maanantai 31. lokakuuta 2011

Kaltevalla pinnalla

Alkusyksystä olin reipas. Heräsin joskus jopa ennen herätyskellon soimista. Pyöräilin töihin. Ehdin syödä aamupalaa ennen kuin lähdin kotoa. Jos pesin aamulla hiukset, sekä kuivasin hiukseni että suoristin ne ennen kotoa poistumista. Jos menin bussilla, olin pysäkillä hyvissä ajoin ennen arvioitua ohitusaikaa. Saavuin töihin vapaaehtoisesti jopa tuntia ennen kuin olisi pakko, jotta ehtisin suunnitella päivää rauhassa.

Sitten alkoi lipsua. Ensin  tuli flunssa, ja pyöräily jäi. Palasin hetkeksi fillaristiksi, mutta pyöräni ryhtyi sairastelemaan kroonisesti, ostin kausilipun ja aloin istua bussissa käytännössä joka aamu. Torkutin aamu aamulta vähän pidempään. Aamupalan sijaan tungin banaanin laukkuun ja söin sen töissä, jos muistin. Tällä hetkellä en yleensä edes käy keittiössä aamulla. Ensi alkuun ehdin kuivata hiukset kotona ja suoristin ne vasta töissä. Sitten aloin lähteä kotoa tukka märkänä ja suoristin hiukset työpaikalla - ei kai se niin tarkkaa ole, vaikka tukka suoristaessa vähän höyryäisikin... Aivan viime aikoina olen saavuttanut vaiheen, jossa märät hiukset sitaistaan aamulla hätäponnarille (periaatteessa hiusteni ei pitäisi edes yltää kiinni, mutta näköjään ne yltävät, koska en ole jaksanut varata kampaajaa) ja jätetään sitten oman onnensa nojaan. Tänä aamuna en ehtinyt edes pedata sänkyä, koska olisin muuten myöhästynyt bussista, ja olen sentään pedannut sängyn joka ikinen päivä tässä asunnossa asuessani, vaikka olisin luuhannut koko päivän sisällä pyjamassa poistumatta edes roskia viemään.

Juuri nyt minun pitäisi periaatteessa olla harrastamassa, mutta tein itsenäisen ratkaisun ja tulin sen sijaan kotiin. Jotenkin tuntuu siltä, että tänään voisin tehdä jotakin eksoottista ja mennä vaikkapa ajoissa nukkumaan.

Päivän mietelause: Aamuhetki kullan kallis.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Mietinpähän vain.

Luin tuossa aiemmin viikolla netti-Hesaria, torstaina muistaakseni, ja kaappasin tällaisen talteen, koska se sai minut miettimään:

Onko siis olemassa myös lempeitä ja oikeudenmukaisia hirmuhallitsijoita?

torstai 27. lokakuuta 2011

Kannanotto kantamiseen

Lapsettoman kannattaa aina ottaa kantaa kaikenlaisiin kasvatusasioihin, koska subjektiivinen kokemus ei ole päässyt sotkemaan hänen kylmän objektiivisesti muodostettuja näkemyksiään. Niinpä minäkin tahdon nyt kertoa, mitä ajattelen kantoliinoista. Ensi viikolla aion antaa asiantuntijalausunnon kertakäyttö- ja kestovaipoista, ja loppuhuipennuksena kirjoitan imetyksestä. Jotta kommenttilaatikkoomme saataisiin vipinää ja teurastus olisi täydellinen, käyn myös linkkaamassa jokaisen kirjoitukseni (provokatiivisella saatesanoilla, totta kai) Vauva-lehden ja Kaksplussan keskustelupalstoille ja poistan kommenttien valvonnan käytöstä. Or not.

Käsittääkseni lapsesta voi tulla ihan täyspäinen riippumatta siitä, kuljetetaanko häntä vaunuissa vai kannetaanko liinassa tai repussa tai mitä niitä nyt on. (Väärän termin valinnasta saattaa ilmeisesti saada köniin, joten en nyt täsmennä, tarkoitanko sellaista lapset tappavaa reppua vai parempaa reppua, koska en muista, kumpi on rintareppu ja kumpi kantoreppu ja vieläkö niitä on muitakin, eikä se minua tässä elämäntilanteessa sanottavasti kiinnostakaan, joten ei tarvitse tulla edes kertomaan.) En osaa pitää kumpaakaan kuljetustapaa toista parempana, jokainen kai tekee niin kuin käytännöllisimmäksi näkee.

Sitä minä sen sijaan ihmettelen, kuinka kukaan kantoliinoja käyttävä aikuinen voi pysyä täyspäisenä. Olen katsonut vierestä, kun ystäväni ovat yrittäneet kääriä lastaan niihin, ja se oli vaikeaa! Minä en osaa solmia edes kravattisolmua, ompelen nurjat ja oikeat puolet vastakkain juuri niin kuin ei pitäisi, neulon ainoastaan helppoja ohjeita ja menen välillä sekaisin niidenkin kanssa. Minulla on myös joitakin vaatteita, jotka puen toistuvasti väärin ylleni, ja sitten ovat helmat ja hermot solmussa. Miten ihmeessä kukaan pystyy arjessa operoimaan metrien mittaisen kangaskaistaleen - todennäköisesti myös kroonisessa univajeessa - ylleen niin, että siihen liitettävä lapsi ei kuristu, jää puoliksi ulkopuolelle tai putoa lattialle kesken operaation? En usko, että todellakaan olis mun juttu*!


* Tulkaa takaisin, miljonääriäidit Maria ja Nina! Minulla on ikävä!

tiistai 25. lokakuuta 2011

Psykologinen testi

Mitä näette seuraavassa ruutukaappauksessa nuolen osoittamassa pikkukuvassa?


Minä näin Erkki Tuomiojan.

Ensimmäinen ajatus: Aika jännä idea mainostaa hiustrendejä Tuomiojalla!
Toinen ajatus (kun olin katsonut vähän tarkemmin): Minä en taida edelleenkään olla kovin trendikäs.

Mutta hei, onko ihme, että erehdyin? Onhan näissä nyt aika paljon samaa!

Muokkaamaton Tuomioja: Wikimedia Commons.

P.S. Varpu, kirjoita jotain! Katso nyt, mille tasolle tämä blogi on vajonnut!

maanantai 24. lokakuuta 2011

Kuivauskaapin tarkoitus

Minun kotonani ei ole koskaan ollut tiskikonetta. Lapsuudenkodissani sitä ei ollut, koska sitä ei kuulemma tarvittu. (Nykyään vanhemmillani on tiskikone, koska kun he muuttivat, uudessa kodissa se kuului keittiön perusvarustukseen. Konetta ei kuitenkaan käytetä juuri milloinkaan, koska äitini tiskaa jokaisen aterian jälkeen - joskus myös kesken aterian, jos viimeinen ruokailija ei pidä lautasestaan kiinni tarpeeksi lujasti...) Minun kodeissani taas ei ole ollut tiskikonetta, koska niiden keittiöt ovat olleet pieniä, toisinaan suorastaan naurettavan pieniä, ja koska olen mielestäni asunut niissä ihan vain väliaikaisesti (viimeisin väliaikaisuus kesti yli kuusi vuotta...). Siksipä asuntoon mahtuvaa tiskikonetta ei ole mielestäni kannattanut ostaa, vaikka mieli on tehnyt monta kertaa.

Välttelen tiskaamista viimeiseen saakka ja olen alkanut hiljalleen kyllästyä keittiössäni tiskivuoren yllä lenteleviin kärpäsiin. Kun kohtapuoliin muutan, aion siis todellakin ostaa astianpesukoneen. Tämä suunnitelma on saanut minut miettimään keittiön sisustusta uudesta näkökulmasta, ja olen saapunut jännän äärelle.

Koska olen kasvanut käsin tiskaamisen maailmassa, olen tottunut siihen, että kuivauskaapissa säilytetään kaikkia niitä astioita, joita eniten käytetään. Niin oli lapsuudenkodissani ja niin on ollut myös minun kodeissani. En minä viitsi siirrellä astioita kuivauskaapista varsinaiseen astiakaappiin - mitä turhia? (Pukeutumisessakin noudatan aika usein pyykkinarulta päälle -periaatetta.) Olen kuitenkin vasta viime vuosina tajunnut, että kaikki eivät toimi samalla tavalla. Välillä olen vain ihmetellyt, miksi ihmeessä vieraani etsivät kahvikuppeja astiakaapeista eivätkä kuivauskaapista. Astiakaapissahan ovat ne harvimmin käytetyt rumat astiat! (Minä en yleensä kanna astioita vieraiden eteen; kahvit voin keittää, mutta kuppien suhteen vallitsee itsepalvelu. Hyvä emäntä -pisteet asteikolla 1-10: -3.)

Pitkän pohjustuksen jälkeen alamme päästä varsinaiseen kysymykseen kuivauskaapin perimmäisestä tarkoituksesta. Entäs sitten, kun edustan uutta, modernia ihmislajia ja minullakin on tiskikone? Mitä kuivauskaapilla sitten tehdään? Seisotetaan tyhjänä? Eihän sellainen peli vetele, hyvänen aika. Kaappien tehtävä on olla täynnä tavaraa!

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Hömppää hyllyilläni

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja haluankin kierrätyskeskuslöytöjeni innoittamana kertoa lisää viihdyttävistä suosikkikertojistani (joita on muitakin, mutta ainakin näitä haalin tilaisuuden tullen kirjahyllyyni). Varoitan, että teksti on sitten blogimittapuulla aika pitkä - olen muutenkin monisanainen, mutta kun innostun, en osaa karsia, vaikka kuinka yrittäisin, ja aina en malta edes yrittää.

Richard Gordon. En ollut kuullutkaan Gordonista ennen kuin joskus takavuosina ostin kierrätyskeskuksesta kokeilumielessä 50 sentillä teoksen Lääkäri lemmen pauloissa (Doctor in Love). Se oli juuri sitä, mitä kaipasin - huumoria, romantiikkaa ja menneen maailman kaikuja. Vähän niin kuin Wodehouse, mutta sairaalamaailmassa, ja vieläpä sellaisessa sairaalamaailmassa, jossa sairaanhoitajat asuvat asuntolassa ja käyttävät hilkkaa ja osastonhoitaja toruu, jos alushame näkyy.

Olli. Pakinoitsijoiden aatelia. Edelleen ajankohtainen, ja silloinkin kun ei ole, on joka tapauksessa hauskaa huomioida, mikä on Ollin ajoista ehkä muuttunut (byrokratia ei ainakaan ole, mutta kieli on jonkin verran). Minä olen tuntenut Ollin suunnilleen koko elämäni siitä syystä, että lapsuudenkodissani oli vanhoja koulujen lukukirjoja, joihin kootuissa esimerkkiteksteissä seikkaili joskus myös mustapartainen mies. Kävin luettavaa etsiessäni kotimme kirjahyllyt läpi moneen otteeseen, joten Ollikin tuli väistämättä tutuksi. Sääli, että vain harva nykynuori tuntee Ollin (eivätkä kaikki aikuisetkaan taida enää tuntea)!

Anni Polva. Tiina-kirjoja en keräile, mutta Polvan naistenviihdettä kyllä. Polvat edustavat kökköosastoa kotikirjastossani: kieli ei ole kummoistakaan, rakenteet ovat kaavamaisia silloinkin, kun kirjoissa on jonkinlainen rakenne, ja mies- ja naiskuvat ovat... noh, kauniisti sanottuna ajalta, jota en (onneksi!) koe enää itse eläväni. Ostan kuitenkin aina, jos eurolla saan - toisinaan hyvä huono viihde on tarpeen.

Terry Pratchett. Oikeastaan olen ennen eilistä päivää ostanut Pratchettia ainoastaan matkalukemiseksi, vaikka voisin mielelläni omistaa vaikka kaikki Kiekkomaailma-kirjat: ne ovat hauskoja ja salaviisaita ja fantastisia (sekä siinä mielessä, että ne edustavat fantasiaa että siinä mielessä, että ne ovat varsin hyviä). En kuitenkaan raaski ostaa, koska niitä on sen verran paljon. Siksi olen antanut itselleni luvan ostaa Pratchetteja uusina ainakin silloin, kun matkalukemisto loppuu ulkomailla kesken reissun ja pitää kipittää kirjakauppaan etsimään lisää.

Eeva Tenhunen. Sain vanhalta perhetutultamme joskus teininä Tenhusen Mustat kalat -romaanin, jossa Olavinlinnassa murhataan yksi kesäoppaista. Tenhusen dekkareissa sivutaan koulumaailmaakin, josta luen aina mielelläni, niissä on murhien lisäksi välillä aika terävääkin huumoria ja rivien väleistä voi lukea myös kiinnostavaa ajankuvaa (esimerkiksi Liisa ja Martti Hallan liiton avoimet piirteet, jotka saattavat suorastaan hämmästyttää sarjamonogamiaan tottunutta nykylukijaa).

Hilja Valtonen. Idolini ja esikuvani, josta pitää kyllä joskus kirjoittaa ihan erikseen. Jos minulla olisi tyttölapsi, antaisin hänelle nimeksi Hilja!

Evelyn Waugh. Mennyt maailma on ehkä se teos, josta useimmat tuntevat Waugh'n (jos ylipäätään tuntevat), mutta kirjailijan tuotannossa se on kyllä aika epätyypillinen. Olen ensimmäisen kerran lukenut Waugh'ta aika nuorena, kun lainasin summamutikassa kirjastosta joko Jymyjutun (Scoop) tai Kourallinen tomua -romaanin (Handful of Dust). En muista, kumman luin ensin, mutta nautin joka tapauksessa mustasta huumorista. Olin kuitenkin sen verran kokematon lukija, että järkytyin ja tunsin itseni petetyksi, kun onnellinen loppu jäikin puuttumaan. Jokin kirjassa kuitenkin vetosi, koska lainasin toisenkin teoksen samalta kirjailijalta, ja vuosien varrella tulin lukeneeksi molemmat myös uudestaan. Nämä kirjat olivat ainoa kosketukseni Waugh'n tuotantoon, kunnes tajusin, että a) kaikkia kirjoja ei ole käännetty suomeksi ja b) englanniksikin on mahdollista lukea. Sitten luin lisää. Waugh'n huumori on niin viiltävää, että kirjailijan teosten lukeminen on hyvä kyynisyystesti: jos välillä sattuu, ei ole vielä täysin turtunut.

P. G. Wodehouse. Wodehouse on toinen kirjailija, josta minun pitäisi kirjoittaa ihan erikseen: olen ollut fani arviolta puolet elämästäni. Siinä missä Waugh'n lukeminen voi saada lukijan tuntemaan olonsa epämukavaksi, Wodehouse on aina kepeän hyväntuulinen vailla kyynisyyden häivää. Miljööt, henkilöhahmot ja näiden kohtaamat kriisit ovat turvallisesti irti elämästä; ei yhteiskunnallisia kannanottoja tai ihmisluonnon pimeän puolen kartoittamista. Suurinta pahuutta teoksissa edustanee lordi Emsworthin Constance-sisar, joka yrittää julmasti viedä veljeltään mahdollisuuden omistautua kokonaan  Blandingsin Keisarinnalle, palkitulle sialleen. Sellaiselle pahanilmanlinnulle joka minäkin olen tekee ehdottoman hyvää lukea välillä tällaista vilpitöntä hyvän mielen kirjallisuutta. Niin, ja Jeeves ja Wooster ovat tietysti valloittavia sekä paperilla että televisiosarjassa (Hugh Laurie ja Stephen Fry, nyt on pakko laittaa teinisydän <3).

lauantai 22. lokakuuta 2011

Iloa arkeen aikuisten lelukaupoista*

Kun läksin tänään ulos, olin vähän nyreällä mielellä, ja taivas oli harmaa. Kun tulin takaisin, olin oma positiivinen en-juuri-lainkaan-murhanhimoinen itseni ja aurinko paistoi. Antakaapa, kun kerron, mikä tänään piristi mieltäni!

Ensinnäkin kävin mukavissa paikoissa: kierrätyskeskuksessa, Tarjoustalossa ja Prismassa (vaikka pidänkin enemmän Citymarketeista, koska olen leimautunut joihinkin Pirkka-tuotteisiin). Kaikissa edellä mainituissa paikoissa on jotakin rauhoittavaa (...jos ei nyt lasketa sitä, että kierrätyskeskuksessa oli liikaa ihmisiä, mistä seurasi lievä ahistus, ja kiukuttelin itsekseni, kun Tarjoustalossa ei ollutkaan oikeanlaisia kangasvärejä, ja Prisman ruokaosastokin oli rasittavan ruuhkainen).  Aikuisten ihmisten Tiimarit** ovat ihania! Lasken niiden joukkoon kuuluvaksi myös ainakin Etolan ja Tokmannin ja Säästötalo Robin Hoodin.

Toiseksi sain kierrätyskeskuksesta laajennusta kirjakokoelmiini. On joitakin kirjailijoita, joiden teoksia olen puolivahingossa alkanut ostaa aina, kun halvalla saan, ja tänään löysin halvalla kokonaista kolme kivaa kirjaa. Näitä "keräilykohteitani" yhdistää viihdyttävyys; kaikissa on huumoria, ja joidenkin teosten ns. kirjallinen arvo voi asiaan vihkiytymättömien mielestä olla melko vähäinen. Tänään joka tapauksessa löysin Anni Polvaa, Eeva Tenhusta ja Terry Pratchettia, ja nyt olen iloinen!

Tässä lopussa oli pitkä selostus kirjahyllyni hömppäsuosikeista, mutta taidanpa katkaista tämän tekstin tähän, käyttää copy-pastea ja palata asiaan ihan omassa kirjoituksessaan - haluan säilyttää ainakin teoreettisen mahdollisuuden siihen, että joku jaksaa lukea merkintäni loppuun saakka. Nyt hömppää lukemaan!


* Toivon tuottavani pettymyksen mahdollisimman monelle K18-materiaalia Googlen avulla hakevalle.

** Aikuisten ihmisten Tiimari = paikka, jossa voi ilman todellista ostotarvetta tutkia ja hypistellä kaikenlaista halpaa ja / tai hyödytöntä ja vieläpä väittää itselleen, että tekee jotakin hyödyllistä, koska omituisten muoviesineiden ja Hello Kitty -pyyhekumien seassa on myös paristoja ja pyykkikoreja.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Iltamusiikkia ihmiskunnalle

Minun pitäisi alkuperäisen suunnitelman mukaan olla matkalla konserttiin, mutta enpäs olekaan, koska ystävä ilmoitti estyneensä terveydellisistä syistä, ja sitten minua alkoi laiskottaa, enkä jaksa enää vaihtaa paikkakuntaa. Konsertin sijaan harrastankin musiikkia laittamalla tänne kappaleen, jolla on erinomainen nimi. Kerronpa vielä sellaisenkin huomion (koska tuskin kukaan muu tuon kappaleen oikeasti loppuun kuuntelee...), että seuraavaksi videoksi YouTube ehdottelee reipasta rallia nimeltä Kuolemaantuomitun hyvästijättö. Sellaisia ajatuksia me Irjat ihmisten mieliin tuomme...



Miksi en ole aikaisemmin tiennyt, että Irjalla on oma tango, vaikka Eino Grönkin on sen nähtävästi levyttänyt? Minulla kuitenkin on lämmin suhde Eino Grönin tangotulkintoihin: Viimeisestä illasta on minusta niin ihana tango, että olen sen takia ostanut jopa Eikan levyn. Hei, laitetaanpas sekin tänne!



Nyt jatkan taisteluani tietotekniikkaa vastaan. (Agendalla tänään: MS Office 2010 -paketin jo muutamia kertoja tuntemattomista syistä epäonnistuneen asennuksen suorittaminen loppuun. Ärsyttävä ohjelmisto, kyllä, mutta sain sen niin halvalla, että aion onnistua sekä suorittamaan asennuksen että olemaan heittämättä konetta seinään asennuksen aikana. Eivätpähän lopu haasteet kesken!)

lauantai 8. lokakuuta 2011

Google, tuo ovela paskiainen

Tekniikka ja minä olemme taas tänään olleet riidoissa. Näköjään on niin, että jos käyttäjä Irja Sassi (nimi muutettu, tai sitten ei) on kirjautuneena Google-tiliinsä ja aikoo samanaikaisesti viihdyttää itseään katsomalla YouTubesta jonkin sivistävän videon, viimeksi mainittu palvelu tunnistaa käyttäjän Irja Sassi, vaikka tämä ei ole koskaan itsenäisesti luonutkaan tiliä YouTubeen. En tiedä, onko kauankin ollut näin. Minä joka tapauksessa huomasin asian vasta tänään, ja heti alkoi ihan periaatteesta kyrsiä. Sähköposteja en nyt niin joka välissä jaksa tarkistaa, mutta syötteenlukijaa olen tavannut pitää auki jossakin välilehdessä käytännössä aina ollessani netissä. Se EI tarkoita, että minä haluaisin YouTuben muistavan kaikki toimintoni ja suosittelevan minulle nimeltä mainiten uusia videoita ja varmaan kertovan toiminnoistani muillekin, ellen tajua erikseen käydä sitä kieltämässä. Saakeli! Saako sen pyytämättä ja yllätyksenä tulleen YouTube-tilin poistettua jostakin? Olen yrittänyt kiihkeästi, mutta en vain osaa!

Olen jo pidemmän aikaa tuntenut mietoa vihaa myös Google-hakujen tilastointiominaisuutta kohtaan (siis sitä, joka kertoo tiedusteltuani tiliin kirjautuneena asiaa x, montako kertaa olen aikaisemmin käynyt hakutuloksina tulleilla sivuilla). Olen kai vähän tyhmä, koska tajusin vasta tänään myös sen, että tuon tilastoinnin saa keskeytettyä ja koko ominaisuuden vieläpä poistettua. Ainakin periaatteessa... Yritäpäs vain poistaa koko verkkohistoria tililtäsi: Error 502! Error 502! We have no idea what went wrong! Please try again! Piti yrittää aika kauan, ennen kuin lähti. Ai miksi se sitten piti poistaa? Koska minä en tee kyseisellä ominaisuudella mitään, mutta Google varmaankin mielellään tekisi. Google tietää minusta liikaa jo ilmankin - toisen puolen sielustani haluan pitää ihan itse.

Joku voisi kysyä, mitä haittaa tuosta nyt on - oma kone, oma tili, kivahan sitä on katsella oman käyttäjäprofiilin mukaan personoitua materiaalia, mitä välii? Minä nyt kuitenkin olen sitä mieltä, että palveluiden ei tarvitse ajatella puolestani. Olen esimerkiksi heittänyt koneeltani jo monta ohjelmaa hemmettiin, koska niillä on ollut ikäviä taipumuksia kopioida oletusarvoisesti esimerkiksi kuviani ja musiikkiani omiin kirjastoihinsa tai mihin milloinkin, ja kas - ellei tajua käydä poistamassa ruksia ovelaan kohtaan piilotetusta valikosta se-ja-se, voikin yllättäen käydä niin, että jos poistaa kuvat kirjastosta, poistaa ne samalla myös koneeltaan.

Ohjelmien pitäisi toimia käyttäjien ehdoilla eikä jatkuvasti uudistua siihen suuntaan, että niitä voi vain äärimmäisellä valppaudella estää ajattelemasta puolestaan ja parhaassa tapauksessa jakamasta minun asioitani muulle maailmalle! Nih! Kyllähän minä tiedän, että joku nörtti jossakin pystyy joka tapauksessa aika helposti näkemään, millä sivuilla minä koneeltani käyn ja kenen kanssa olen tekemisissä. Siitä huolimatta aion myös vastaisuudessa olla se ihminen, joka määrää, että sivuhistorian pitää tyhjentyä automaattisesti aina, kun selain suljetaan. (Siis siitä huolimatta, että koneeni on kannettava tietokone, joka on 99-prosenttisesti minun käytössäni. Joskushan voi on vaikka vieraita käymässä, ja jos joku tahtoo käydä koneella, ei hänen tarvitse nähdä, millaista kääpiöpornoa olen viimeksi katsellut!)

Terveisin vanhanaikainen tiukkapipo (ehkä sitä kääpiöpornoa lukuun ottamatta) Irja "Paranoidi" Sassi

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Hamsterin syysmuutto

Olen viime aikoina ollut tavallista kiinnostuneempi siitä, miten ihmiset asuvat, koska minun pitäisi (vaihteeksi...) ryhtyä valmistautumaan muuttoon. Minua onkin vähitellen alkanut ihmetyttää se, kuinka monet elävät - ainakin kuvien perusteella - kodeissa, joissa ei ole tavaroita. Olohuoneessa on suunnilleen (valkoinen tai harmaa) sohva, matala (valkoinen) tv-taso ja lasinen sohvapöytä. Pöydällä on maljakko, jossa on tulppaaneja keväällä ja pioneja silloin kun pionit kukkivat (en tiedä, milloin se on, en ole leikkokukkaihminen) ja syksyllä ilmeisesti sieniä (jos voi päätellä mitään siitä, miten paljon olen viime aikoina nähnyt valokuvia sienistä seuraamissani blogeissa). Ai niin, ja huoneessa on myös seinätarra, jossa lukee esimerkiksi


ja mahdollisesti (valkoiseksi maalattu ja elämää nähneen näköiseksi hiottu) lipasto, jonka päällä on kaksi valokuvaa ja kynttiläasetelma. Oma tupa, oma lupa, ja jokainen sisustakoon kuten tahtoo. Minua askarruttaakin lähinnä se, kuinka ihmeessä minun pitäisi mahtua tuollaista elämää varten suunniteltuun asuntoon. Tahdon vertaistukea!

Missä ovat esimerkiksi ihmisten kirjahyllyt? Mittailin juuri omiani ja totesin, että ne vievät leveyssuunnassa ainakin 4,5 metriä. Lisäksi pitää muistaa, että tällä hetkellä minulla on aika paljon kirjahyllyihin kuuluvaa tavaraa muun muassa kellarivarastossa ja keittiön yläkaapeissa. Niiden on tarkoitus päästä oikeille paikoilleen seuraavan muuton jälkeen, joten itse asiassa hyllyjä tarvitaan lisää. Sitten on esimerkiksi työpöytä, ompelupöytä, ruokapöytä tuoleineen, sohvaryhmä (kolmen istuttava sohva + kaksi nojatuolia), piano, muutama pikkupöytä ja arkku ja lipasto ja tulevaisuudessa toivon mukaan myös vanha senkki, jonka toivon saavani kotiin vielä tämän vuoden puolella.

Olen suunnilleen kymmenen viime vuotta asunut vähän vanhemmissa asunnoissa, joissa kaappitilaa on vähän. Mitenhän minun mahtaa kalusteineni käydä, kun pitäisi ryhtyä elämään 2010-luvulla rakennetussa kaksiossa, jossa kaappeja kyllä on, mutta seinäpintaa aika paljon vähemmän kuin nyt? Luopuminen ei ole ratkaisu, mutta mikähän mahtaisi olla?