sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Ai niin, otsikko.

Ensimmäinen adventti, eikä minulla ole partiolaisten joulukalenteria. Ikävää. Adventtisunnuntai antaa joka tapauksessa sopivasti luvan vältellä töitä haeskella joulutunnelmaa pimeään marraskuiseen iltapäivään esimerkiksi katselemalla  tunnelmallista elokuvaa kynttilöiden loisteessa.

Sorruin jopa päivän kunniaksi tutkimaan, olisiko minulla jotakin enemmän tai vähemmän jouluista elokuvaa. Kaksi näyttäisi olevan: The Holiday ja Love Actually (Rakkautta vain). Ainoa ongelma tässä on se, että en oikeastaan pidä kummastakaan...

The Holiday on sen verran kökkö ja pitkäpiimäinen, ettei minulla ole siitä mitään erityistä sanottavaa. Love Actually -elokuvalle puolestaan olen kantanut kaunaa siitä saakka, kun sen näin. Minulle markkinoitiin kyseistä elokuvaa kerrankin suhteellisen onnistuneena romanttisena komediana, jossa on sekä lämpöä että särmikkyyttä ja jonka ihan järkevinäkin pitämäni ihmiset vakuuttivat saavan hymyn katsojan huulille. Valitettavasti se oli katala valhe.

Minä katson kyllä sille päälle sattuessani myös ällöttävän siirappisia hyvän mielen elokuvia. Mutta kun Love Actually -elokuva ei ollut sellainen! Minua esimerkiksi häiritsee suuresti elokuvan "romanssi" sellaisten ihmisten välillä, joilla ei ole yhteistä kieltä. Mitä ihmettä? Älkää nyt ainakaan viitsikö väittää tuota rakkaudeksi! Pahin pettymykseni koski kuitenkin onnellista loppua, joka tuollaisessa elokuvassa kuuluu asiaan. Melkein kaikille käy hyvin, juu, mutta ei niille, joille pitäisi käydä. Vääryys! Minusta kiinnostavin hahmo koko elokuvassa oli Laura Linneyn esittämä Sarah, ja kuinkas hänelle käykään? Yksinäisyys (romantillisessa mielessä siis) ja toisten puolesta uhrautuminen vaikuttaisivat jatkuvan hamaan ikuisuuteen. Jee! Mitä ihmeen käsikirjoittamista tuo tuollainen on? Hyvän mielen elokuvassa vain paskiaisille saa käydä huonosti!

Jatkan siis leffalaatikkojen penkomista. Jos ei muuta löydy, voin aina katsoa pari jaksoa Jeevesiä, ja maailma on taas mallillaan.

Ei kommentteja: