä enää ikinä - ei todellakaan ollut mun juttu. Olen ehkä luuseri, joka ei kestä kipua ja vaivaa, mutta minusta siinä vaiheessa, kun tulee verta, on lupa luovuttaa. Nimim. "Kainalot arkoina kolmatta päivää"

Plus yksi. Huomenna pitää mennä töihin, ja koska en ole melkoisen pitkään aikaan siellä ollut, ajatus työpaikalle raahautumisesta riipii sielua pahemman kerran.

P.S. Meillä on näköjään Varpun kanssa jossain määrin simultaaninen mieli, koska oli taas päivitystarve iskenyt samana päivänä. Siksipä ajastan tämän huomiselle. Jos luet tätä silloin, lähetä voimauttavia ajatuksia minun puoleeni, koska ensimmäinen työpäivä on aina se vaikein!