keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Päivän asu II

Tämän päivän - tai oikeammin illan - asu on sensuelli boudoir-henkinen kokonaisuus avustajamme yllä.



Kylpytakki: Benetton
Sukkanauha: Victoria's Secret (USA)

tiistai 28. syyskuuta 2010

Sweet home à la Irja

Minulla on aika yksioikoinen suhde kotitöihin - en pidä niistä. Pyykit saan suuremmitta tuskitta koneeseen ja vielä sieltä uloskin, mutta jo pestyjen vaatteiden sijoittaminen kaappiin tuntuu joskus ylitsepääsemättömän vaikealta. Kaikki muu onkin silkkaa kärsimystä.

Ruoanlaitto? Wokkivihannesten hulauttaminen pakkasesta pannulle menettelee, ellei töissä ole tullut syötyä lämmintä ruokaa. Pussipastan laitto on jo aika vaivalloista, siinähän pitää keittää vettä ensin. Pilkkominen, paistaminen, paahtaminen, keittäminen...eijei. Hirveä vaiva, hetken ilo, ja lopputuloksena kamalan paljon tiskejä, jotka kansoittavat keittiötä ainakin seuraavan viikon ajan, alkavat vähitellen haista pahalta ja tuottavat syyllisyydentunteita aina silmiin osuessaan.

Imurointi? Sitä varten pitäisi kyykistellä imuri esiin alakaapista, kasata se, nostella puolet omaisuudestaan lattioilta ja rikkoa selkänsä kurotellessaan pölyisimpiin loukkoihin. Pölyjen pyyhkiminen? Tomua tulee aina lisää, mitä sitä turhia hätyyttelemään. Lattioiden pesu - eikö riitä, että sen tekee kerran vuodessa? Ja ikkunoiden pesuun kahden vuoden väli on toistaiseksi riittänyt vallan hyvin.

Sitten vielä silittäminen. Se on pahinta kaikista. Minun henkilökohtaisessa helvetissäni jokainen päivä alkaisi kauluspaitojen silittämisellä. Sen jälkeen laittaisin univormun ylleni ja lähtisin nauttimaan taas uudesta vaiherikkaasta päivästä lentoemännän työssäni. Illalla olisi Yön konsertti, tai vaihtoehtoisesti lätkämatsi, josta siirryttäisiin loppuillaksi Onnelaan tanssimaan pöydillä. Taidan olla sivuraiteilla nyt.

Niin että. En missään nimessä väitä olevani suuri kodinhengetär, mutta tänään yllätin vaihteeksi itsenikin. Tulin töistä kotiin aika myöhään. Olin nälissäni. Avasin jääkaapin. Näin vuohenjuuston, jonka olemassaolon olin unohtanut. Riemastuin. Muistin, että vuohenjuuston lisäksi kaapissa pitäisi olla näppärästi tyhjiöpakattua patonkia. Riemastuin lisää (esipaistettu patonki + aurinkokuivattu tomaatti + vuohenjuusto = likimain parasta, johon keittiössä viitsin pystyä). Mutta ah ja voi! Ilo oli kovin lyhytaikainen: kun iskin veitsen pakkauksen läpi, se upposi aivan liian helposti aivan liian pitkälle. Muovisen Herkullisen näköisen esipaistetun patongin tilalla oli koostumukseltaan hyvin epämääräistä ja inhottavan hajuista vihreää hötöä. Home, sweet home (alleviivatakseni otsikon nokkelaakin nokkelampaa sanaleikkiä). Otti aivoon. Kaavin mömmöt vähän äkkiä biojäteastiaan vain huomatakseni, että se oli ääriään myöten täynnä. Astia piti siis tyhjentää. Pussi repesi, tietenkin. Jätteet lattialle. Minä niitä siivoamaan. Otti enemmän aivoon. Edelleen on nälkä. Ja ihmetyttää, kuinka olen voinut aivan viime päivinä syödä toisen pakkauksen patongeista huomaamatta mitään outoa (siis ne on pakattu erikseen, en minä niin tyhmä ole, että ihmettelisin, kuinka avattuun pakkaukseen pääsee home huoneenlämmössä iskeytymään).

Mitä tästä opimme?
  1. On ehkä turha ihmetellä, ettei luonani käy enempää vieraita.
  2. Aika pitkä teksti, kun ottaa huomioon, että minulla ei ollut tuon homejärkytykseni lisäksi yhtään mitään asiaa. Hemmetin hyvä, että on tämä blogi - ei näitä kukaan tuttu jaksaisi kuunnella. (Mutta Varpulla on sentään tiimibloggarina moraalinen velvollisuus lukea, hahaa!)

maanantai 27. syyskuuta 2010

Päivän asu

Koska tämä blogi on myös mitä kuumin muotiblogi, niin esittelemme tässä avustajamme päällä olevan virallisen päivän asun. Itse avustaja on kirpputorilöytö, tinkaamalla hinnan sai hyvin edulliseksi.


Housut: Jep, löytyy.
Paita: Harmaahan se on.
Sukat: Saattaa niissä pari reikää olla.
Kalsarit: Eivät onneksi näy farkkujen alta.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Vähäks on hieno! Ite tein!

Minulla on aika pieni koti ja aika paljon tavaraa. Sen sijaan minulla ei ole liikaa rahaa eikä juurikaan kärsivällisyyttä. Niinpä kotiini on kulkeutunut muutamia halpoja ja rumia hätäratkaisukalusteita, joista en ole alun alkaenkaan erityisesti pitänyt. Jotain on vain täytynyt keksiä, että edes tärkeimmät kulkureitit saisi pidettyä vapaina roinasta. Luontaisen pihiyden lisäksi myös opiskelijabudjetti on aikoinaan rajoittanut hankintojani. Ah, mitä lastulevyihanuuksia olen noina epätoivon hetkinä tullutkaan ostaneeksi! Ehjää ei silti viitsisi heittää pois (ei etenkään silloin, jos ei ole parempaa vaihtoehtoa tiedossa), joten toistaiseksi olen koettanut purra hammasta ja sietää epätäydellisyyttä.

Yhtä olen kuitenkin vihannut enemmän kuin muita. Kerran takavuosina olin jo niin epätoivoinen, että erään linnunnimisen myymäläketjun halvin lipasto lennähti kotiini säilömään niitä kapistuksia, joille ei enää ollut tilaa varsinaisessa vaatekaapissani. Lipasto ehkä yritti parhaansa, mutta turhaan - siankorvasta ei saa silkkikukkaroa, kuten vanha kansa sanoo (tai no, ainakin minun isäni, joka edustanee pikemminkin keski-ikäistä kansaa). Lipasto näytti halvalta, laatikoiden etupaneelit irtoilivat ja vaativat jatkuvaa pikaliimausta, ja huonosti viimeistellyt sisäpinnat rikkoivat sukkahousut jo siinä vaiheessa, kun niitä vasta penkoi laatikoista päälle pantavaksi.

Inhon sävyttämää yhteiseloamme jatkui viime kesään saakka. Sitten näin valon. Se tapahtui, kun Kodin kuvalehdessä oli kerrankin astetta kiinnostavampia sisustusideoita. Innoittavin niistä oli sellainen, jossa lipastolle oli annettu uusi elämä päällystämällä se vanhoista lehdistä leikatuilla kuvilla. (Joku kesän numero se oli, ja jonkun nimeltä mainitun taiteilijan ideoista ja teko-ohjeista oli kyse – mielelläni antaisin kunnian ideasta sille, jolle se kuuluu, mutta kun en vaan muista.) Olin aiemmin kesällä poiminut kirpputorilta matkaani pinon Suomen kuvalehtiä vuosilta 1937– 42 ihan vain siksi, että niitä on kiva katsella. Nyt päätin uhrata pari huonokuntoisinta taiteen alttarille ja ryhdyin töihin.
 
Homma meni suunnilleen näin:
  1. Silppusin lehdet ja aloin tehdä palasista taiteellisia sommitelmia. Pikkuisen unohduin välillä myös lukemaan.
  2. Sekoitin Eri Keeperiä ja vettä (suunnilleen kaksi osaa liimaa ja yksi osa vettä) ja ryhdyin sutimaan. Liimaseos alle ja lehtileikkeet päälle, ei mitään hiomista tai muuta hienosäätöä. Pyyhin vain rätillä pahimmat pölyt lipaston pinnasta ja annoin mennä.
  3. Seuraavana päivänä sivelin pintaan kaksi kerrosta huonekalulakkaa (epämääräinen purkinpohja isäni varastoista, näytti kamalalta valkoiselta mönjältä, mutta toimi epäilyksistäni huolimatta ihan hyvin). Jälkimmäisen kerroksen tuntuessa melkein kuivalta lipastoa piti alkaa jo siirtää paikalleen (naapurit varmasti nauttivat, kello oli melko paljon) ja ryhtyä ihailemaan kättensä työtä.
Kahvoja en ole vielä saanut paikalleen, toimii tarpeeksi hyvin ilmankin (sisällä on nykyään vain sellaisia tavaroita, joita en tarvitse edes viikoittain). Ei haittaa, myöhemminkin ennättää... Kupruja ja pieniä kauneusvirheitä riittää, mutta niistä huolimatta entinen inhokkini on nykyään yksi suosikkiesineistäni. Ylistän sitä jokaiselle, joka jaksaa kuunnella, ja ellei suoraan käsketä olemaan hiljaa, ylistän, vaikkei minua kuunneltaisikaan.

Havainnollistava kuva projektista eri vaiheissaan:
 
 
 
Kollaasin kuvat on blogietiketin mukaisesti otettu huonossa valaistuksessa, minkä jälkeen niiden laatua on heikennetty entisestään tekemällä joitakin mielivaltaisia rajauksia ihan vain rajaustyökalun käytön ilosta ja pienentämällä kuvakokoa huomattavasti. Mutta hei: osasin tehdä kollaasin (eka kerta) ja lisätä kuvan (eka kerta)!
 
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Häähulluus


Minä rakastan häitä. Rakastan hulluja morsiamia, suuria odotuksia, kollektiivista hetkellistä onnentunnetta ja liikutusta, sekä lupausta siitä että prinsessa ja prinssi elävät onnellisena elämänsä loppuun asti. Häät ovat maaginen näytelmä, joiden taika saa ihmiset tekemään hassujakin asioita.

Hääpäivä lienee monelle ihmiselle yksi elämän tärkeimmistä päivistä. Päivä prinsessana/prinssinä ei kuitenkaan takuuvarmasti ole pelkkää auvoa. Kun yhteen päivään ladataan vuositolkulla odotuksia, niin epäonnistumisen riskit ovat suuret. Kampaus ei olekaan sellainen kuin koekampauksessa sovittiin, ulkona sataa, yhteiskuvat unohdettiin ottaa, morsiamen naama kiiltää loppuillasta, laahusta ei muistettu laskea alas/nostaa ylös, booli on sulhaselle liian vahvaa, valkoiselle morsiuspuvulle kaatuu salmaria, ja hääpari on juhlien jälkeen niin väsynyt, että vaivalla ulkomaisesta nettikaupasta hankittu romanttinen alusasuyllätys menee hukkaan. Silti, hääpäivä on ainutkertainen tapahtuma.

Itse nautin häiden kuin häiden tunnelmasta, ja olen ilolla mukana auttamassa hääjärjestelyissä jos vain mukaan pyydetään. Ei niin pientä paskarteluhetkeä tai niin pitkää puvun sovitussessiota etten riemusta kiljuen lähtisi apulaiseksi! Kun saa kutsun häihin, niin silloin vieras itsekin saa ripauksen romantiikkapölyä. Toisaalta naineista ystävistä paljastuu häissä uusia intiimimpiä puolia, ja harvassa ne vanhempien pitämät hääpuheet, joiden aikana en nieleskelisi itkua liikutuksen vallatessa mieleni. Tässä on jo hieman katarsiksen makua, sillä häistä lähtiessä olo on toden totta usein kevyt ja puhdistunut!

Häihin ei kuitenkaan kovin usein tule kutsutuksi, ja sesonki rajoittuu kesäkauteen. Tänä kesänä erityisesti Vickan ja Daniel antoivat meidän suorastaan kieriskellä kuninkaallisessa romantiikassa, iihhh! Talvella romantiikan (ja tirkistelyn) tarpeeni saavat tyydyttää tv:n hääohjelmat, joista YLE:n Satuhäät on paras. Siinä hääparit vaikuttavat aidoilta, tavallisilta ihmisiltä, ja heidän puolestaan vilpittömästi jännittää, että miten järjestelyt, vihkiminen ja juhlat sujuvat (itseaiheutetuista) ongelmista huolimatta. Ja sujuvathan ne - aina - lopulta onnellisesti. Näin syksyllä Satuhäiden ollessa tauolla joudun tyytymään ulkomaisiin bridezilla-ohjelmiin, joiden viihdearvo on paljon pienempi. Mutta odotus palkitaan, sillä Satuhäät palaa ruutuun uusin jaksoin keväällä 2011!

Päivän mietelause: Lopulta kaikki on hyvin


torstai 23. syyskuuta 2010

Oodi Jouni Hynyselle

Sinä kirjoittelet proosaa
keikkailun lomassa
minä ostin pokkarin[1]
sen kansikuvan takia

Olet juonut paljon viinaa
keikoilla, bussissa, telkkarissa
bongasinkin sinut ensin äijistä

Ehkä liian monen annoksen takia
sinulle on jäänyt epäselväksi
miten päin se naisen sukupuolielin 
onkaan anatomisesti oikein

Minä voisin sen periaatteessa sinulle näyttää
mutta en taida sittenkään viitsiä

Olen toisaalta heikkona miehiin
jotka puhuvat kaakkoismurteita
mutta minua ei onneksi
kiinnosta yhtään
rokkarimiehet


[1] Hynynen, J., Kesämies, LIKE, Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2010, 239 s.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Zen ja vaatteiden huoltamisen taito. Tai jotain.

Toisinaan mietin eksistentiaalisia kysymyksiä. Säännöllisin väliajoin mieltäni askarruttaa esimerkiksi se, missä vaiheessa puhtaista vaatteista tulee jälleen likaisia. Jos pestyt pyykit ripustaa kuivumaan ja jättää ne niille sijoilleen esimerkiksi viikoksi, ovatko ne jo niin pölyisiä, että niiden pitäisi lähteä pyykkikorin kautta uudelle kierrokselle? Entäs kahden viikon jälkeen? Tai siinä vaiheessa, kun vaatteet ovat odotelleet silitysraudan hellää kosketusta tuolinkarmilla parin kuukauden ajan?

Ns. puolipitoiset vaatteet saattavat myös tuottaa pulmallisia tilanteita. Jos vaikkapa housut ovat kerran jalassa, ne eivät ole enää puhtaat, eikä niitä siis millään muotoa voi laittaa takaisin kaappiin. Tavanomaisella käytöllä ne tuskin likaantuvatkaan niin paljon, että niitä olisi syytä käyttää pesulla (eikä puolityhjää konetta saa sitä paitsi edes pyörittää, se on syntiä).

Vaatteita on kiva välillä vaihdella; jos päivä tuntuu punaiselta, ei silloin voi laittaa harmaata paitaa, ja jos on hameolo, housut ovat silkka mahdottomuus. Niinpä voi syntyä tilanne, jossa kerran tai pari pidetyt vaatteet jäävät odottamaan uutta tulemistaan määrittelemättömäksi ajaksi. Eikä siinä mitään, jos käytettävissä olisi riittävästi tilaa - olisi ihanaa, jos voisi vain laittaa vähän käytetyt vaatteet niille varatulle hyllylle ja sulkea oven perässä. Jos vaatekaappi on jo valmiiksi niin täynnä, ettei ovi mene aina kiinni, tilanne on mutkikkaampi (ei, vaatteita ei ole liikaa, vaan säilytystilaa liian vähän). Minun yhden huoneen huoneistossani vaatteiden väliaikaissäilytys tapahtuu valitettavasti pyykkikorin päällä. Tämä sekä näyttää että kuulostaa rumalta (kasaantumisesta seuraavat ikävät vyörymisilmiöt synnyttävät herkästi epäkorrektia kielenkäyttöä). Tällä hetkellä puolipitoisten vaatteiden keossa on muun muassa:
  • neljät housut (joista pohjimmaisia olen muistaakseni viimeksi käyttänyt ennen heinäkuun helteitä...)
  • neljä neuletakkia
  • kaksi mekkoa
  • kymmenen hametta
Haluatko käteväksi emännäksi? Kysy, mitä minä teen, ja toimi itse toisin!

Päivän mietelause: Vaimon viisaus talon rakentaa, vaimon tyhmyyteen talo sortuu. (Sananl. 14:1)

maanantai 20. syyskuuta 2010

Identiteettivarkaus

Olin kultturelli ja kävin (taas) elokuvissa  Nukuin viime yönä kolmisen tuntia, joten päästän teidät pahasta enkä ryhdy näissä sielun voimissa analysoimaan varsinaista elokuvaelämystä. Sen sijaan kerron kymmenen minuutin identiteettikriisistä, jonka salin hiljenemistä odotellessani koin.

Ennen elokuvan alkua tapoin aikaa lukemalla kirjaa. Ihmisethän eivät nykyään lue kirjoja, onhan se nyt vähän vanhanaikaista, eikä mulla vaan kerta kaikkiaan ole aikaa, siis mun pitää käydä töissä ja bodypumpissa! Mutta kas: kun nyt nostin katseeni, havaitsin välittömässä läheisyydessäni viisi naisihmistä, joista jokainen a) luki kirjaa b) oli liikkeellä ilman seuralaista c) oli arviolta kolmissakymmenissä. Siis vähän kuten minäkin (paitsi että minuthan tietenkin arvioidaan nuoremmaksi). Eikä siinä mitään, lukeminen kannattaa aina. Mutta: kaikilla viidellä oli myös enemmän tai vähemmän a) mun silmälasit (tosin minulla oli piilarit päässä, mutta noin niin kuin periaatteessa) b) mun hiukset c) mun vaatteet d) mun kengät. Minun identiteetti! Ja minä istuin viidennessä rivissä! Niitä saattoi olla koko teatteri täynnä! 

En hetkeäkään usko esimerkiksi siihen, että samantyyppiset ihmiset kenties ovat kiinnostuneita samantyyppisistä elokuvista, ja siitä johtuen saattavat päätyä myös samaan näytökseen. Etenkin, kun on kyse festivaalinäytöksistä. Ei - tässä on selvästi takana jokin salaliitto. Aion nähdä asiasta ensi yönä unta. Kyllä se alitajunta sitten ilmaisee, mistä tässä kaikessa on kysymys.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Glamourharrastus

Sen sijaan, että tilittäisin tuskallisesta lauantaipäivän ostosreissusta Vantaalle (hrrrr...), ajattelin tuoda hieman positiivisuutta tähän blogiin. Minun elämääni on auringonpaistetta, jännitystä ja elämyksiä vuodesta 2008 lähtien antanut Johanna Tukiainen. Voisin sanoa jopa hieman harrastavani Tuksua.

Tukiaisenhan nyt tuntevat kaikki. Osa ihmisistä ei välitä vähääkään tästä b-luokan julkkiksesta, mikä onkin ihan tervettä. Toiset taas tuntuvat pakonomaisesti vihaavan Johannaa, ja jos erehtyy lukemaan vääriä keskustelupalstoja, niin palaute siellä on todella rumaa, aggressiivista ja loukkaavaa. Lukijalle tulee paha mieli Johannan puolesta. Toki tällaiset palstat kannattaa jättää lukematta (kuten Hesarin keskustelupalstakin).

Kolmas ihmisryhmä fanittaa Tuksua. Mm. professori Alf Rehn kertoo seuraavansa Johanna Tukiaisen elämää:
"Viihdefiguurit kertovat meille paljon itsestämme. Ne kertovat siitä, että tarvitsemme vielä narreja. Oikeasti ketään ei kiinnosta tangokuninkaalliset. He laulavat kivasti ja ovat söpöjä, mutta heissä ei ole sisältöä. Sen sijaan Johanna Tukiainen, joka ei osaa laulaa eikä näytellä, sisältää huomattavasti enemmän. Hän herättää keskustelua siitä, mitä julkisuus on, mitä me hyväksymme ja miten viihteestä tuli meille niin tärkeää." 
Itselleni on ajanvietettä seurata Tuksua. Johannan elämästä lukiessani tyydytän tirkistelyntarvettani, ja oma elämäni tuntuu verrattain ihan normaalilta lehtijuttuihin verrattuna. Ei Johannan "fanittaminen" ole kuitenkaan mitään sääliä tai halveksuntaa (vaikka en tiedäkään onko hän hyväksikäytetty ressukka vai häikäilemätön opportunisti). Joskus jopa jostain mystisestä syystä samaistun Tuksuun. Itselläni on loppukesästä syntymäpäivä, aivan kuten Johannallakin, ja olin pitkään aivan varma, että täytän 32 vuotta tänä vuonna. Sitten tajusin, että ei helkkari, sehän onkin J-Tuk, joka on syntynyt vuonna 1978 (minä en...).

Päivän mietelause: "May all your dreams come true!"

perjantai 17. syyskuuta 2010

Perjantaina pännii

Hermot menee. Neiti talonmies näki Varpun hienot sinkkusukat, tuli kateelliseksi ja olisi halunnut esitellä erään omista paskarteluistaan, mutta Irja-rukan tekniset taidot eivät riittäneet kuvan lisäämiseen. Hyvin turhauttavaa. Lisäksi juuri nyt, kun olisi olemassa uusi ja upea blogi, jonne avautua edes sanallisesti, käy niin, että neiti talonmiehen tietokone ei enää oikein jaksa avautua. Tai avautuu se, mutta sellaisella metelillä, että sitä on peljästyttävää kuunnella. Käteviä nykyajan keksintöjä: ns. kannettava tietokone, jota ei voi kantaa mukanaan, koska siitä se suuttuu ja ylikuumenee.

Myös nykyajan ihmiset ovat käteviä ja hyväkäytöksisiä. Yksi niistä monista asioista, joita neiti talonmies ei jaksa ymmärtää, on hätäily elokuvateattereissa. Ensiksi ihminen on maksanut nykykäytännön mukaisen riistohinnan päästäkseen elokuvateatteriin, istunut vapaaehtoisesti pari tuntia aloillaan ja kehonkielestä ja satunnaisista naurunhörähdyksistä päätellen jopa viihtynyt. Kun elokuva loppuu, onkin yhtäkkiä pakko päästä pakoon. Heti pois, mieluiten ennen kuin valot ehtivät syttyä! Takki päälle! Laukku olalle! Ulos! Ulos! Röökille! Vessaan!

Neiti talonmiestä tämä käytäntö pännii. Entäpä jos joku haluaisi esimerkiksi rauhassa siirtyä elokuvan maailmasta raakaan todellisuuteen? Ihan vaikka istua pari minuuttia paikallaan ja tunnustella sisimmässään, mitä äsken oikein tulikaan nähtyä? Ei onnistu. Heti seisoksii rivillinen väkeä vieressä vaihtamassa jalkaa ja rykimässä merkitsevästi. Tällaisissa tilanteissa voi toki jäädä paikoilleen ja antaa muiden kompastella ylitseen parhaan kykynsä mukaan. Siinä on vain se vaara, että saa jonkun ohikulkijan laukun silmäänsä tai maiharit varpailleen, ja vaikka ei saisikaan, seesteinen tunnelma on joka tapauksessa jo menetetty. (Neiti talonmies on hyvin seesteinen ihminen. Tai olisi, jos muut ihmiset eivät olisi niin ärsyttäviä.)

Tänään neiti talonmies ratkaisi ongelman siten, että jättäytyi kiusallaankin vähäksi aikaa istumaan keräten samalla sopivasti sappea. Sen jälkeen hän siirtyi elokuvateatterin käytävälle vetämään takkia niskaansa tehden samalla seuralaiselleen happamia huomautuksia siitä, miten naurettavaa kaikkien muiden ihmisten käytös on. (Seuralaista hävetti.) Kotiin päästyään Irja-neiti päätti avautua vielä internetille samasta asiasta. Ja katso: se helpotti! Nyt ärsyttää enää se, että huomenna muut ihmiset viettävät viikonloppuvapaitaan, mutta Irja menee töihin. Onneksi sääennusteet povaavat viikon toistaiseksi sateisinta päivää - eivätpähän pääse tunteet roihuamaan kovin suurella liekillä (odotettavissa siis reipasta ulkoilua). Korkeintaan höyry nousee korvista.

Nyt Irja on lukenut äsken kirjoittamansa tekstin läpi ja joutuu valittaen toteamaan, että kolmannen persoonan käyttö tällaisessa kerronnassa kuulostaa pikkuisen tyhmältä. Muut ihmiset ovat ärsyttäviä! Irja on itsekin ärsyttävä! Ulkona sataa! Leipä on homeessa ja otsahiukset likaiset!

Päivän mietelause: O tempora, o mores.

torstai 16. syyskuuta 2010

Neuloksia

Varpun käsityönurkka esittää: Parittomat villasukat.

Syksyn tullen on taas mukava kaivella lankalaatikkoa ja suunnitella mitä kivaa sitä käsityöpuuskassaan voisikaan taas neuloa. Riittoisia jämävillalankoja löytyy useita kivanvärisiä keriä, mutta laatikosta löytyy jotain muutakin. Käyttöä on odottamassa kolme (3) valmista villasukkaa. Sukat ovat hyvässä kunnossa, ja ne kaikki ovat erilaisia. Yhdelläkään sukista ei ole paria.

Kausittainen puikkojenkilkuttelutarve lienee kaikuja esi-isiltämme. Talvesta ei selvinnyt ellei ollut tarpeeksi lämpimästi vaatetettu. Sama huoli kylmästä ajaa vielä nykyihmisenkin lankakauppaan ja puikko-ostoksille (puikkojakin pitää hankkia aina uudet, kun vanhojen sijainnista ei voi olla varma), ja parhaimmat meistä neulovatkin villapaitatolkulla lämmikettä koko suvulle. Voin vain todeta, että onnekseni elän keskuslämmityksen ja toppavaatteiden aikakaudella. Epäilemättä olisin muinaisina talvina kuollut kylmään, sillä minussa piilevä neulomisvietti tulee aina tyydytetyksi jo yhden sukan valmistuttua. Juuri kun on huokaissut helpotuksesta ja saanut sukan vihdoin valmiiksi kaikkine ärsyttävine kantalappuineen ja hermoon käyvine kavennuksineen, niin sitten pitäisikin kaikki aloittaa taas alusta!? Hell no.


Sinkkuvillasukat

Aloitus (Täältä tullaan elämä!)

No niin. Kun kukaan ei jaksa kuunnella meitä elävässä elämässä, emmekä aina ehdi toisillemmekaan yksinomaan chattia, niin internetin blogimaailma tuo pelastuksen. Tämä blogi on perustettu foorumiksi kaikelle tärkeälle ja ajankohtaiselle. Olemme kiinnostuneita muun muassa turhuudesta, J-Tukista, talouspolitiikasta, häistä, paskartelusta, kirjallisuudesta ja muodista (kutsuja muotinäytöksiin sekä tuotenäytteitä otetaan vastaan!).

Tätä blogia kirjoittavat kolmekymppiset neiti talonmies Irja Sassi ja kunnankirjuri Varpu Vapaa (yhteys Hilja Valtosen hahmoihin täysin tahallinen ja tarkoituksellinen, Hilja on meidän guru!). Paljastamme itsemme tarkemmin tulevissa kirjoituksissa (Irja lupaa vilauttaa ainakin säärtä). Tässä kuitenkin muutamia perustietoja:

Varpu ei tykkää kahvista eikä jugurtista. Suklaa sen sijaan maistuu, samoin liha. Varpu on hygieenikko, jonka koti kuitenkin on usein luovan sekamelskan vallassa, sillä luovuudesta sikiävät pervoimmat jutut.

Irja juo liikaa kahvia, ei syö suklaata eikä lihaa eikä tykkää puhua puhelimessa. Irja ei myöskään lähesty asioita negaatioiden kautta. Irjan kirjahyllyn on oltava aakkosjärjestyksessä, ja hän tykkää sulkeista (mutta ei sulkeisista).

Päivän mietelause: Tyhjästä on paha nyhjästä.