perjantai 29. lokakuuta 2010

Kaksi pientä iloa

Perjantai, tuo illoista villein. Istun villasukat jalassa juomassa vissyä ja yritän kuvitella, että se on viiniä. Samalla yritän myös perustella itselleni, ettei ole järkeä ottaa pakasteesta mutakakkua sulamaan ihan vain itseään varten (Frödinge Mud Cake Frödinge Mud Cake Frödinge Mud Cake - jos joku päätyy googlettamalla tänne mutakakkuresepti mielessään, niin tottahan Frödinge lähettää mulle ilmaiset sponsorikakut, kun näin kannustan pakastealtaalle heidän tuotteidensa pariin?). Onneksi huomenna on kirjamessut, ja viinimessut, ja ruokamessut, musiikkimessut, joten voin siis kuvitella odotukseni täyttyvän viimeistään huomenissa. Harmi vain, ettei siellä välttämättä oikein pääse sivistyneen kirjalliseen viininsiemailutunnelmaan - lauantaina saattaa muutama muukin ihminen olla liikkeellä... Varustaudun ehkä tukevalla parsinneulalla, jonka liitän kyynärpäähäni, niin tungoksessa liikkuminen helpottuu kummasti.

Kylläpä taas mentiin sivuraiteelle jotta heilahti. Oikeasti minun piti olla positiivinen ja kertoa ihan lyhyesti kahdesta elämänlaatuani suuresti parantaneesta asiasta:
  1. Sain Terry Pratchettin uusimman lainaan, jee! I Shall Wear Midnight, täältä tullaan! Kyttäsin Helmet-tietokantaa niin kauan, että teos ilmestyi kirjastojen valikoimiin, ja sain sen käsiini aika lailla tuoreeltaan ennen varausjonon pitenemistä. Tykkään noista nuoremmalle lukijakunnalle suunnatuista Kiekkomaailma-kirjoista ihan yhtä paljon kuin aikuistenkin vastaavista, ja Tiffany Aching on nuoruudestaan huolimatta kova muija - ehkä yksi lempisankarittaristani.
  2. Muistin vihdoinkin ostaa vessapaperia. Kun on melkein viikon ollut ilman, sitä oppii arvostamaan aivan uudella tavalla.
Nyt siirryn lukemaan Pratchettia silitellen välillä hellästi vessapaperirullaa vapaalla kädelläni. Eikä siinä vielä kaikki: Frödingen sivuilla näköjään suositellaan, että kakku kannattaa leikata lämpimällä veitsellä sen ollessa vielä jäinen. Minähän voin siis ottaa vain yhden palan (ja sitten ehkä toisen, ja mahdollisesti vielä yhden, mutta ainakin voin pettää itseäni pala kerrallaan). Pratchettia ja mutakakkua - se on jo niin hyvä pari, että saatan malttaa jättää vessapaperirullan pois!

torstai 28. lokakuuta 2010

.l,olp¨

Hmmm, tulipa jännä otsikko (taidankin jättää sen siihen). Tulee jotenkin Hansonin "MmmBop" mieleen.

Muutamia huomioita tältä päivältä:

  • Bussissa selän takana istuva ja kynsiään leikkaava ihminen ei ole mukavaa matkaseuraa. Se "niks niks" -ääni tekee hulluksi, ja niiden lentelevien kynnenpalasten ajatteleminen aiheuttaa puistatuksia. Ällöttävää.
  • Alaselkä on tosi kipeä. Olenkohan venäyttänyt sen?
  • Viininlehtikääryleet maistuvat ihanilta, kuten aina.
  • Kuorosota alkaa valitettavasti taas parin viikon päästä. Pää hajoaa pelkästään jo niihin mainoksiin.
  • Torstai on kuitenkin toivoa täynnä, kuten Tuksukin tietää.
  • Pitäisköhän mennä kirjamessuille?


keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Päivän elokuvasuositus

Tämän illan olen hauskuuttanut itseäni katsellen juutuubista pätkiä Bollywood-leffoista. Ensimmäinen ja ylitsevuotavin leffakokemukseni tästä tyylilajista oli menestyshitti "Ilon päiviä, surun päiviä" ("Kabhi Khushi Kabhie Gham..."). Menin sattumalta katsomaan tätä leffaa vuonna 2002 Bio Rexiin, ja heti alkutahdeista alkaen olin myyty. Tähän elokuvaan on totisesti sisällytetty kaikki mahdolliset supertähdet, tyylilajit ja inhimilliset tunteet. Suuret joukkotanssikohtaukset ovat ihanan värikylläisiä ja musiikki on todella mukaansatempaavaa, vaikka niistä eksoottisista tahti- tai sävellajeista ei paljon ymmärräkään.

Bollywood-elokuvien näyttelijät ovat oma yli-ihmisrotunsa. Sankarittaret ovat ehkä kauneimpia koskaan näkemiäni naisia (niin, taitaahan sieltä Intiassa muutama Miss Maailma ja Universum yms. löytyä). Miehillä karismaa ja treenattuja lihaksia riittää. Ja kuinka ne kaikki tanssivatkaan niin hyvin!

Tässä pieni makupala K3G:hen (leffan kokonaiskesto on ruhtinaalliset 211 min):



Jos löydätte tämän elokuvan DVD:llä, niin suosittelen ostamista!

EDIT. Tää on jotain telepatiaa, kun me Irjan kanssa aina (jo toisen kerran peräkkäin) postataan samaan aikaan tähän blogiin!

Maistuis varmaan sullekin

Tänä iltana minuun iski inspiraatio, ja päätin tehdä ihan itse vispipuuroa kanssablogistini innoittamana. Kaivoin siis mannasuurimot esiin. Tässä vaiheessa inspiraationi hieman laantui, koska satuin huomaamaan parasta ennen -päiväyksen pussin kyljessä: 17.01.08. No, kuiva-aineiden päiväyksethän ovat vain viitteellisiä, eikä pussissa näkynyt edes jauhokuoriaisia tai muita vastaavia pikku ystäviä. Etenin siis jääkaapille ja tartuin puolukkasurvospurnukkaan. Mutta voi: puolukat olivat homeessa*! Vaihdoin siis suunnitelmaa.

Kokkausinspiraatio oli matkalla valunut tipotiehensä, joten päästin itseni helpolla ja nautin lopulta iltapalakseni mehukeittoa köyhän miehen myslillä (sis. ohrahiutaleita, parasta ennen 02/2010 sekä vehnäleseitä, parasta ennen 23.5.2010) sekä raejuustolla (parasta ennen 20.10.2010, mutta hei, se purkki oli avaamaton) terästettynä. Hyvää kotiruokaa tuoreista aineksista, nam!

Terveisin Irja, kotikeittiömestari ja elintarvikehygieenikko vailla vertaa

* Ai heitinkö puolukat sitten pois? No en tietenkään, ei hyviä aineita pidä tuhlata! Kuorin vain pintakerroksen biojätteisiin ja aion toteuttaa vispipuurovisioni sitten, kun homeen muisto ei ole enää tuore. Ehkä ensi viikolla, ehkä ensi vuonna; ei se ole niin justiinsa. Mummokin aina vain leikkasi vanhentuneesta leivästä homeet pois, ja minä olen mitä ilmeisimmin sukuuni tullut...

P.S. Mulla on maha vähän kipeä. En ymmärrä, miksi.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Tuliaisia Varpulle, silmäniloa muille

Irja kävi harjoittamassa hieman pohjoismaista yhteistyötä, ja Norjan-maalta löytyi jotakin niin hienoa, että se on kyllä ihan pakko jakaa koko lukijakunnalle!

Muistatkos, Varpu, mitä tulit toivoneeksi tuliaisiksi ennen kuin lähdin matkailemaan? Kannattaa varoa, mitä toivoo - se saattaa toteutua! Tätä on siis luvassa heti, kun seuraavan kerran kohtaamme (olisin tuonut jo tänään töiden jälkeen, mutta aamuneljältä herääminen verotti voimia sen verran, että pystyin vain laahautumaan suorinta tietä kotiin):



Niin on hieno, että tekisi melkein mieli pitää itse, mutta tyydyn olemaan iloinen antaja ja uskon, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Toivottavasti lukijoita ei liikaa harmita, että tämä trendikäs vaatekappale menee vain Varpun käyttöön, ja me muut saamme tyytyä ainoastaan visuaaliseen antiin. Voimmehan sentään yhdessä riemuita Varpun puolesta, kun hän pian saa tuntea collegen hyväilevän kosketuksen ympärillään ja liittyä samalla (teini)muodin edelläkävijöiden ylvääseen joukkoon!

Päivän mietelause: "I would drape myself in velvet if it were socially acceptable." (George Costanza)

EDIT hetkistä myöhemmin: Tuli näköjään tyhmästi päivitettyä lähes samaan aikaan Varpun kanssa, mutta tämä on kyllä niin tärkeä asia, että en kerta kaikkiaan malta ajastaa myöhemmäksi - muistakaa siis lukea molemmat tekstit, jos tänne eksytte!

Maanantai-illan pallot

Tämä ei nyt ole mikään järkevä kirjoitus, mutta heijastelee hyvin lokakuisen maanantai-illan tunnelmia. Selailin koneelta valokuviani, ja eteen sattui otos vuodelta 2007. Pussillinen Lintsiltä voitettuja sipsejä on suurin palkinto mitä ikinä olen koskaan arpajaisista saanut. Olin voitosta hyvin ylpeä!


Nyt on niin surkean pimeää taas, että ei voi muuta kuin toivoa että lumi tulisi pian. Tässä luminen tunnelmapala parin vuoden takaa:


Päivän mietelause: Ei vappua ilman palloja.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Oodi Jouni Hynyselle, osa 2

Minulla on nyt päällä Jouni Hynynen -kausi. Myönnän, tykkään ehkä aika paljonkin Jounista. Tai enhän minä nyt Jounia henkilökohtaisesti tunne, mutta jotain kiehtovaa hänen ilmaisutyylissään on. "Yksinäinen perheenäiti Spedelästä käy ostamassa Hynysen kirjan, koska Hynynen on niin ihana ja herkkä ja Kotiteollisuus on uransa aikana julkaissut useammankin balladin, joissa kuvataan ihanasti ihmisen elon yksinäisyyttä ja tuskaa" (Rakkaudella, Hynynen, 2007). C'est presque comme moi!

Hynysen tekstejä on enimmäkseen helppo lukea, kirjoitustyyli on suoraviivaista ja kuitenkin humoristista. Itseironiaa ei puutu, ja vaikka ne runot nyt ovatkin ehkä vähän kotikutoisen oloisia, niin joskus Jounilla on ihan hyviä päätelmiä kirjoituksissaan. Teksteistä välittyy samanlainen hauska mutta ajatteleva hahmo, mitä telkkarin Äijät-sarjassa ja muissa viihdeohjelmissa on Hynysestä nähty.

Miinusta Hynysen kirjoissa tulee siitä, että ainakin Rakkaudella Hynynen (2007) ja Kesämies (2010) -kirjoissa on käytetty samoja tekstinpätkiä, jotka alunperin ovat olleet lehtikolumneja. Eikö materiaalia ole ollut tarpeeksi, kun juttuja on pitänyt kierrättää? Vähän samaa vedätyksen makua tuntee Rillipää ja läski -kirjeenvaihtokokoelmaa (2010) lukiessa. Tommi Liimatan kirjeet ovat melkoista tajunnanvirtaa, eiväkä Hynysen vastaukset ole sen kummempia. Fiilis on sama kuin kirjoittaisi blogitekstiä, johon pitää väkisin keksiä hauska aihe...

Kaikesta kirjallisesta vajaavaisuudestaan huolimatta Hynynen on tämänhetkinen suosikkini. Suurin syy tähän lienee Hynysen ihanassa Etelä-Karjalan murteessa, johon, kuten sanottua, olen heikkona. Lappeenranta-Joutseno-Imatra-akseli onkin hyvä fanitusalue, asuihan Hilja Valtonenkin aikoinaan Imatralla yli viisi vuosikymmentä!

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Älä kokeile tätä kotona

Asioita, jotka pitäisi ehkä suosiolla jättää ammattilaisten hoidettaviksi: nieluviljelyt ja vastaavat ronkkimiset. Lukeminen omalla vastuulla - teksti sisältää tarpeettomia anatomisia yksityiskohtia ja puhdasta tyhmyyttä.

Lähtökohta: Irjalla on kurkku kipeä ja muutenkin kehno olo. Hänellä on myös taipumusta luulosairauteen ja suuri vastenmielisyys lääkärissä käymistä kohtaan. Lisäksi lähipäivinä on tiedossa lentomatkustamista, ja lentäessä flunssaisuus ei ole kovin toivottavaa.

Jatkotoimet: Irja juo pari päivää Finrexiniä, yrittää nukkua yönsä kunnolla ja suggeroida itsensä terveeksi ajattelemalla kukkasia ja linnunlaulua. Olo ei ole enää yhtä kehno, mutta kurkku on kipeä edelleen. Luulosairaalloisuutensa vuoksi Irja ei vain voi antaa ruumiinsa rauhassa parantua, ja lääkäriinhän ei mennä ennen kuin paareilla viedään. Niinpä Irja päättää selvittää itsenäisesti taskupeilinsä avulla, mistä on kyse. Ah ja voi, nielurisat ovat turvoksissa! Odottavan aika on pitkä, joten Irja päättää nopeuttaa tervehtymistään kaivelemalla nielurisoistaan mahdolliset proput pois; ihan varmasti niillä on yleistä terveydentilaa rappeuttavia vaikutuksia. Niinpä hän ronkkii risojaan vanupuikoilla ja erilaisilla kokeellisilla välineillä oksennusrefleksiä uhmaten, kunnes huomaa veren virtaavan.

Lopputulos: Proput ovat paikoillaan. Kurkku on toispuoleisesti kipeä. Lisäksi vasempaan korvaan koskee. Hyvää lentomatkaa, Irja!

Päivän mietelause: Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. M.O.T.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Kirjasuositus hääpareille

Kiihkeimmänkin kuherruskuukauden jälkeen saattaa nuoren parin yhteyselämään hiipiä arki. Kun "kaikki tuntuu kylmältä ja harmaalta eikä missään enää ole näkyvissä aamuisen sarastuksen ruusunhohdetta", suosittelen aviopareja tarttumaan T:ri Marie Stopesin kirjaan Kestävä rakkaus - ohjeita avioliiton eri vaiheissa (1928).

Itse sain käsiini kyseisen teoksen viidennen painoksen vuodelta 1945. Kirjassa käsitellään monia avioelämän ongelmia, ja annetaan niihin ohjeita ja neuvoja. Kirjan sisällöstä saa käsityksen sen lukujen otsikoista:
  • Yleinen toivottomuus (iskee niin usein meille kaikille, kirj. huom.)
  • Uutta sisällystä (auttaisivatkohan silikonit?)
  • Ylikuohuva miehuus (ei saa ravistaa!)
  • Kyvyttömät aviomiehet (elämä ei kuitenkaan ole kykykilpailu)
  • Liian herkät aviomiehet (ei ole häpee olla nopee... eiku siis herkkä)
  • Apukeinot, nuorennushommat...? - tarpeettomia! (ei se silmänympärysvoide tehoa kuitenkaan)
  • Onnen säilyttäminen yhteyselämässä ("yhteys kytkeytyy, odottakaa hetkinen")
  • Määrä ja määrättömyys (funktioiden arvojen erotus lähestyy nollaa, kun x lähestyy ääretöntä)
  • Naisen "vaihdosvuodet" (nainen vaihdetaan uudempaan, vrt. vaihtoautot)
  • Miehen "vaihdosvuodet" (ks. yllä)
  • Toinen kuherruskuukausi (siihen ei heti häämatkan jälkeen ole varaa)
  • Liite: Muutamia hyödyllisiä ohjeita (mm. erilaisten rauhasekstraktien reseptejä sukupuolikaipuisille naisille) 
Siitä vain sitten lukemaan!

maanantai 18. lokakuuta 2010

Vasen jalkani

Tänään (tai siis eilen, minähän laitan tämän ajastukseen, jotta voisin synnyttää valheellisen vaikutelman itsestäni reippaana aamuvirkkuna) olen esiintynyt kotona seuraavanlaisessa asussa:



kengät: etenkin kärjistä ahtaat
villasukat: aivan liian suuret
housut: tyylikkään kokonaisuuden kruunaavat lököttävät reisitaskuhousut

Tavoitteena on siis saada jalkineista vähemmän ahdistavat, ja ennenkin hyväksi havaittu keino on tunkea villasukitettu jalka kenkään - itkulla tai ilman - ja tepastella sitten kotona edestakaisin. Aiemmin olen kyllä käyttänyt sellaisia sukkia, joiden kantapää sentään jotenkin mahtuu kengän sisään... Tykkään myös tuosta jalkapöydän kupruilusta.

Päivän mietelause on lainaus Lempi Torpan toimittamasta teoksesta Jokaisen naisen kirja (Kustannusosakeyhtiö Kivi 1946, 3. painos):
Oikein pukeutuva nainen käyttää:

KOTONA
kesällä pumpulipukua, talvella lämmintä villapukua, jonka suojana on esiliina tai työtakki. Lepohetkinä hän voi käyttää lämmintä, pitkää villa-, sametti- tai silkkimatlasoitua, vanulla pehmustettua kotitakkipukua, mukavia, pehmeitä jalkineita tai tohveleita.
Auttaisikohan, jos edellä esittelemääni kokonaisuuteen lisäisi esiliinan?

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Fredan ihme

Tämä päivä on ollut todella ainutlaatuinen. Kävelimme tänään päivällä seurueemme kanssa kaupungilla, kun Fredrikinkadulla Irja huomasi maassa aivan erityisen kusiläikän. Se oli aivan Suomen kartan muotoinen!

Kuvassa Irjan sormi osoittaa Ahvenanmaan uutta sijaintia

Olimme aivan ihmeissämme. Kuka onkaan mahtanut olla se geografinen taiteilija, joka sunnuntaiaamuyöstä baarista tultuaan on helpottanut oloaan Fredan jalkakäytävällä? Onko hän mahdollisesti ollut jonkun suuremman paikkatietojärjestelmän instrumentti, joka on profetoinut meille tiedon Ahvenanmaan (merkitty kuvassa linnunkakalla) uudesta sijainnista Perämerellä? Huikeaa!

Ja jotta tämä päivä olisi täydellinen, näin minä kotiin mennessäni matkalla Kari Peitsamon! Valtaisaa!

perjantai 15. lokakuuta 2010

Heja Sverige

Tänään tuli radiosta ABBA:n Dancing Queen. Se jäi soimaan koko päiväksi päähäni, ja niinpä päätin tehdä listan kaikista Ruotsista tulleista hyvistä asioista (kyllä, lista on absoluuttinen ja tyhjentävä):
  • Musiikki (ABBA, Pandora, E-Type, Roxette, the Gardigans, Jussi Björling)
  • Ahlgrens bilar
  • Dalahäst-jääkaappimagneetit
  • Melodifestivalen
  • Ingrid Bergman
  • Näkkileipä
  • Cloettan suklaat
  • Volvo 240
  • Brion lelut
  • Trangia-retkikeitin
  • Astrid Lindgrenin sadut
  • Det kungliga bröllopet
  • Carl Phillip
  • Vaateliikkeet meille taviksille (H&M, vaGina Tricot, Lindex...)
  • Majstånki
  • Hillman Minx (fast den har rost överallt, kuten kaikki Katsastus-fanit tietävät)

torstai 14. lokakuuta 2010

Ärsyttävä tapa

Tiedättekös, milloin minua ärsyttää? Kun istun auton kyydissä, ja kuski ryhtyy hamuilemaan turvavyötään kiinni vasta, kun on päästy liikkeelle. Hei, sinä maailman paras kuski (siltä varalta, että et myöskään osaa lukea tekstin todellisia merkityksiä: tuo oli sarkasmia), joka tunnistit itsesi äskeisestä! Minulla olisi yksi aika yksinkertainen kysymys:

MIKSI?  

Aivan turha selittää, että kyse olisi ajan säästämisestä. Ei ole. Ja niin kiire ei saa ollakaan, että ehtisi sulkea turvavyönsä vasta muun liikenteen seassa. Se on ärsyttävää ensinnäkin siksi, että se vaikuttaa poikkeuksetta ylimieliseltä: "Kyllä minä olen niin hyvä kuski, että voin huoletta puuhailla muita asioita autoa ajaessani!" Lisäksi se voi tehdä pelkääjän paikalla istumisesta oikeasti pelottavaa. Ei-ehkä-aivan-kuvitteellinen esimerkki ei-välttämättä-kovin-kaukaa menneisyydestä: syksyn ensimmäinen lumisade, umpeen pyryttänyt pimeä tie, suurimmalla osalla vastaantulijoista vielä kesärenkaat alla. Ja sinne sitten pitää mennä ajamaan yhdellä kädellä. Ahisti. Lisäahistusta tuo vielä se, jos kuskiin ei ole niin läheisissä väleissä, että toiminnasta kehtaisi huomauttaa hänelle suoraan. Siinä sitten vain istuu käsiensä päällä ja puree huulta, kunnes pääsee nettiin tilittämään.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Hiki

Hikoilu on asia mikä aiheuttaa minulle päänvaivaa. Tästä asiasta olen onneksi pystynyt Irjan kanssa puhumaan, mutta ajattelin jakaa hikoiluongelmani yksityiskohdat kaikkien lukijoidemme kanssa (pahoittelen).

Murrosiästä asti olen hikoillut enemmän tai vähemmän runsaasti, vuodenajasta riippumatta. Tuskanhiki on vielä lisäbonus. Hikoilua seuraa myös epämiellyttävä haju. Vaikka käynkin suihkussa aamuisin ja iltaisin, ja peseydyn joka kerta happamalla pesunesteellä, niin silti kainaloissani asuu pahaa hajua tuottava itsepintainen bakteeriyhdyskunta. Kainalokarvat, nuo piikikkäät ystävämme, pidän poissa säännöllisellä höyläämisellä. Epilointia en uskalla kuvitellakaan kainaloihin, sen verran tuskallista jo säärienkin käsittely epilaattorilla on. Hajuun vaikuttaa tietysti myös käyttämäni vaatetus, etenkin jos puuvillapuseroon on ehtinyt pinttyä märän koiran haju (tämä on ihan oma kiehtova aiheensa, ehkäpä palaan pyykinkäsittelyyn myöhemmin).

Käytin monta vuotta Revlonin tuoksutonta Mitchum-dödöä (deodorantti-antiperspirantti). Pikkuhiljaa sen saatavuus kaupoista alkoi heikentyä, enkä tiedä myydäänkö sitä enää missään. Sen ainesosien käyttö varmaan kiellettiin EU:ssa. Noh, en ollutkaan ihan tyytyväinen tuon dödön tehoon loppuaikoina, sillä viimeistään iltaan mennessä kainalot olivat usein aivan hikiset, eikä hajukaan ollut enää raikkain mahdollinen.

Seuraavaksi päätin kokeilla kristallikivideodoranttia. Ostin luontokaupasta sellaisen kovan kristallimöhkäleen, mikä sisältää bakteerikasvua hidastavia "luonnollisia" mineraalisuoloja (ei siis alumiinia eikä alkoholia). Luin netistä ohjeen, että kiveä pitää kostutuksen jälkeen hangata kainaloon 10-15 sekunnin ajan. Tein näin aina aamuin ja illoin siihen saakka, kunnes tiputin kiven lattialle. Siitä lohkesi irti teräväreunainen pala, joten kainalon hinkkaaminen säröisellä kivellä ei tuntunut enää niin mukavalta. En huomannut, että hajuhaitat olisivat vähentyneet, ja hikimäärä tietysti pysyi entisellään, kun antiperspiranttisia ominaisuuksia ei ollut.

Kristallikiven jälkeen käytin nestemäistä kirstallideodoranttia. Roll-onin käyttäminen suihkun jälkeen oli paljon helpompaa ja nopeampaa kuin kiven hinkkaaminen ihoon. Tämäkin deodorantti sisälsi luonnollisia mineraalisuoloja, ja muut ainesosat olivat luomua. Tämänkään tuotteen hajunpito ei valitettavasti ollut päiväsaikaan toivotunlainen. Olin valmis hyväksymään suuremman hikimäärän ilman hajua, mutta se on ilmeisesti mahdottomuus minun kainaloillani.

Sisuunnuin, ja kävelin vähän aikaa sitten apteekkiin ostamaan "vahvinta mitä talosta löytyy". Farmaseutin kanssa juteltuani päätin kuitenkin jättää ne kaikista tujuimmat aineet hyllyyn, ja valitsin hajusteettoman alumiinisuoloja ja alkoholia sisältävän deodorantti-antiperspirantin (pH 4). Toistaiseksi olen ollut ihan tyytyväinen. Vaikka välillä hikoilenkin kuin sika, on haju pysynyt parin päivän ajan poissa. Alumiini huokosissa on näköjään toimiva vaihtoehto, joskaan ei ehkä se terveellisin. Tämä kiehtova ihmiskoe on kuitenkin vielä kesken, joten lopullisia dödövertailun tuloksia jäämme jännityksellä odottamaan (not).

Dödöt rivissä

Pelastus

Tänään olen koko päivän ajan seuraillut netistä suoraa lähetystä chileläisten kaivosmiesten pelastusoperaatiosta. Tätä kirjoittaessani jo kahdeksan miestä on päässyt maanalaisesta vankilastaan pitkän ja kapean putken kautta vapauteen. He ovat viettäneet 2,5 kk syvällä maan alla, josta ensimmäiset 17 päivää täysin ilman yhteyttä ulkomaailmaan. Miehet ovat kuitenkin pysyneet järjissään, ja toivoa ovat jaksaneet pitää yllä heidän lisäkseen niin omaiset kuin pelastajatkin.

Koko tämä pelastuminen on mielestäni ihmeellinen. Olisinko minä jaksanut tsempata romahtaneen kaivoksen pohjalla pimeässä, kuumassa ja kosteassa loukossa edes 17 päivää vähällä ruoalla ja juomalla tietäen, että pelastuminen näin syvältä on epätodennäköistä? Tuskinpa. Luulen olevani enemmänkin pessimismiin taipuvainen luonne, jolle periksiantaminen on joskus turhan helppoa. Toisaalta tällaista tilannetta on hyvin vaikea edes kuvitella, niin äärimmäiset olosuhteet ovat kyseessä.

Suorassa lähetyksessä näytetään kaivosmiesten odottavia omaisia pelastuskuilun suulla (varsinainen BB-finaali siis...). Vaimot, lapset ja tyttöystävät ovat odottaneet miehiä kotiin kauan. Jos on odottanut mielitiettyään kotiin vaikka pidemmältä matkalta, niin tietää ehkä miltä kaipaus tuntuu. Mutta vaikka ikävä olisi kovakin, niin melko varmasti voi luottaa siihen, että toinen pääsee kotiin lentokoneella, laivalla tai junalla. Pelastuskapselia ei normaalioloissa tarvita, eikä toisen hengen puolesta tarvitse pelätä. Nämä kaivosmiehet ovat nykyajan merimiehiä tai sotilaita, joiden kotiinpaluuta saivat perheet ennen odotella vuosiakin. Tosin HMS Endeavourin kannelle tai Pultavan taistelukentille ei ollut suoraa kuvayhteyttä valokaapelin kautta.

Chilessä päivä alkaa sarastaa. Toivottavasti loputkin miehet pääsevät turvallisesti ylös.

edit. 14.10.: Kaikki pääsivät ylös.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Säästövinkkejä

Pää sekaisin ilman päihteitä: ota päiväunet. Jo ihan vaan viidentoista minuutin muuttuminen puoleksi, puoleksitoista tai kolmeksi tunniksi sekoittaa ajantajun tehokkaammin kuin hilpeinkään baari-ilta. Jos itsensä saisikin sohvalta pystyasentoon seitsemän(toista) torkkuherätyksen jälkeen, toimintakyky joka tapauksessa lamaantuu ja refleksit hidastuvat koko loppuillaksi. Koherenttien lauseiden muodostaminen on lähes mahdotonta (minun piti tässä välissä myös varmuuden vuoksi tarkistaa, muistanko oikeasti, mitä sana koherentti tarkoittaa). Parhaassa tapauksessa pöhnäinen olotila heijastuu myös ulkoiseen olemukseen: naama on turvoksissa ja kuola poskella.

Halvat huvit: aina yhtä viihdyttävä lukihärö. Näin taannoin jossakin kirjoitettavan zumba-kurssista. Luin sanan kuitenkin toistuvasti väärin, ja ihmettelin kovasti, mikä kumman zombie-kurssi. Kuka nyt sellaiselle tahtoisi mennä ja miksi? Totuuden paljastuttua jaksoin hihitellä tuolle koko illan, etenkin, kun merkitysten yhdistyttyä mielessäni pystyin vain näkemään sieluni silmillä salin täynnä zumbaavia zombieita.

Tekniikan edelläkävijä tilittää, osa 2

Vuonna 1991 sain joululahjaksi mankan, jossa oli kaksidekkinen c-kasettinauhuri, radio ja cd-soitin. Se oli hieno laite, ja käytän sitä vielä nykyäänkin, jos vain jaksan kaivaa sen esiin sohvan alta. Mankkaa useammin, ts. ehkä kerran kuussa, käytän kuitenkin ultramodernia levysoitin-radio-yhdistelmääni (ASA Studio 3704, peräisin arviolta 70-luvulta). Sekin toimii mainiosti, jos ei piittaa siitä, että radiota kuunnellessaan ei kannata juuri liikkua - jos menee radioaaltojen tielle, syntyvä rätinä peittää herkästi varsinaisen ohjelman alleen. (Fysikaalisesti aika uskottava selitys minun mielestäni.) Lp-levyjen kuuntelu on hivenen helpompaa, kunhan muistaa väännellä volyymi- ja muita säätimiä varovasti - ne rätinät, edelleenkin. Epäilen yhdeksi häiriöäänten lähteeksi kaiuttimien johtoja: pituutta niissä on metrikaupalla, joten vuosien varrella hiusmurtumia on luultavasti tullut vähän sinne sun tänne. Lisään rakeisen kuvan rätisevästä kullanmurustani, koska se nyt vain on niin suloinen kaikista oikuistaan huolimatta:

Bonuksena havainnollinen otos huomaamattoman elegantista kaiuttimesta (korkeus 45 cm), joita on siis kaksin kappalein.

Elin viitisen vuotta ilman mikroaaltouunia ja pärjäsin ihan hyvin. Kesästä saakka olen kuitenkin jälleen ollut kyseisen laitteen onnellinen (ja tämän yksilön ehkä viides) omistaja. Vähän tuppaavat nappulat jäämään jumiin, ja pintakin on 90-luvun kultaisten vuosien jälkeen päässyt kellastumaan, mutta toivon, että ulkonäön säihkyvyys ei ole suoraan verrannollinen laitteen ulkopuolelleen välittämään säteilyyn. Joka tapauksessa olen järkeillyt, että jos käytän laitetta keskimäärin kerran viikossa ja en päivystä ihan mikron edessä ruoan lämpenemistä odotellessani, minulle ei ehdi kasvaa häntää vielä tällä vuosikymmenellä.

Leivänpaahtimeni on samalla lapsuudenystäväni. Vanhempani olivat jo hävittämässä vanhaa uskollista, mutta minä ehdin onneksi väliin. Se on punainen ja se on valmistettu DDR:ssä, ei sitä saa tuhota! Voi olla, ettei se aivan läpäisisi nykyisiä sähköturvallisuusmääräyksiä, mutta kyllä se on tähän mennessä leivät ruskistanut. Joskus jopa mustuttanut (hyvä keino testata palovaroitinta, muuten. Vinkki: kannattaa etsiä valmiiksi tuoli palovaroittimen alle, niin se on helpompi päästä vaientamaan ennen kuin korvista alkaa vuotaa verta).

Olisi kyllä hienoa, jos vieläkin saisi soittaa puheluja keskusneidin kautta. Minulla ei kuitenkaan ole fonografia tai lankapuhelinta, vaan kehitysmaihin suunnattu ajaton klassikko Nokia 1100. Ostin sen kesällä 2004, kun edellinen puhelimeni putosi sängyltä ja kuoli. Kännykälläni voi soittaa puheluja sekä kirjoittaa ja vastaanottaa tekstiviestejä. Siinä on myös taskulamppu ja matopeli (jota en tosin ole ikinä pelannut). Näyttö alkaa hiljalleen osoittaa väsymisen merkkejä, mutta akku on vielä alkuperäinen. Pelkään jo ennakolta hetkeä, jolloin puhelimestani aika jättää. Nykyään kännykät ovat niin monimutkaisia, että en minä osaa sellaisia ostaa! Enkä sitä paitsi usko, että monikaan tällä hetkellä myytävistä puhelimista jaksaisi kulkea rinnallani kuusi vuotta kestäen mm. useita putoamisia parvisängystä.

P.S. Olen ehkä muutosvastarintainen ja haluton hankkimaan uutta, jos entinen vielä jotenkin toimii, mutta en sentään itsetuhoinen. Kaikki rätisevät, vikisevät tai muuten epäilyttävät sähköiset pikku ystäväni ovat siis irti pistorasiasta aina, kun eivät ole käytössä.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Tekniikan edelläkävijä tilittää, osa 1

Minulla on uusi harrastus: olen viime päivinä istunut pitkiä toveja lattialla painelemassa dvd-soittimeni eject-painiketta. Ai miksikö? No siksi, että se kirottu laite toimii muuten oikein mainiosti, mutta luukku ei suostu aukeamaan. Dvd-soitin, jonka sisälle ei saa laitettua levyä - pikantti lisä sisustukseen! Toistaiseksi olen uskonut, että jos henkeni on minulle kallis, minun ei pidä ryhtyä sorkkimaan sähkölaitteiden sisuskaluja ruuvimeisselillä tai millään muullakaan välineellä. Olen kuitenkin aika varma siitä, että a) vika olisi korjattavissa, mutta b) korjaus maksaisi niin paljon, että samalla rahalla ostaisi jo uuden laitteen. Niinpä tilanne turhauttaa suuresti. Saisinhan minä varmasti jostain käytetynkin, ainakin halvalla ellen ilmaiseksi. Ei tekisi kuitenkaan mieli tuottaa yhtään enempää elektroniikkajätettä kuin on pakko, joten jatkan harrastustani toistaiseksi. Kyllä se vielä aukeaa!

Jos tuo harrastus alkaa tympiä, olen jo miettinyt rinnalle samantyyppisiä vaihtoehtoja. Ja niitähän riittää, kun pitää periaatteenaan, että a) kaikki käytetään loppuun ja b) teknisiä laitteita ei osteta kuin äärimmäisen pakon edessä, koska siitä tulee sokeaksi ja / tai karvoja kämmeniin. Esimerkkejä potentiaalisista harrastusvälineistä:

Minulla on 32-tuumainen kuvaputki-tv. Ostettaessa se oli oikein kelpo laite (tai niin minun veljeni ainakin sanoi, ja uskon paljon mieluummin tuttujen suosituksia kuin vaivaudun tekemään omia tutkimuksia), mutta nykyään jo yksistään sen koko herättää litteisiin näyttöihin tottuneissa kansalaisissa lähinnä säälin sekaista huvittuneisuutta. Onhan se iso - en uskalla yksin siirtää sitä mihinkään, koska siinä hajoaisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä selkä, televisio tai molemmat, ja yli puolen metrin syvyyskin aiheuttaa tiettyjä sisustuksellisia haasteita. Mutta kun se pääsääntöisesti toimii (mitä nyt scart-liitintä pitää välillä käydä tökkimässä paikoilleen, kun heinäsirkkaparvea muistuttava sivuääni käy sietämättömäksi), ja digiboksiakaan minulla ei ole, joten tällä katseluaktiivisuudella uutta ei todellakaan kannata hankkia.

Minulla on myös vhs-nauhuri, joka alkaa muuttaa värejä seepiansävyisiksi ja kitistä epämiellyttävästi, jos käyttö jatkuu yhtäjaksoisesti liian pitkän ajan (liian pitkä aika = mitä hyvänsä puolesta tunnista neljään tuntiin). Mutta kun minä käytän sitä niin harvoin, että ei tekisi mieli uuttakaan ostaa, ja aikoinaan vaivalla nauhoitettuja tallenteita en ole myöskään valmis hävittämään... Videokirjastossani on kuitenkin kymmeniä ellei satoja elokuvia, ja katson minä niitä kuitenkin joskus. Niitä hetkiä varten on hyvä olla välineet valmiina.

- - -

Ei herra isä, miten pitkä vuodatus tästä oli tulossa - yritin lukea tekstini kerran alusta loppuun ja uuvuin itsekin ennen puolimatkaa... Olen kuitenkin ns. liekeissä, joten tahdon tilittää tästä aiheesta kaiken. Niinpä laitan tekstin poikki, itseni pitkälleen ja ajastan nokkelana tyttönä loput huomisaamuksi! Kätevää! (Koska olen tekniikan ihmenainen, ajastusyritykset saattavat ehkä jatkua aamunsarastukseen saakka. Katsotaan, miten käy...)

Nyt minä kumminkin julkaisen - so long, farewell, auf Wiedersehen, goodbye!

Varpun vispipuuro

Tein eilen illalla pitkästä aikaa vispipuuroa. Punaisia puolukoita keitellessä tuli mukava ja kotoisa olo. Vaikka on syksy, niin hellan ääressä on silti lämmin. Vispipuuron väri on muuten ihana!



VISPIPUURO

  • 1 litra vettä
  • 200 g puolukoita
  • 1 - 1½ dl sokeria
  • 1 tl suolaa
  • 1½ dl mannasuurimoita
Kiehauta vesi kattilassa. Lisää veteen puolukat, ja keitä niin kauan kunnes marjat ovat pehmenneet (n. 5-10 min). Siivilöi puolukoiden kuoret pois mehusta. Kiehauta puolukkamehu uudelleen kattilassa, ja lisää siihen sokeri ja suola. Sekoita. Lisää mannasuurimot vähän kerrallaan koko ajan sekoittaen etteivät ne paakkuunnu puuroon. Keitä puuroa hiljalleen n. 10 min. Anna jäähtyä. Vispaa puuro tehosekoittimella kuohkeaksi vaahdoksi, ja säilytä jääkaapissa. Jos puuro maistuu liian happamalta, voi sen pinnalle ripotella esim. muscovadosokeria.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Häiden To Do -lista

  • Hääpäivä: Joku heinä- tai elokuinen lauantai.
  • Kutsuttavien määrä: 2-200 lähintä sukulaista, ystävää ja tuttavaa.
  • Budjettiarvio: 5.000... eiku 10.000... eiku 15.000 euroa.
  • Kutsukortit: Kutsujen askartelu aloitettava mielellään jo vuotta ennen hääpäivää.
  • Ilmoittautumiset: Monikaan vieras ei muista ilmoittautua pyydettyyn ajankohtaan mennessä, varaudu soittamaan perään ja kysymään itse!
  • Häälahjat: Ei mitään tyylitöntä eikä tarpeetonta. Rahaa.
  • Teemavärit: Burgundy, seepia sekä limenvihreä hopeasilauksella.
  • Kaasot: Saattavat suuttua morsiamelle kesken hääsuunnitteluprosessin. 
  • Bestman: Vie polttareissa sulhasen katsomaan "tankotanssia".
  • Hääpuku: Morsiamelle kenties jotain valkoista ja pitkää? Sulhasen plastron on sävytetty häiden teemavärien mukaan.
  • Kengät: Eivät näy pitkän helman alta kuitenkaan. Sulhasella on hyvä olla kengät.
  • Laukku: Laukku? Laukku??? Kuinka moni morsian kantaa hääpäivänään laukkua?
  • Alusvaatteet: Jotain käytännöllistä ja muotoilevaa. Seksikkyydestä on turha stressata, sillä tuskin sulhanen on hääyön koittaessa kiinnostunut koko päivän päällä olleesta hikisestä korseletista.
  • Sukkanauha: Hiusdonitsi reiden ympärille.
  • Sormus: Jotain kimaltavaa morsiamelle, jonka silmiin (kultakauppiaan mukaan) sopivat timantit. Sulhaselle riittää se kihlasormus.
  • Tiara ja huntu: Neitsytprinsessa.
  • Hääkimppu: Tiesitkö, että alunperin juuri morsiuskimppu symboloi sitä puhtautta ja siveyttä!
  • Meikki: Naama kiiltää kuitenkin loppuillasta, joten puuteriin kannattaa panostaa.
  • Kampaus: Veikkaan nutturaa.
  • Kynnet: Pikkutarkka kynsitaide ei näy hääkuvissa.
  • Jotain vanhaa: Anopit
  • Jotain uutta: Morsiamen salattu raskaus.
  • Jotain sinistä: Sulhasen pallit.
  • Jotain lainattua: Hääsuunnitelmat.
  • Esteiden tutkinta: Ainoa pakollinen häävalmistelu.
  • Vihkiminen: Nopeasti ohi, mitään et muista siitä jälkeenpäin.
  • Musiikkiesitys: "Tahdon oikeesti olla sinun".
  • Saattaja: Morsiamen isä luovuttaa kauppatavarana olevan tyttärensä sulhasen hallittavaksi.
  • Hääjuhlapaikan koristelu: Häitä edeltävänä iltana klo 23.30.
  • Bändi: Syö kinkkukiusausta hääjuhlapaikan siivouskomerossa ennen keikkaa.
  • Häätanssi: "Tahdon oikeesti olla sinun" (jos ei tullut jo kirkossa).
  • Puheet: Eivät kuulu minnekään ilman mikrofonia. Toistan, eivät kuulu minnekään ilman mikrofonia.
  • Leikit: No ainakin se "12 kuukautta" -leikki. Ja se "vironkielinen hääpuhe" on myös aina yhtä hulvattoman hauska (not).
  • Lahjapöytä: Paketit ja kortit menevät sekaisin, eikä kenelläkään ole lopulta tietoa mikä lahja tuli keneltäkin. Paitsi tietysti tilillepanoista näkee helposti kuinka paljon vieraat antoivat rahaa.
  • Vieraskirja: Unohdetaan tuoda esille.
  • Hääkarkit: Suklaata tulitikkuaskissa.
  • Valokuvaus juhlassa: Yhteiskuvat joko unohdetaan ottaa, tai sitten osa vieraista on kuvausten aikana vessassa (koska silloin on enemmän wc-koppeja vapaana).
  • Hääyö: Sulhanen yrittää kännissä avata morsiamen puvun pieniä nappeja virkkuukoukun avulla. Ei onnistu. Kumpikin sammuu vaatteet päällä sänkyyn. Aamulla on krapula.
  • Kiitoskortit: Laitetaan postiin aikaisintaan puoli vuotta häiden jälkeen.
Päivän mietelause: "I was promised sex. Everybody said it. You'll be a bridesmaid, you'll get sex, you'll be fighting 'em off. But not so much as a tongue in sight".

lauantai 9. lokakuuta 2010

Aikuinen nainen mä oon

No niin (palkintopallilla tyylittömimmät avausfraasit -sarjassa vuodesta toiseen). Varpun hullut mummot innoittivat minut miettimään ikäkysymyksiä, eikä hyvää inspiraatiota koskaan pidä päästää hukkaan.

Suurin osa ihmisistä luultavasti tuntee itsensä sisimmässään nuoreksi (joitakin keski-ikäisinä syntyneitä ehkä lukuunottamatta, mutta unohtakaamme nuo syntymävanhat tällä kertaa). Minua taas ulkopuolisetkin ovat perinteisesti pitäneet nuorempana kuin ikävuosiltani olen. Kertaakaan ei ole taidettu veikata vanhemmaksi, ei koskaan. Alaikäiseksi on sen sijaan epäilty säännöllisesti 90-luvun lopulta viime aikoihin saakka.

Kaikki muuttui, kun täytin 30. Sen jälkeen minulta ei ole kysytty henkilöllisyystodistusta kertaakaan. Siihen asti se tapahtui ainakin joka kolmannella kerralla, teinpä sitten mitä hyvänsä, mikä edellyttää 18 vuoden ikää. Ensin en huomannut. Sitten alkoi vähitellen mietityttää. Hei ihan oikeesti, Siwan kassa, ootko sä muka sitä mieltä että mä näytän yli 18-vuotiaalta? Ja eiks teidän pitäis kysyä kaikilta, jotka näyttää alle 23-vuotiailta? Enks mä muka näytä, hä? Mikä nyt on muuttunut, aina ennenkin on kysytty?

Noin vuosi sitten podin melko kokonaisvaltaista kolmenkympin kriisiä ehkä puolen vuoden ajan: Olin ammatillisella harharetkellä. En halunnut tehdä mitään päätöksiä tulevaisuuden suhteen, mutta kaikki vaihtoehdot, jotka pystyin kuvittelemaan, ahdistivat. Mietin jatkuvasti kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita olin jo tullut tärvänneeksi, ja olin mielestäni kaikin puolin elämäni ehtoopuolella. Aika latteaa, mutta latteatkin kriisit ovat ikäviä, kun niiden keskellä elää... Kun sitten vielä sain syytä ajatella, että fysiikkani on nyt yhtäkkiä romahtanut niin, että kaikki muutkin sen huomaavat, seurasi jokaista Alkon-reissua tai vastaavaa hysteerinen peiliin tuijottelu. Onks toi ryppy? No niin, nyt sen sitten huomaa, etten ole ikinä uskonut silmänympärysvoiteeseen, voi ei! Botox, täältä tullaan! Tuo hius on harmaa. Ihan varmasti on harmaa. Ei ole tavallista juurikasvua ollenkaan. Onneksi ostan viinaa aika harvoin, joten ihan jokaista iltaa en peilin edessä sentään viettänyt.

Pahin kriisi hellitti vähitellen, mutta toisinaan askarrutti siitä huolimatta, miksi ei kukaan enää ole kiinnostunut henkkareistani. Sitten se kirkastui. Minähän näytän ihan ikäiseltäni, tai ainakin 25-vuotiaalta - ja onneksi näytän! Menee sitä mihin hyvänsä, missä oikea nuoriso kokoontuu sankoin joukoin, minä totisesti erotun joukosta (eikä kyse ole vain siitä, että minulla on ihan oikeita ryppyjä ja ihan oikeita harmaita hiuksia). Ja niin on hyvä.

Katsotaanpa muutamia esimerkkejä perusteinin vaatetuksesta (jee, pääsen taas tekemään listaa, minä tykkään listoista):
  • Leggingsit. Käytin vasta viime kesänä ko. vaatekappaletta julkisella paikalla ensimmäistä kertaa ikinä, ja silloinkin äärimmäisen epätrendikkäitä capriversioita. Ainoastaan yhden sellaisen tunikan alla, jota perusteini pitäisi jo melko pitkänä mekkona, ja ainoastaan ympäristön ja reisieni suojelemiseksi (liialta vilauttelulta pyöräilyn yhteydessä / verille hankautumiselta hellesäällä). Muuten en käytä, edelleenkään.
  • Lyhyt paita leggingseihin yhdistettynä. Siis ei mikään napapaita, mutta joka tapauksessa sellainen, että pylly näkyy. Ikinä en käyttäisi. Minä sen sijaan olen niin vanha, että kaapistani löytyy napapaitojakin (tai ei niitä ole sellaisina hankittu, mutta minkä minä sille voin, että vaatteet kutistuvat ajan kaapissa). Ilmeisesti lama-ajan lapsena kasvaminen on vaikuttanut minuun sen verran, että en myöskään osaa heittää mitään pois - taas uusi vanhuuden aikuisuuden merkki.
  • Lyhyt (teko)nahkatakki. Mielellään niin, että koko ystäväpiirillä on lähes samanlaiset, ja kaikilla näkyy paita tai tunika (Gina Tricot, 7,90 €) takin alta. Ei vain ole minun tyyliäni, ja olen jo niin vanha, että hankin vain oman tyylisiäni vaatteita.
  • Vaihtoehto leggingseille: meleeratut harmaat college-housut. Siis julkisella paikalla, ei treeneissä tms. Todella hämmentävää. Sain yliannostuksen meleerattua harmaata yläasteella, enkä ole voinut sen jälkeen palata niihin aikoihin.
  • Enemmänkin bling-bling-osastoa edustava laukku esimerkiksi em. harmaisiin collegehousuihin yhdistettynä.Ihan yhtä hämmentävää.
  • Jos päällä on hame, se on erittäin lyhyt. Kesällä ihmettelin monta kertaa, miten mekkoina myydään sellaisia luomuksia, jotka minusta kuuluvat pikemminkin tunikoiden luokkaan. Ja ihmiset vielä kulkevat niissä paljain reisin (jos helma loppuu noin 40 senttiä polven yläpuolella, ei paljain säärin kulkeminen ole minusta riittävän kuvaava ilmaus).
  • Trendinuttura tai hiustenpidennykset tai melkein mitä hyvänsä - joka tapauksessa hiukset, joita on laitettu, jopa yli puolen tunnin ajan jopa arkiaamuisin. En käsitä enkä ehdi, vaan nukun mieluummin vähän pidempään.
Pitänee siis olla vain tyytyväinen, jos en näytä teiniltä muiden silmissä. Muoti ajoi ohi, eikä harmita yhtään. (Voi toki olla, että en vain suostu näkemään, millainen vanha naakka olen, ja olen kehittänyt hyvät defenssit.)

perjantai 8. lokakuuta 2010

Hullut mummot

Totesin tänään, että en enää ikinä halua mennä asioimaan Stockmannille. Koin ehkä elämäni tylyimmän ostosreissun, joten on viisainta vastaisuudessa välttää Stockan tavarataloja (oletan, että tänään saamani kohtelu vastaa yhtiön yleistä linjaa ja asiakaskuntaa kautta Suomen).

Yritin (Hulluista päivistä huolimatta) asioida ruokaosaston valmisateriatiskillä. Sieltä palvelua saadakseen piti ottaa vuoronumero, ja vuoronumerolappulaitteen kohdalla käytävällä oli aikamoinen ruuhka. Ihmiset seisoivat ostoskärryineen keskellä lattiaa, ja loputon ihmisvirta meni edes takaisin tiskin edestä. Yritin ostoskorini kanssa lähestyä vuoronumerolaitetta muiden asiakkaiden ohitse pujotellen. Olin jo melkein saamassa vuorolapun, kun vierestäni pyyhälsi iäkäs naisihminen. Hän ei selvästikään pitänyt läsnäolostani, sillä hän ohi mennessään paapatti kovaan ääneen, että "sieltä sitä törmäillään päin kuin tankki!". Jäin suu auki katsomaan mummelin perään, ja häkeltyneenä mietin että todellako se minulle sanoi näin? En tiedä viittasiko hän ulkoiseen olemukseeni vai pyrkimykseeni päästä vuoronumerolaitteen luokse. Mielestäni etenin ruuhkassa kuitenkin varovaisesti ilman että hipaisinkaan muita ihmisiä.

No, sain kuin sainkin itselleni vuoronumeron vain huomatakseni, että jono tiskille oli turhauttavan pitkä. Päätin, että jätän valmisateriaostokset sikseen, ja menen kiertelemään muita ruokahyllyjä. Kun olin kierrokseni tehnyt täpötäydessä Herkussa, tulin uudestaan tämän valmisateriatiskin kohdalle, ja huomasin  jonottavia ihmisiä olevankin nyt vähemmän paikalla kuin aiemmin. Päätinkin ottaa uuden vuoronumeron.

Vuoronumerolappulaitteen ympäristö oli aivan tyhjä kun minä menin painamaan laitteen nappia. Mitään ei tapahtunut. Painenlin pari kertaan sitä siinä yksinäni, kunnes paikalle tuli myyjä. Myyjä totesi minulle vehkeen olevan jumissa, ja avasi sen laittaen paperirullan uudestaan paikalleen. Korjauksen aikana vuoronumeroa hakemaan oli tullut useampia ihmisiä, ja asiakkaita päivysti ringissä siinä koneen ympärillä. Myyjä sai yhden vuoronumerolapun laitteesta ulos, ja katseli ympräilleen kysellen että "kukas olikaan seuraavana vuorossa?". Myyjä oli siis tullut laitteen luokse silloin kun ainoastaan minä olin ottamassa vuoronumeroa. Kaikesta huolimatta myyjä päätti ojentaa vuoronumerolapun vieressä seisovalle ikkäämmälle naishenkilölle ohi ojennetun käteni! Siinä vaiheessa olin jälleen kerran suu auki ja sanattomana. Myyjä siis valikoi asiakkaitaan, ja teki päätöksen antaa vuoronumero tyypilliseen asiakaskuntaan kuuluvalle mummolle, minun jäädessäni nuolemaan näppejäni.

Kun se helkutin vuoronumerolappulaite meni vielä uudelleen rikki, ja loput asiakkaat jäivät ilman vuoronumeroita (ja alkoi yleinen hässäkkä tiskillä), päätin lähteä pois kaupasta. Minun rahojani ei siellä kaivattu, eikä minun tarvitse mennä sinne enää tyrkittäväksi ja pompoteltavaksi. Voin kyllä kertoa, että tuli aika surullinen olo tuosta kauppareissusta.

Lastenvaunut bussissa

Olettakaamme, aivan huvin ja esimerkin vuoksi, että jossain metropolin reuna-alueilla asuu eräs nainen, joka sattumoisin on myös äiti. Tämän naisen lapsi kulkee kaupungilla äidin mukana vaunuissa. Äiti on siis niitä ihmisiä, jotka julkeasti käyttävät hyväkseen meidän yhteisiä verorahojamme kulkeakseen ilmaiseksi joukkoliikennevälineissä.

Säännöllisin väliajoin tästä aiheesta käydään keskustelua lehtien yleisönosastolla. Yleensä joku eläkeiässä oleva henkilö valittaa lastenvaunujen kanssa liikkuvien ihmisten matkustusoikeudesta. Miksi terveiden ja nuorten ihmisten pitäisi saada matkustaa ilmaiseksi, kun vähävaraiset eläkeläisetkään eivät saa? Lisäksi vaunut tukkivat linja-autojen, raitiovaunujen ja lähijunien käytäviä, eli vaikeuttavat maksavien asiakkainen liikkumista. Kaiken lisäksi matkustusmukavuus kärsii, kun vaunuissa istuva lapsi alkaa kuitenkin huutaa kesken matkan.

Tämä esimerkkimme hypoteettinen äiti on hyvin tietoinen asiasta käydystä keskustelusta ja vallitsevasta kielteisestä asenneilmapiiristä ilmaismatkustajia kohtaan. Joka kerta kun hän joutuu matkustamaan jollain joukkoliikennevälineellä lapsen kanssa jonnekin, tuntee hän piston sydämessään. Nainen tietää, että heidän läsnäolonsa saattaa hyvinkin ärsyttää ihmisiä, ja hän yrittää suoriutua matkastaan mahdollisimman nopeasti ja hiljaisesti. Lapsen hyssyttelyä varten on tutti- ja leluarsenaali mukana, eikä nainen lähde ruuhka-aikoina liikenteeseen ollenkaan (ellei sitten esim. lääkärissäkäyntiä varten ole pakko lähteä).

Nainen myös miettii mielessään, että onko lastenvaunujen kanssa ilmaiseksi matkustaminen todella niin suuri synti ja väärin. Hän ymmärtää hyvin vähävaraisten mielipahan, sillä matkalippujen hinnat ovat aika kalliita (nainen ei ole suurituloinen itsekään, mutta tällä seikalla ei ole niin merkitystä). Kuitenkin esimerkiksi eläkeläiset pääsevät aina haluamansa bussin kyytiin. Heillä ei ole sitä vaaraa, että kyytiin ei mahtuisikaan, jos bussissa matkustaa valmiiksi jo kahdet tavalliset tai yhdet leveät kaksosrattaat. Jos bussin keskiosa on täynnä, niin äiti ja lapsi joutuvat odottamaan seuraavaa vuoroa. Samoin liikenteessä on vielä paljon lähijunia, jotka eivät ole matalalattiaisia. Korkeisiin junavaunuihin ei pääse yksin lastenvaunujen kanssa ilman apua, joten äiti välttelee niillä kulkemista. Lähijunien aikatauluihin onkin merkattu tiedot niistä junista, joiden pitäisi olla matalalattiaisia. Mutta vaikka yrittäisi kuinka tähdätä matalalattiajunaan, niin merkattu vuoro saatetaan kuitenkin liikennöidä korkeavaunuisella junalla. Tällöin äiti joutuu joko pyytämään ventovieraiden apua, tai odottamaan seuraavaa matalalattiaista junaa, joka saattaa aikataulun mukaan tulla vasta tunnin päästä. Vanhanmalliset raitiovaunut ovat myös liian hankalia vaunuille, tosin niihin on moneen lisätty matalampi keskiosa liikuntarajoitteisia sekä pyörätuoli- ja lastenvaunumatkustajia varten.

Äiti ei siis pysty suunnittelemaan matkustusaikatauluaan tarkasti, ja matkaan täytyy lähteä todella hyvissä ajoin, että suuremmalla todennäköisyydellä ehtii perille. Toisaalta lapsen kanssa matkustaminen ei voi koskaan olla kovin tarkkaan aikataulutettua, joten tämäkin asia on oikeastaan vain järjestelykysymys. Ja loppujen lopuksi kaikki edellä mainitut hankaluudet ovat voitettavissa kärsivällisyydellä, niin äidin itsensä kuin kanssamatkustajienkin. Ainoa asia mistä ei voi tinkiä, on lapsen turvallisuus. Siksi lapsen kanssa matkustava henkilö ei voi käydä leimaamassa matkakorttiaan bussin edessä (junissa ja raitiovaunuissa leimauksen voi jo tehdä keskivälikössä). Jos halutaan että lastenvaunuilijat maksavat bussissakin matkansa, niin tällöin leimauslaitteet on tuotava myös bussin keski- ja takaosiin. Ja bussimatkastaankin maksaa mieluummin silloin kun on tilaa matkustaa ja vuoroja kyllin tiheästi. Siispä metropolin liikennöitsijöille tässä toive: avorahastus ja nivelbusseja liikenteeseen!

torstai 7. lokakuuta 2010

Torstain koettelemuksia ja toteemieläin

Aamulla luulin, että on jo perjantai. Eipä ollut, ei. Sitten luulin, että huominen työpäivä menee sentään ihan omalla painollaan, kunhan nyt vain ilmestyn paikalle, mutta olin unohtanut yhden aika merkittävän muutoksen, jonka takia jouduinkin ajattelemaan ja suunnittelemaan täysin pyytämättä ja yllätyksenä.

Ja sitten jouduin vielä ostamaan kukkia. Leikkokukkia, joiden ostaminen on minusta ahdistavaa. (En ikinä osta sellaisia itse, enkä ihan hirveästi toivo lahjaksikaan - mieluummin vaikka joku falloksen humoristisen muotoinen kaktus, jota voidaan sitten lahjoittajan kanssa yhdessä hihitellä, tai ihan mikä hyvänsä asiallinen ruukkukasvi, joka ei heti kuole pois.) Ei ihan yhtä ahdistavaa kuin vaikkapa tietokoneiden tai urheiluvälineiden, mutta aika tyhmäksi tunsin itseni joka tapauksessa. Vieraan alan erikoisliikkeillä on sellainen vaikutus - minulle tulee helposti sellainen kohta minua huijataan -olo. En tiedä, mitä oikeastaan haluan, en osaa kysyä oikeita kysymyksiä ja ylipäätään puhun henkilökunnan kanssa aivan eri kieltä, uaargh. Oikeasti hyvä palvelu on tietenkin asia aivan erikseen; sellaista kohdatessani minäkin ostan ahdistumatta melkein mitä hyvänsä. Vaan harvoinpa sitä saa...

Itse asiassa tämän piti olla päivän asu -postaus, koska isona haluan olla muotibloggari ja teini-idoli, enkä ole vieläkään saanut peliä avattua siinä suhteessa. En kuitenkaan jaksanut siirtää kuvia kamerasta koneelle. Laitan siis sen sijaan kuvan toteemieläimestäni, koska jotain havainnollisuutta pitää sentään olla. Koen sitä paitsi niin suurta henkistä yhteenkuuluvuutta toteemieläimeni kanssa, että tuo on käytännössä päivän asu -kuva.


Päivän mietelause: Lypsävää lehmää ei kannata tappaa.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Palvelukseen halutaan

Odotellessani Miljonääriäitien uuden jakson ilmestymistä netti-tv:n puolelle virittäydyn tunnelmaan miettimällä, millaista palvelusväkeä tahtoisin, jos eläisin rikasta ja glamourin täyteistä elämää. Ainakin seuraavat helpottaisivat elämää oikein kivasti:

  • Siivooja. Tämän suhteen en välttämättä edes aio odottaa rikastumista, vaan jos minulla vain joskus maailmassa on vakituinen työsuhde ja huoneenkin verran isompi asunto kuin nyt, ostan siivouspalvelut ilomielin ulkopuolisilta ja nauran laskua maksaessani. 
  • Kokki / keittiöapulainen / ravitsemusterapeutti. Olisi ihanaa, jos joku miettisi puolestani, mitä minä syön tänään / huomenna / ylihuomenna, huolehtisi, että syön kyllin monipuolisesti, ostaisi raaka-aineet ja tekisi kaikki ikävät työvaiheet puolestani. Minä voisin sitten vähän pyöräyttää lastaa pannulla ruokahalua herätelläkseni ja syötyäni laittaa lautaset valmiiksi pinoon, jotta ne olisi helpompi kuljettaa muualle tiskattaviksi.
  • Sihteeri. Sellainen vanhan ajan pätevä täti-ihminen, joka itse asiassa tuntee yrityksen paremmin kuin sen toimitusjohtaja, huolehtii siitä, että pomon lapsille ostetaan syntymäpäivälahjat ajoissa, oikaisee kravatin ja ohimennen oikoo esimiehensä kielivirheet sanelua kirjatessaan. Ja tekee työnsä niin hyvin, ettei pomo edes huomaa, kuka hänen arkensa todellisuudessa pitää kuosissa. Paitsi että sihteerini olisi oikea käteni työelämässä, hän voisi muun muassa ottaa puolestani yhteyttä kaikkiin niihin kavereihin, joita olisi kiva nähdä, mutta kun ei vain tule soitettua ja sovittua tapaamisesta. Lisäksi minun sihteerini pitäisi illalla muistuttaa, koska on aika mennä nukkumaan, ettei aamulla väsytä.
  • Paparazzi. Ei niinkään arjessa kuin matkoilla - kuvat ovat kivoja muistoja, mutta niitä ei tule oikein otettua, ja kiinnostavimmissa tilanteissa en yleensä edes kehtaa kaivaa kameraa esille. Taitava paparazzi ottaisi kiusallisetkin kuvat niin, ettei kukaan huomaa.
  • Personal trainer. Kunnosta on teoriassa kiva pitää huolta. Sohvalta nouseminen on paljon vaikeampaa. Sellainen komea ja kannustava nuori mies, ei mitään sakkolihaa, mutta tarpeeksi tuore ja kirkasotsainen.
  • Personal shopper (minulla on hyvä suomi). En juurikaan käy vaatekaupoissa paitsi matkoilla, olen enemmänkin kirpputorikansaa, mutta aina joskus tulee akuutti tarve juhlamekolle tai talvitakille tai lopullisesti kulahtaneen mustan perusneuletakin korvaajalle tai tai tai. Silloin olisi kovin kätevää, jos joku toisi minun tyylisiäni vaihtoehtoja suoraan kotiin ilman, että minun tarvitsee lähteä sovituskoppeihin saamaan itkuraivareita.
Nyt on miljonäärielämää saatavilla, jee! Pitääpä katsoa sillä silmällä, unohtuiko palvelusväestä joku olennaisen tärkeä jäsen.

Ohjelma katsottu, edittiä pukkaa: Olipas taas niin hyvä ohjelma, että on pikkuisen likainen olo. Vähän kuin olisi Seiskaa lukenut... Nyt ei ole kuitenkaan media- tai itsekritiikin paikka, vaan täytyy jatkaa palvelusväen listaa parilla jäsenellä niin kauan kuin vielä muistan:

  • Kampaaja. Kuinka saatoinkaan unohtaa? Nimim. juurikasvu + haaroittuneet latvat + hätäponnari = ei vielä erityisen huono hiuspäivä Irjan elämässä...
  • Jeeves. Määritelmä "gentleman's personal gentleman" saattaisi kyllä sukupuoleni vuoksi tuottaa tiettyjä ongelmia, ja Jeeves itse on melko vanhoillinen, mutta täydellisessä maailmassa kaikki esteet voitaisiin ohittaa, ja sitten minulla olisi oma Jeeves. Se vasta olisi glamouria, se!
Ja nyt onkin hetki, jolloin sihteerini kertoisi, että Irjan olisi jo korkea aika mennä tutimaan. Ehkä vielä joskus, paremmassa maailmassa...

    maanantai 4. lokakuuta 2010

    Varpun hääkutsuetiketti

    Arvoisa hääpari,

    Olette siis päättäneet mennä naimisiin. Teidän täytyy nyt miettiä minkälaiset juhlat aiotte pitää. Onko valintanne yksinkertainen vihkiminen kahden todistajan läsnäollessa maistraatissa/kirkossa/tunturin laella, vai suuret pidot sukulaisten ja ystävien kera? Miettikää keitä haluatte häihinne mukaan, ja pohtikaa ennen kaikkea sitä, ovatko lapset tervetulleita osallistumaan vihkimiseen ja/tai sitä seuraaviin juhliin.

    Jos ette halua, että sukulaistenne ja ystävienne jälkikasvu osallistuu pippaloihin, niin tämä asia on hyvin yksinkertaista ilmaista hääkutsuissa. Kutsun kuoreen kirjoitetaan vastaanottajaksi vain niiden henkilöiden nimet, jotka häihin halutaan kutsua. Fiksu vastaanottaja tajuaa kyllä, että kutsu koskee vain nimeltä mainittuja henkilöitä ("Erkki Esimerkki ja Maija Mallikas").

    Kenties teillä kuitenkin on epäilyksiä siitä, että vieraanne eivät tajuakaan lukea kuoren vastaanottajien nimiä tarkasti? Ehkä he epähuomiossa heittävätkin kirjekuoren pois? Tästä saattaa seurata epämiellyttäviä tilanteita juhlissa, kun Erkki ja Maija vastoin hääparin toivetta tuovatkin mukanaan lapsensa Piritan ja Liritan. Tätä tilannetta ennakoiden teidän ehkä tekisi mieli sujauttaa hääkutsun väliin pieni lisätietolappunen, jota myös juhlaohjesäännöksi lystikkäästi kutsutaan.

    Juhlaohjesääntöön, kuten itse hääkutsuunkin, saa toki vapaasti laittaa mitä mieleenne juolahtaakaan (mm. pääsylippujen a.k.a. häälahjarahojen maksutili, muut häälahjavaatimukset jne.). Ehkä yksinkertainen "juhlimme ilman lapsia" -lause on välttämätön, jos luulette että vieraanne eivät muuten ymmärrä tilannetta. Tämä on vielä siedettävää. Mutta älkää ikinä, IKINÄ kirjoittako kutsuun, että "koska häät kestävät myöhään ja tarjolla on alkoholia, juhlimme ilman lapsia". Jos laitatte kutsuun mitään tuohon viittaavaakaan, niin TULEN PUREMAAN PÄÄNNE IRTI.

    Mikään maailmassa ei ole ärsyttävämpää kuin holhoava ja alentuva asenne [sic!], etenkin hääkutsuissa. Lapsettomien ja lapsellisten ihmisten kanssa käymieni keskustelujen pohjalta olen tullut siihen tulokseen, että isät ja äidit keskimäärin osaavat arvioida sen milloin heidän pienoikaistensa on aika poistua juhlista, ja mikä on pilttien suhde alkoholiin. Juhlien viinanhuuruiset jatkot eivät ole mikään perustelu sille, miksi lapsia ei kutsuta häihin. Eihän perusteluja edes tarvitse mainita kutsussa! Vai luuletteko tosiaan, että Pirita 2 v. ja Lirita 11 v. riekkuisivat boolimaljan äärellä vielä kolmelta aamuyöllä, eivätkä Erkki ja Maija tajuaisi tehdä asialle mitään? (Jos tämä tilanne vaikuttaa todennäköiseltä, ottakaa ystävienne takia yhteyttä lastensuojeluun.) Älkää myöskään jättäkö lapsia kutsumatta vain sen takia, että haluatte tarjota lapsiperheen vanhemmille vapaaillan lapsista. He kyllä itse järjestävät vapaa-aikaa silloin kun se heille parhaiten sopii. Ehkäpä he eivät edes halua tuhlata vähäistä kahdenkeskistä aikaansa juuri teidän häissänne...

    Muistakaa, että häät ovat teidän juhlanne, ja te teette omasta puolestanne ratkaisut siitä keitä juhliin kutsutaan ja ketkä jätetään kutsumatta. Seisokaa rohkeasti päätöstenne takana. Tyylitaju kunniaan, moukkamaiset selittelyt pannaan!

    sunnuntai 3. lokakuuta 2010

    Yksi ihana kirja, saanko esitellä

    Olen lukenut paljon ansiokasta kaunokirjallisuutta sekä vapaaehtoisesti että pakosta. Vaikealukuisen klassikon selättämisessä on kyllä oma viehätyksensä, mutta aina en vain jaksa kirjoja, jotka haastavat vastaanottajansa. Lukea pitää silti – voisin melkein yhtä helposti olla hengittämättä kuin lukematta. Silloin tarvitaan jotain helpommin sulavaa: nostalgisia nuortenkirjaklassikkoja, dekkareita, tyttöhömppää... Hyvää viihdettä on valitettavan hankala löytää, joten jokainen uusi hömpähtävä tuttavuus on vaalimisen arvoinen (Hilja Valtonen on toki aina varma valinta, mutta hänenkin tuotantonsa on rajallinen eikä niin ollen riitä ihan joka päivän pelastukseksi). Löysin äskettäin uudelleen erään opuksen, jonka olemassaolon olin onnistunut aivan unohtamaan, enkä pettynyt tälläkään lukukerralla.

    Dodie Smithin romaani I Capture the Castle (ilmestynyt suomeksi nimillä Rauniolinna ja Linnanneidon lokikirja) on aika ihana kirja. Siitä on tehty myös elokuvasovitus, jota en tosin ole uskaltautunut katsomaan (vrt. Varpun Hotelli Firenzessä -pettymys – en halua ottaa riskiä)… Analyyttisyys tappaa nautinnon. Tyydynkin epäanalyyttisesti listaamaan joitakin asioita, jotka mielestäni tekevät romaanista ihanan:
    • Tapahtumat kuvataan 17-vuotiaan Cassandra Mortmainin näkökulmasta. Kertoja on kiinnostava hahmo, jossa on särmää.
    • Cassandra asuu köyhtyneen ja kummallisen perheensä kanssa rappeutuneessa linnassa. (Nummet! Tweed-pukuiset kartanonherrat! Vallihaudat! Oih! Miljöön tarjoilemilla kliseillä myös leikitellään: esimerkiksi Cassandran äitipuoli vaeltelee alastomana linnan ympäristössä kokeakseen yhteyttä luonnon kanssa.)
    • Haikeaa ihanuutta kirja saa myös siitä, että tapahtumat sijoitetaan 1930-luvulle – kuinkas maailmalle sitten kävikään?
    • Kirja on aika kiltti, mutta siitä huolimatta virkistävällä tavalla tietoinen elämän tosiasioista.
    • En juurikaan jaksa teoksia, joissa puhutaan kirjoittamisesta, mutta Smithin romaanissa kirjoittamista ja kirjallisuutta käsitellään jopa ajatuksia herättävästi. Myös Cassandran isän aiemmin julkaistu romaani ja teoksen loppupuolella pilkahtavat tuotokset saattavat huvittaa, jos on hiukkaakaan sattunut kohtaamaan (tai esimerkiksi joutunut tenttimään, hyiii) postmodernistisen kirjallisuuden konventioita.
    • Teoksessa Cassandra ja hänen sisarensa miettivät, olisivatko mieluummin Austenin vai Brontën sankarittaria. Jos pitää kummastakaan, saattaa pitää myös tästä kirjasta; ainakin minä pidän kaikista edellä mainituista.
    • Ensimmäisen lukukerran jälkeen joskus aikojen alkuhämärissä tunsin tulleeni huijatuksi. Eivät asiat saa jäädä auki! Nyt olen hivenen valmiimpi ymmärtämään Cassandran suulla esitetyn näkemyksen siitä, että sellaiset sankarittaret eivät ole kiinnostavia, jotka voi heittää mielestään heti yksiselitteisen onnellisen lopun jälkeen. Cassandraa itseään onkin vaikea unohtaa.
    • Kirjan loppu muistuttaa minua myös Charlotte Brontën Lucy Snowesta, joka on yksi niistä kirjallisista hahmoista, jotka ovat pahimmin menneet ihoni alle. Yritin kesällä lukea Syrjästäkatsojan tarinaa uudelleen, mutta mielentilani ei ilmeisesti ollut otollinen, enkä päässyt loppuun, vaikka uusin lainaa sinnikkäästi niin pitkään kuin pystyin. Cassandran maailmaan on helppo sujahtaa silloinkin, kun Brontë ei syystä tai toisesta luista.
    Päivän mietelause:  Even a broken heart doesn't warrant a waste of good paper. (Dodie Smith: I Capture the Castle)

    Hotelli Firenzessä

    Nyt on sitten tämä sumuinen sunnuntaipäivä pilalla. Olin tyhmä tyttö, ja päätin katsoa YLE:n Areenalta E. M. Forsterin romaaniin perustuvan "Hotelli Firenzessä" ("A Room with a View") -tv-elokuvan vuodelta 2007. Tunteita ja romantiikkaa täynnä olevasta fiilistelyhetkestä tulikin katkera ja kyyneleinen pettymys.


    Muistan, kun näin vuonna 1985 valmistuneen "Hotelli Firenzessä" -elokuvan ensimmäisen kerran. Olin teini-ikäinen (tämä siis joskus 90-luvun loppupuolella), ja sattumalta osuin telkkarin ääreen elokuvan esityksen aikaan. Olin yksin kotona, ja sain rauhassa eläytyä tarinan intensiiviseen kerrontaan, ihmissuhteisiin ja upeisiin maisemiin Italiassa. Ja mikä kutkuttavan ihana tunne olikaan, kun tarinan päähenkilöt, Lucy ja George, saivat kuin saivatkin toisensa elokuvan lopussa. Helena Bonham Carterin esittämä Lucy oli kaunis ja päättäväinen sankaritar suurine silmineen, ja Julian Sandsin George oli sopivan älykäs ja hyvännäköinen sankarin rooliin.


    Myös tämä viikko sitten telkkarista tullut uudempi versio oli kauniisti kuvattu, ja näyttelijät olivat hyviä. Elokuva tosin alkoi jo hieman pahaenteisesti, kun aluksi Lucy kirjautuu yksin hotelliin Firenzessä, ja tapahtuma-aikana on 1920-luku. Forsterin kirjan tapahtumathan sijoittuvat 1900-luvun alkuun, ja tässä elokuvassa niihin palattiin takaumien kautta Lucyn muistellessa elämäänsä. Ihan kivasti juonessa päästiin siihen, että Lucy tajuaa rakastavansa Georgea, ja ryntää hakemaan hänet uimalammelta. Ensimmäinen kunnon järkytys katsojalle aiheutetaan sillä, että George näyttää kelluvan lammella hukkuneena. Siis mitäh! Lucy kahlaa kirkuen auttamaan Georgea, joka kuitenkin sitten nostaa itse päänsä vedestä, ja ottaa Lucyn syleilyynsä. Okei, kaikki siis hyvin tähän asti. Sitten näytetään kiihkeää lakanoissa pyörimistä Englannissa ja Firenzessä, jonne pari on karannut mennäkseen naimisiin (ja tähän loppuu niin alkuperäinen romaani kuin tuo vanhempi elokuvakin). Mutta sitten katsojaa isketään avokämmenellä  päin naamaa; kiihkeä seksikohtaus Firenzessä feidataan kuvaan ensimmäisen maailmansodan taistelukentältä, ja siinä näytetään George makaamassa kuolleena juoksuhaudassa. SIIS MITÄ V*TTUA!?!?!? Kenen idea oli tappaa tämän romanttisen ihanuuden pääparista toinen??? Olipa tosi kiva juttu, ja jäipä todella hyvä mieli katsojalle. Tilanne on verrattavissa siihen, jos Mr. Darcy olisikin paljastunut vaimonhakkaajaksi Ylpeyden ja ennakkoluulon lopussa, tai niin, oishan sekin tietysti voitu siinä tappaa, ja Elisabeth olisi jäänyt leskeksi.

    Wikipedia osasi kertoa, että vaikka E. M. Forster on itsekin kirjoittanut tarinalle lisäosan (julkaistu vuonna 1958), niin ei siinäkään George todellakaan kuole kummassakaan maailmansodassa. ITV:ltä on kommentoitu Wikipedian mukaan uutta versiota näin:

    Laura Mackie, ITV director of drama, has said that this adaptation "captures the spirit of Forster’s most memorable novel, but delivers it in a fresh, engaging way for a modern audience."

    Kiitti vaan, ei olisi todellakaan tarvinnut minua varten tuottaa tuoretta näkemystä modernille yleisölle, olisin halunnut sen vanhan ja turvallisen...