maanantai 27. helmikuuta 2012

Edelläkävijän osa on raskas.

Viime päivinä lehdistössä on vihdoinkin huomattu, että Google tahtoo kerätä käyttäjiensä tietoja ja yhdistellä niitä ihan vain ollakseen avulias ja helpottaakseen pienen ihmisen elämää - ja ehkä ihan pikkuisen myös myydäkseen niitä tietoja mainostajille siinä sivussa.

Minähän kirosin asiaa jo lokakuussa. Sittemmin olenkin ihan itsenäisesti tyhjennellyt Googlen hakuhistoriani ja kieltänyt YouTubea muistamasta hakemiani ja katsomiani videoita ja estänyt ylipäätään kaiken, minkä keksin (eli arviolta puolet siitä, mitä haluaisin). Olen niiiin valveutunut! Tai sitten ihan vain epäluuloinen ja umpimielinen.

Ärsyttävää tässä on nyt se, että silloin, kun minä noita toimenpiteitä suoritin, en löytänyt mistään rautalangasta väänneltyä ohjetta siitä, miten toimia, ja koska olen tekniikan ihmenainen, päästelin eräitäkin ärräpäitä etsiessäni oikeaa reittiä. Nyt on sitten joka lehdessä linkit EFF:n ohjesivuille ja F-Securen Virallinen Tietoturvamies kertomassa, että kyllä ne tiedot kannattaa poistaa, koska vaikka ei niiden keruusta käyttäjälle ehkä suoranaista haittaa ole, ei ole kyllä hyötyäkään. Miksi ette kertoneet tuota jo lokakuussa, häh?

tiistai 21. helmikuuta 2012

Yksityisautoilu kannattaa

Kävin tänään tutustumassa lähikaupunginosien palveluihin. Kun tuli aika palata kotiin, muistin, että normaalisti laukussa kantamani kartta ei olekaan tällä kertaa mukana. Lähdin kuitenkin rohkeasti vaeltamaan luottaen harhaisesti siihen, että suuntavaisto vie kyllä perille. Hetken aikaa vaikuttikin siltä, että kaikki menee hyvin, koska aika pian näin lähikaupan valojen loistavan suoraan edessäni.

Näin minä kuvittelin kulkevani:


Suunnilleen näin minä todellisuudessa kuljin:


Ai miksikö? Koska se suorin reitti oli varattu vain autoille, saakeli! Olisin toki voinut mennä autojen seassa, mutta näillä hangilla jalankulkijalle jää ajokaistoilla vaarallisen vähän tilaa. Niinpä minä kuljin kevyen liikenteen väylää parkkipaikoille ja takapihoille, takapihoilta bussipysäkille, bussipysäkiltä hiihtoladulle* ja hiihtoladulta umpihangen kautta jonkinlaiselle kävelytielle, jolta pääsin kätevästi teollisuusalueen kautta melkein perille. Hyvin kätevää!


*Mainittakoon myös, että kun jokin aika sitten kävin varta vasten etsimässä hiihtolatuja lähiseuduilta, niitä ei ollut missään.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Turhaa, aivan turhaa

Toimin vastoin luontoani ja yritin tehdä Ihan Oikeaa Ruokaa. Minun piti haudutella ruusukaaleja ja sitä sun tätä - turha tuota suunnitelmaa on muistella, koska homma tyssäsi jo niihin ruusukaaleihin. Joka ikinen niistä oli silkkoa sisältä: kauniin ruskehtava sävy kertoi, että pilaantumisprosessi oli jo hyvässä vauhdissa.

Kyllä minun nyt jo pitäisi muistaa, että keittiössä aina jokin menee pieleen. Joko kokin taidot tulevat vastaan tai raaka-aineissa on jotakin vikaa. Ensi kerralla en varmasti osta tuoretta*. Miksi tehdä itse, kun kerran pakastealtaasta saa parempaa? Olen viime aikoina syönyt monia valmiita ateriapakasteita, jotka ovat varmasti monipuolisempia ja maukkaampia kuin omat yritelmäni. Niiden sijaan Irjan keittiössä tarjoillaan kuitenkin tänään mummon muusia ja purkkitomaattikastiketta. Nam!


*Minulle on sitten turha kertoa, kuinka pitäisi jättää tuontivihannekset kauppaan ja syödä kausiruokaa ja idättää talvella siemeniä ja haudutella lanttuja ja nauttia yhdessäolosta rakkaiden kanssa hyvän ruoan ääressä ja lässynlää. Joo joo. En idätä. Ja parhaat keskustelut syntyvät minusta joka tapauksessa jossain ihan muualla kuin ruokapöydässä.

Kaunis olo

Tiedättekös, mitä minä tein tänä aamuna? Tarpeeksi peilailtuani totesin, että ei tämä kyllä kelpaa. Ulkopuolistenkin lausunnot todistivat, että paranneltavaa on. Fiksumpi ihminen olisi ehkä mennyt anomaan korjaustoimia sitten, kun kampaamo on auki, mutta en jaksanut odottaa huomiseen. Leikkasin siis hiukseni itse.

Nyt viemäri on vähän tukossa ja tukka entistä epätasaisempi. Lisäksi minussa on jännittäviä jälkiä, koska en jaksanut mennä suihkuun ja ajattelin ajan säästämiseksi imuroida irtohiukset kaulaltani.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Tukka hyvin, kaikki hyvin

Kävin ennen sellaisessa isossa kampaamossa, johon voi vain kävellä sisälle, ja käytännössä aina pääsi heti käsittelyyn. Kaksi kertaa osuin vahingossa samalle tytölle, joka ymmärsi hiuksiani ja minua, vaikka olikin aika uusi työssään. Jotenkin kuvittelin sen tarkoittavan, että kaikki saman paikan työntekijät olisivat yhtä hyviä, enkä tajunnut painaa tytön nimeä mieleen. Ei se tarkoittanut, mutta kävin sitkeästi kokemassa aina uusia pettymyksiä toivoen, että tiemme yhtyisivät vielä kerran tuon nimettömän kampaajan kanssa.

Sitten muutin ja ajattelin, että olisi kiva löytää luotettava kampaamo läheltä uutta kotia - haluaisin, että minulla olisi luottohiustaikuri, ettei tarvitsisi aina itse tulkita väripakettien salaperäisiä numerokoodeja ja jynssätä sitten kaakelinsaumoja hammasharjalla.

Kävelin tien toiselle puolelle ja varasin ajan. Sanoin, että opiskelijatyö sopii, mikäpä siinä. Opiskelija  oli kyllä mukava, mutta vähän epävarma eikä oikein osannut ehdottaa mitään. Pelkkä leikkaus - ilman pesua - kesti puolitoista tuntia. En yleensä ole kovin kärkäs asiakas, mutta työn valmistuttua piti kuitenkin sanoa, että hmm... voisiko tuosta kuitenkin vielä ottaa vähän lisää. Sitten katsoin uudestaan, ja vieläkin pituutta oli kokonaisuudessaan liikaa ja joissain paikoissa aivan liikaa, joten taas piti korjauttaa, ja sitten en vain enää kehdannut esittää enempää vaatimuksia, joten sanoin että joo se on ihan hyvä kiitos vain, vaikka ajattelinkin, että nyt ei tullut ihan sitä mitä tilattiin.

Sen jälkeen olen katsellut peilistä talvenharmaata naamaani ja maantienharmaata juurikasvuani  kyllästymiseen saakka, joten päätin kuitenkin yrittää samaa kampaamoa uudelleen, kun se nyt vain on niin kätevän lähellä. Varasin ajan, sanoin reteästi ottavani leikkauksen lisäksi myös värin, eikä opiskelijatöistä ollut mitään puhetta. Sitten menin paikalle, ja minua palvelikin sama kampaaja kuin viimeksi - nyt hän ei vain ollut enää opiskelija...

Ehdin lukea eräitäkin naistenlehtiä, koska kaikkiin toimenpiteisiin meni kauan. Naistenlehtien lukeminen on toki mukavaa, ja palvelu oli taas oikein ystävällistä. Valitettavasti vain väri on minusta vähän... jännä, toisella puolella latvoissa on kummallinen möykky, ja hiukseni lyhenivät vähemmän kuin toivoin. Seuraava asiakas oli jo ehtinyt saapua paikalle ja huokaili merkitsevästi, joten en kuitenkaan kehdannut korjauttaa jälkeä kuin kerran. Varpu: haluaisitkos taas toimia kampaajanani?

Päivän mietelause: Kolmas kerta toden sanoo..? (Eli uskaltaisiko tuota kampaamoa kuitenkin koettaa vielä kerran? Kun se kerran olisi niin kätevän matkan päässä...)

maanantai 13. helmikuuta 2012

Mehupaasto

Arvoisat lukijat, tänään Varpun ja Irjan terveyshoitola suosittelee kevyttä mehupaastoa! Se virkistää ja rentouttaa, etenkin kun ennen paastoa on tehnyt yön rattoisina tunteina totaalityhjentävän ja muodikkaan detox-kuurin, eli hankkinut itselleen mahataudin! Eli olisihan se pitänyt arvata, tauti tuli minullekin. Onneksi nyt tuntuu siltä, että olen voiton puolella, kuumekin on laskenut ja äsken uskalsin jopa syödä lämmintä ruokaa vähän. Mutta sanonpahan vaan, että ei ollut kivaa tehdä tätä totaalityhjennystä, ei ollenkaan.

Koska kaikkia luonnollisesti kiinnostaa se, miten uusi pesukone on täällä osattu ottaa käyttöön, niin kerronpahan vielä sen, että koneesta saa ne loppupiippauksetkin pois! Iltalialaisvalmisteinen ruotsalaispesukone on siis hipihiljainen!

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Designia markkinoilla

Kävin tänään pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla, Design Market Satama -tapahtumassa. Siellä oli kaikkea kivaa pientä hiplattavaa, eli paljon kotimaisia (design)käsityötuotteita myynnissä. Löysin sieltä itselleni pienen lasisen pallon, jota jotkut sanovat paperipainoksi, minä kylpyhuoneen koristeeksi. Lasipallon sisällä on kaunis sammalta muistuttava kuvio ja ilmakuplia. Minulla on hieman outo perversio lasipalloihin ja lasikuutioihin. Jos voittaisin lotossa, hankkisin itselleni mm. kaikki Iittalan vuosikuutiot, sillä niitä on vain niin ihanaa katsella. Muistan rakastuneeni jo pienenä mummolassa lasipalluraan, jonka sisällä oli keltainen muovikukka. Ah!

Toinen löytöni markkinoilta oli uusi hieno käsilaukku. Laukun on tehnyt käsityöläinen Huittisista, ja minua kiehtoi suuresti laukkuun painettu sähköpylväsaihe. Nyt saa Marimekon tylsä veska mennä kaappiin varalaukuksi, huomenna otan käyttööni tämän:

Päivän löytö, uusi laukku!

Uusi pesukone on nyt toista päivää käytössä, ja toimii toistaiseksi hyvin. Piippausta kuuluu vain ja ainoastaan silloin, kun pesuohjelma valmistuu. Pesu- ja linkousäänet ovat ihanan hiljaiset. Ainoa asia, joka minua hieman mietityttää on ääni, joka tulee pesukoneen pumpatessa vettä: "li-sau-li-sau-li-sau-li-sau-li...." Onko kyseessä poliittisesti kantaaottava kodinkone? Vai kokoomuksen salajuoni, vaikka presidentinvaalit menivätkin jo...?

lauantai 11. helmikuuta 2012

Pesukoneen soittoäänistä

Rattoisaan lauantai-iltaani kuuluu tänään SVT:n Melodifestivalenin 2. osakilpailun katsomista, sekä sen miettimistä että tuleekohan minullekin oksutauti vai ei (kun sitä on lähipiirissä ollut liikkeellä). Toivon tietysti että ei tulisi...

Eilen ja tänään on tehty myös pesukoneostoksia. Vanha pyykinpesukone ei ikänsä puolesta ole vielä edes vintagea, mutta täyttömäärä on vain 5 kg, ja linkousäänet ovat sitäkin kovemmat. Kerrostaloasukkina on hauskempaa, jos pesukone ei yrittäisi pesuohjelman aikana tulla kylpyhuoneesta ulos tärisemällä, ja toisaalta olisi mukavaa tällöin myös pystyä keskustelemaan normaalilla puheäänellä olohuoneessa. 

Suuren kodinkoneketjun mainoksessa näkyi tarjous suositusta 7 kg:n pesukoneesta, jossa olisi suoravetomoottori. Lupaus markkinoiden hiljaisimmasta pesukoneesta ihastutti, joten tuo tarjouskone päätettiin hankkia. Raskas kone saatiin jopa raahattua kotiin saakka, ja asennettua paikoilleen. Kaikki oli hyvin - kunnes pesukone ensimmäistä pesua säädettäessä alkoi piippailla. Aina kun jotain nappia painoi vaikka lämpötilan tai linkouksen säätämistä varten, kuului kova PIIP PIIP PIIP. Kun pesuohjelman laittoi päälle, kuului PIIP PIIP PIIP. Kun pesukone ei suostunutkaan linkoamaan epätasaisesti rummussa sijoittunutta pyykkiä, kuului lujaa kuin jäätelöauton sireenistä PIIP PIIP PIIP - PIIP PIIP PIIP - PIIP PIIP PIIP. 

Hermo meni siis jo ensimmäisen pesun aikana. Koneen moottori saattaa hyvinkin olla käyntiääniltään kaikkein hiljaisin, mutta hitto soikoon sen "soittoäänet" eivät ole hiljaisia! Soitto valmistajan infopuhelimeen ei helpottanut, sillä juuri tämän pesukonemallin piippausääniä ei saa vaimennettua ilman väkivaltaa. Ratkaisuna oli palauttaa pesukone takaisin kauppaan (ja sitä ennen purkaa asennus, ja raahata raskas kone autoon, puuh). Kaupasta kotiutui myyjän avustuksella toisen valmistajan pesukone (8 kg:n täyttömäärällä) Toistaiseksi piippausta on kuulunut vain kun pesuohjelma valmistui, ja tämän koneen ei pitäisi myöskään olla niin herkkä herjaamaan "epätasaisesti sijoittuneesta pyykistä" ennen linkousvaihetta. 

Mitä tästä opimme? Kannattaa HUOLELLA kysyä myyjältä KAIKISTA pesukoneen ominaisuuksista ennen ostopäätöstä. Pesukoneen soittoäänet saattavat hyvinkin olla se ratkaisevin tekijä.

Muoks. Ihanaa, Melodifestivalenin väliaikabiisinä esitettiin hassu mutta nostalginen potpuriversio Leila K:n Electricistä! Aahh, tuli ihan ysärinuoruus mieleen, oi niitä aikoja!

tiistai 7. helmikuuta 2012

Elämää pienempi elokuva (I presume)

Minä usein aion kaikenlaista, mutta monet aikeista jäävät lopulta toteuttamatta laiskan ja velton luonteeni vuoksi. Olen esimerkiksi aikonut vuodesta 1999 lähtien katsoa Fight Club -elokuvan, koska olen jostakin syystä arvellut, että se olisi ihan hyvä. Vielä on jäänyt näkemättä. Kaikkien näiden vuosien ajan olen myös onnistunut välttelemään tietoa siitä, mikä on tuon elokuvan Se Vaikuttava Juttu, joka kuulemma sitten lopussa selviää. (Välillä olen suorastaan kieltänyt ihmisiä puhumasta aiheesta ennen kuin olen ehtinyt paeta paikalta.)

Katselin juuri Pasilan viimeisintä jaksoa, jossa elokuvat sekoittavat Repomiehen harhaisen maailman entistäkin perusteellisemmin. Yksi asia johti toiseen, ja niin minä jotenkin päätin, että 13 vuotta on riittävän pitkä aika: en minä sitä Fight Clubia tule kuitenkaan katsomaan, sama siis googlettaa pois ja ottaa selvää, mistä siinä on oikein kyse. Ja selvisihän se: eipä juuri mistään. Luin juoniselostuksen, tarkistin, luinko oikein ja kysyin tyhjyydeltä: "Tuoko se suuri käännekohta siis oli?" Pyh! Turhaan taisin säästellä! (Juu, on aina fiksua arvioida teos juonesta tehdyn yhteenvedon perusteella. Seitsemän veljestä: Jukolan veljekset kosivat, tappelevat, eivät opi lukemaan, juoksevat metsissä ja polttavat saunansa. Sitten useimmat saavat lopulta naista "monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa". 10+!)

Olen viime vuosina siirtynyt fiktiota kuluttaessani yhä enemmän sille linjalle, että en todellakaan säästele loppuratkaisuja, ja en taida tuota tapaa ihan heti muuttaa. Hypin kirjoja lukiessani viimeisille sivuille heti, kun siltä tuntuu (viimeksi kestin sivulle 61 saakka, tarkistin), ja elokuvia ja sarjoja kelailen eteenpäin. Jos hovimestari teki sen, minä haluan tietää hyvissä ajoin, jotta voin keskittyä pikemminkin siihen, miten ratkaisuun saavutaan kuin siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu!

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Kirjallisuusasiaa toveri Runebergin kunniaksi*

Koska tykkään Evelyn Waugh'n kirjoista, lainasin taannoisella kirjastoreissulla yhden suomennetun kertomuskokoelman, joka näytti sisältävän sellaisiakin kertomuksia, joita omasta hyllystäni ei löydy. Ajattelin myös, että voisi olla mukavaa lukea välillä jotakin suomeksi käännettyä. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että tämä nimenomainen teos (Työ Hyllytetty** ja muita kertomuksia, Kustannus Hymnia 2004) jää minulta lukematta loppuun.

Olen joskus vähän turhankin nipo oikeinkirjoitusasioissa, joten yritin hillitä itseni ensimmäisen yhdys sanan kohdalla. Tekevälle sattuu ja niin edelleen. Yhdys sana ongelmia esiintyi kuitenkin kiusallisen usein (rugby joukkue, lauantai ilta, joka päiväinen...), eivätkä ne olleet ainoita lipsahduksia. Vuorosanojen välimerkit ovat johdonmukaisesti väärissä paikoissa. Pilkutus on muuten vapaata***, mutta lauseenvastikerakenteisiin pilkut on yleensä muistettu laittaa. Nipo nipo. Minusta kustannusyhtiössä on kuitenkin hutiloitu pahemman kerran, jos painoon pääsee tällaisia lauseita:
Kun herra Metcalfe oli lopettanut huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus; kuusi pientä kellot tikittivät istutettujen azaleoiden ja kevätesikoiden keskellä. (s. 57)
On olemassa Englannin Maaseudun Suojelu Yhdistys. Voisimme esittää asiamme heille. Voisimme lähestyä Maakunta Neuvostoa. (s. 58)
He istuivat toisiaan vastapäätä toisiaan dreijan ääressä. [- -] Usein iltapäivisin he lauloivat toisilleen katkelmia perinteisistä kansasävelmistä vikkelien sormien työstäen savea. (s. 59-60)
Tämänkin ehkä vielä kestäisi, jos kielessä olisi muita ansioita. Harmittaa siis, että lukija saa koko ajan tuntea lukevansa nimenomaan englannista käännettyä kirjaa. Kieli ei solju, vaan lauserakenteet ovat jatkuvasti kovin vaikeaselkoisia ja kömpelöitä. Waugh'n kertomuksia kannattaa kyllä lukea, mutta tätä käännöstä en valitettavasti pysty suosittelemaan. (Siksi en viitsi mainita kääntäjää tässä, ettei hänen nimelleen tule ikäviä hakukoneosumia.)


*Tai sitten jonkun muun, koska näytän ajastavan näitä tekstejä ihan miten sattuu.

**Jos Kustannus Hymniassa ei tiedetä, että suomenkielisissä otsikoissa kirjoitetaan vain ensimmäinen sana ja erisnimet isolla alkukirjaimella, ei oikoluvulta kai voi kovin paljoa odottaakaan.

***Kaunokirjallisuudessa kyllä aika yleisestikin nakellaan välimerkkejä vapautuneesti kielenhuollon normeista piittaamatta. Niin se menee. Joskus se on perusteltua ja teoksen rytmin ja kerronnan kannalta ehdottoman merkityksellistä. Toisinaan kuitenkin tuntuu siltä, että joku ei nyt vain osaa (tai vaihtoehtoisesti kuvittelee tekevänsä suurempaa taidetta kuin tekeekään...). Eikö voitaisi sopia, että rikotaan sääntöjä vasta sitten, kun ne hallitaan ja niiden rikkomiseen on todella syytä?

perjantai 3. helmikuuta 2012

Miksi, oi miksi?

Kun kerran joulutortut tuoksuvat ja glögi kiehuu jo lokakuussa, voisi kuvitella, että ihmisen olisi helppo saada laskiaispullia tähän aikaan vuodesta; ei ole monta viikkoa enää jäljellä. Vaan EI.

Olen metsästänyt laskiaispullia lähikaupastani (joka ei ole ihan pieni) jo toista viikkoa. Tuloksetta. Tarjolla oli tänäänkin varmasti seitsemän eri leipomon runebergintorttuja, mutta ei yhden yhtä hillopullaa. (Mantelimassapullia olisi saanut - niitäkin oli kokonaista kolme jäljellä - mutta allergia, en syö, enkä kyllä söisi, vaikka voisinkin.) Naapurissa on leipomo, josta on yleensä pullat loppu siihen aikaan, kun minä käyn ruokaostoksilla. Nyt, kun niitä olisi vihdoin ollut saatavilla, kaikki olivatkin viallisia eli pähkinärouheella koristeltuja (allergia, en syö). Kävin jopa Lidlissä, mihin en yleensä jaksa mennä, mutta eihän siellä mitään laskiaispullia myydä.

Laskiaispullat ovat sesonkiherkuista parhain, mutta yhtään en ole vielä tänä vuonna saanut. Mikä vääryys ja häpeä!