torstai 29. marraskuuta 2012

Love is in the air

Puhuin tässä taannoin eräille tovereilleni siitä, kuinka tahtoisin Vickanin ja Danielin seuraksi William ja Kate -häämukin. Ihannetapauksessa tietenkin sellaisen, jossa sulhasen kasvoina edustaakin hänen veljensä Harry.

Mukia minulla ei vielä ole, mutta keskustelun seurauksena sain jotakin lähes yhtä hienoa. Tällainen pariskunta tervehtii nyt minua jääkaappini ovessa:


Niin kaunista!

(Totesin kohdetta ikuistaessani, että en osaa ottaa tarkkoja kuvia. Harmitti, koska kohde oli sen verran  merkittävä, että olisin tahtonut ikuistaa kortin koko loistossaan. Vaivauduin ottamaan ihan useita kuvia, ja tuloksena oli suhrua aina vain. Sitten tulin järkiini ja tajusin, että kukaan ei ehkä tässä blogissa ensisijaisesti kuvien takia vieraile, ja jos vieraileekin, hän on joko masokisti tai aika tyhmä.)

tiistai 27. marraskuuta 2012

Valomysteeri

Jouluvalot ovat tällä hetkellä elämässäni sen verran pinnalla, että jatkan vielä aiheesta. Olen nimittäin taas tänä syksynä miettinyt, kuinka käytännössä toimivat sellaiset kokovartalovalot, joiden ansiosta puu näyttää pimeässä suunnilleen tältä:


Kuinka valot saadaan paikalleen? Otetaanko ne kesäksi pois? Onko niiden laittaminen vaikeaa? Voiko puu kasvaa yli vaatteistaan? Vaihdetaanko palaneita lamppuja ikinä? Esimerkiksi Mannerheimintien (tai ehkä Topeliuksenkadun) varressa aika tarkkaan Tullinpuomin Shellin kohdalla on tuollainen puu, ja monena talvena olen miettinyt, miltähän se näyttää kesäisin. Kesällä en sitten muista katsoa. Tietääkö joku?

maanantai 26. marraskuuta 2012

Pimeys jatkukoon

Nyt on pakko lisätä pieni päivitys tähän tekstin alkuun: tämän avautumisen jälkeen laitoin maahantuojalle palautetta samoilla höyryillä, vaikka arvelin, ettei siitä mitään hyötyä ole. Erehdyin: minuun oltiin ripeästi yhteydessä, ja postittavat sieltä minulle sellaisen uudenlaisen adapterin. Hyvä hyvä! Reklamaatiotilanteissa asiakaspalvelu punnitaan!

Talvitaika-valosarjan valmistaja saa nyt kyllä haistaa ison kukkasen. Minulla on ulkovalosarja, jonka ostin viime talvena. Muuntajaan voi pakkauksen mukaan "liittää 40-lamppuisen Talvitaika LED-lisävalosarjan". Tänään sitten ostin sellaisen lisävalosarjan, koska ajattelin, että parvekkeen sypressiin olisi kiva laittaa jouluvalot. Kotona kuorin tuotteen pakkauksestaan ja menin tuomaan valoa pimeyteen. Ei onnistunut. Havainnollistan, miksi:

Laitoin taustaväriksi yhden inhottavimmista värisävyistä, jonka tiedän. Siitäs saavat.
Vasemmalla on entisen valosarjan johdon muuntajaan menevä pää. Oikealla on tänään ostamani lisävalosarjan muuntajaan menevä pää.

Muuntajan ja lisäosan yhteensopivuus: heikko.
Tilanteen ennakoitavuus pakkausten tekstien perusteella: hyvin heikko.
Kuluttajan kärsimä taloudellinen tappio: melko pieni.
Kuluttajan tyytymättömyys ostoksiinsa: huomattavan suuri.
Todennäköisyys, että kuluttaja ostaa jatkossakin valmistajan tuotteita: erittäin vähäinen.

Nyt minulla on hyödytön lisävalosarja, jota ei voi palauttaa kauppaan, koska pakkaus on avattu. Pitäisiköhän järjestää pikkujouluajan kunniaksi blogiarvonta, jonka pääpalkinto on yllätys?

lauantai 24. marraskuuta 2012

Kalsarit

Minulla on ongelma. Mikä olisi terve ja normaali tapa suhtautua eräisiin omasta kotitaloudestani löytyviin miesten kalsareihin (kuva alla)?

"Kisses"

Kalsarit ovat olleet mitä ilmeisimminkin hyvin rakkaat käyttäjälleen. Hän sai ihanan punaiset kalsarit lahjaksi useammaltakin kiitolliselta naiselta keväällä 2006. Kalsareissa lukee lisäksi teksti "Kisses", mikä kenties palauttaa käyttäjän mieliin kauniita muistoja tämän nuoruudesta. Kalsarit ovat täyttä puuvillaa, ja sen takia materiaalin kimmoisuus on kaikonnut pesuissa jo aikaa sitten. Puuvilla on myös jännällä tavalla alkanut reikiintyä ja rispaantua kulutuspinnoilta.

Missä vaiheessa rakkaat ja merkitykselliset kalsarit ovat niin reikäiset, että ne voisi - kaikesta tunnearvosta huolimatta - heittää pois? Onko minulla sivustakatsojana oikeus puuttua asiaan, ja viheltää peli poikki? Jos kalsareille langetetaan käyttökielto, saako omistaja kuitenkin pitää ne muistona? Olisiko hävittäminen polttamalla turvallisempaa? Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

Nämä ovat vaikeita asioita. Kuten Irja ja sananlaskutkin tietävät; "ota ensin oma silmänpako sukkahousustasi pois, ennen kuin tuomitset läheisesi kalsareita".

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Hesari muuttuu, minä en (eli valitan aina vain)

Hesari uudisti nettisivunsa maksua vastaan katseltaviksi. Muutos tuli voimaan aika nopeasti, joten eilen menin vanhasta muistista lehden sivuille katselemaan päivän otsikot. Yhtä klikkasinkin, ja kas: viikkokiintiöstä oli viidesosa mennyt. Normaalisti klikkaan jo päivässä useampaa kuin viittä uutisotsikkoa, joten ilmaisten uutisten kiintiö tuntui aika pieneltä. Poistin siis lehden sivut selaimeni suosikeista ja päätin ruveta vierailemaan ahkerammin Ylen uutissivuilla.

Mikäpä siinä; Hesarilla on toki oikeus päättää, että kaikki talossa tuotetut sisällöt ovat maksullisia. MUTTA. Facebookissa linkattuja juttuja saa käsittääkseni vapaasti lukea. (En nyt ryhdy tarkistamaan lehden sivuilta, koska tiedosta pitäisi luultavasti maksaa.) Blogeissa linkattuja sen sijaan ei selvästikään saa - menin klikkaamaan yhdessä blogissa yhtä linkkiä, ja oho, olinkin Hesarissa, ja taas kului kiintiötä. Hesarin väelle tiedoksi (olen ihan varma, että siellä joku seuraa blogiamme kiihkeästi), että minusta tuo on aika tyhmää. Olette kovasti nykyaikaisia siellä ja suositte sosiaalista mediaa, mutta ette kumminkaan tajua, että Facebook ≠ kaikki sosiaalinen media. Mikä logiikka tuossa oikein on olevinaan?

Ei tunnu kauhean harkitulta ratkaisulta sekään, että sivujen ulkoasun uudistus ja maksulliseksi ryhtyminen osuivat täsmälleen samaan saumaan. Entisestä Hesarin verkkoversiosta en maksaisi. Sivuilla oli tasa-arvoisen näköisesti aseteltuja otsikoita, joista äkkinäinen surffailija saattoi päätyä yhtä lailla pidempään artikkeliin, jossa oli ihan taustatietoja ja kaikkea, lyhennelmään päivän lehdessä ilmestyneestä jutusta, kiireessä huitaistuun kolmen rivin tekstintynkään videolinkin alla kuin klikkaa mua -hengessä laadittuun hetken kuumimman kohujulkkiksen avioerouutiseen. Ei välttämättä suoranaista laatujournalismia siis. Nyt sitten pitäisi ostaa sika säkissä ja ryhtyä maksamaan sisällöistä - jotka eivät olekaan samoja kuin ennen.

Olisiko kuitenkin kannattanut houkutella lukijoita uudenlaisen netti-Hesarin pariin antamalla lukevan yleisön ensin rauhassa tutustua siihen edes viikon verran? (Joo, tutustumistarjouksena saisi lukea kuukauden eurolla, mutta tuo summa ei taida paljon lehden budjetissa tuntua. Lukijalle kokeilu sen sijaan maksaa ainakin rekisteröitymisen vaivan, joka on välillä yllättävän iso. Lisäksi asiakkuus jatkuu testikuukauden jälkeen automaattisesti kestotilauksena, jonka peruminen on aina kirottu riesa.)

Lopuksi vielä risuja siitä, että Hesarissa ei tunneta sanomalehtitermistöä. "Lue ilmaiseksi viisi artikkelia viikossa." Miksi myös kolumnien lukeminen sitten verottaa artikkelikiintiötä?

tiistai 20. marraskuuta 2012

Inventaario

Viime aikoina on tuntunut enenevissä määrin siltä, että minulla ei ole mitään päälle pantavaa - tai oikeastaan jalkoihin. Nyt reipastuin tekemään pientä tutkimusta vaatekaapissani. Siellä oli
  • 21 paria rikkinäisiä mustia sukkahousuja
  • 3 paria ehjiä mustia sukkahousuja, joista 
    • yhdet superpaksut 
    • yhdet kuviolliset.
Käytännössä minulla on siis yhdet mustat perussukkahousut. Ei ihme, että on pukeutuminen ollut aika turhauttavaa. Inventaarion seurauksena tein myös pari päätöstä:
  • Taidan mennä ostoksille.
  • Hankin edelleenkin sukkahousuni mieluiten halvalla mutta en ikinä enää osta niitä Primarkista, oli hinta mikä hyvänsä (syysretkillä Brittein saarille ostin tuosta Irlannin ihmeestä halpojen hintojen sokaisemana ties kuinka monet parin punnan sukkahousut, joista kaikki hajosivat ensimmäisellä tai viimeistään toisella käyttökerralla).
Osaa risoista voi vielä ihan hyvin käyttää, jos laittaa kahdet päällekkäin, mutta osasta kyllä on aika lopullisesti ajanut ohitse. En millään raaski heittää tuollaista määrää materiaalia roskikseen,  joten nyt kaipaisin Niksi-Pirkkaa kertomaan, mitä rikkinäisistä sukkahousuista kannattaisi tehdä. Ideoita otetaan kommenttiboksissa vastaan!

maanantai 19. marraskuuta 2012

Pakko ei meitä työhön saa

...mutta entä jos ei saa mikään muukaan? Ihan sama, millaisesta projektista on kyse - aloitan aina työn ihan kohta tai vaihtoehtoisesti huomenna, ja kun lopulta ryhdyn hommiin, työ olisi pitänyt aloittaa jo eilen. Ilman viime tippaa en ikinä saisi mitään tehdyksi.

Toisaalta yhtä usein ajatus siitä, että jotakin täytyy tehdä tiettyyn määräaikaan mennessä, saa minut täydellisesti lamaantumaan, vaikka asia periaatteessa olisi kuinka kiinnostava. Pakko tekee kaikesta vastenmielistä. Lykkään ja lykkään, ja lopulta saattaa käydä niin, että deadline menee ohi siinä vitkutellessa. (Olen jälkikäteen miettinyt suurella myötätunnolla esimerkiksi takavuosien soitonopettajiani. Olin niin laiska harjoittelija, että ihmettelen, kuinka kummassa tulin oppineeksi yhtikäs mitään.)

Toisaalta en siis tee mitään, ellei ole pakko, ja toisaalta en tee mitään, jos on pakko. Tämä varmasti selittää, että en vielä 19 21 25 vuoden kypsässä iässäkään ole juossut maratonia, rakentanut omakotitaloa, ottanut kymrin kieltä haltuun, kirjoittanut menestysromaania, väitellyt kolmesta eri tiedekunnasta tai perustanut menestyvää yritystä. Ihan liian työlästä. Aloitan ehkä huomenna.


P.S. Kwai-joen silta soi nyt taukoamatta päässäni. Jaetaanpa korvamatoa muillekin, jotta en olisi yksin tämän asian kanssa:

perjantai 16. marraskuuta 2012

Jonoon järjesty!

Inhoan jonottamista. Ei ole mitään hyvää siinä, että joutuu tuijottamaan vieraan ihmisen takatukkaa samalla, kun joku toinen ventovieras tuuppii selkää. Olen lakannut käymästä vappuna Ullanlinnanmäellä, koska en kestä niitä vessajonoja. Disneyland olisi luultavasti minulle maanpäällinen helvetti (koska tuntikausien jonotus laitteisiin; en kyllä usko, että muutenkaan nauttisin, en ole huvipuistojen suuri ystävä). Suomalaisille jonottaminen on kuitenkin selvästi jonkinlainen kansanhuvi. Muuten en voi ymmärtää, miksi ihmiset tekevät sitä vapaaehtoisesti.

Esimerkki A. Lentokenttä. On jonotettu lähtöselvityksessä ja/tai matkatavarahihnalla, turvatarkastuksessa, passintarkastuksessa, vessassa, kahvilassa, tax-freessä ja pankkiautomaatilla. Nyt ollaan lähtöportilla, ja henkilökuntaa alkaa vähitellen saapua paikalle valmistelemaan koneeseen siirtymistä. Mitä tekee suomalainen? Säntää passi ja matkadokumentit sojossa jonottamaan. Miksi? Jotta pääsisi jonottamaan lisää koneeseen vievässä putkessa tai viettämään ylimääräistä laatuaikaa koneeseen kuljettavassa bussissa. Käsittämätöntä.

Esimerkki B. Bussipysäkki. (Minulla on nyt joku fiksaatio näihin joukkoliikenneaiheisiin.) Ihmisiä kasaantuu hiljalleen laiturin liepeille odottelemaan sopivaa linja-autoa. Sitten joku hätääntyy ja päättelee, että ei varmasti mahdu kyytiin, ellei mene kiltisti jonottamaan. Ilmiö tarttuu, ja pian kaikilla on kurjaa. Jos tarjolla on katos tai penkki ja odotusaikaa ties kuinka paljon, miksi kenenkään pitäisi seisoa tihkusateessa tarkastelemassa edessään seisovan Pirjo-Uolevin juurikasvua sen sijaan, että istuisi mukavammin lukemassa kirjaa tai miettimässä elämää? Olen ratkaissut asian sillä tavalla, että en todellakaan jonota bussiin, koska ei ole pakko, vaan kiilaan sisään jonon ulkopuolelta sellaisten ihmisten kohdalla, jotka ovat saapuneet paikalle suunnilleen silloin kuin minäkin. Vielä en ole saanut turpiini. (Tässä on sitten turha ruveta puhumaan mitään kohteliaisuudesta tms. Ei bussiin meneminen niin vaikeaa ole, olen nähnyt monta kertaa, että se onnistuu ilmankin jonottamista!)

Esimerkki C. Kamppi. Tämä parin päivän takainen tapaus. Okei, en syö lihaa, mutta siitä huolimatta en pysty käsittämään. Maksan oikeasti mieluummin vähän enemmän kuin jonotan tuntikaupalla tuotetta, joka loppuu sitten kuitenkin kesken. (Luulen, että olisin ollut erittäin huono neuvostokansalainen.)

torstai 15. marraskuuta 2012

Hei kaikki bussibongarit!

Kertokaa minulle pari asiaa!

1. Mikä ihmeen bussityyppi täyttää seuraavat tuntomerkit? (Ja miten näitä autoja pystyy välttämään?)
  • Ensi silmäyksellä autossa vaikuttaisi olevan mukavasti tilaa, mutta käytännössä se johtuu siitä, että istumapaikkoja on ärsyttävän vähän.
  • Nekin paikat on typerästi sijoiteltu. Esimerkiksi takaosassa renkaiden päällä olevat penkit on nostettu "hyllylle", joten niillä istuvat matkustajat saavat viettää aikaa polvet suussa.
Siis tällä tavalla.
  • Bussissa ei ole takaovea, ja sepäs vasta helpottaa poistumista.
2. Miksi minusta tuntuu siltä, että istun noissa kirotuissa autoissa koko ajan? Ovatko ne oikeasti jotenkin laajempi ilmiö nyt, vai osunko vain säännöllisesti sellaisille linjoille, joiden liikennöitsijä on ostanut halvalla jonkun bussivalmistajan jäännösvaraston?

 P.S. Minulla on nyt joku jatkuva blogiavautumisen tarve, mutta aivot niin tahmassa, etten jaksa ajatella mitään kovin vaativaa. Jos tämä siis oli mielestäsi tylsä aihe, odotapa vain, mitä vielä tuleman pitää!

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Voi Weiner, minkä teit!

Välillä elämä vaatii hömpän lukemista. (Minusta hömppä on sympaattisempi termi kuin chick lit ja sitä paitsi suomea, joten käytän sitä. Sellaista tipukirjallisuutta nyt kuitenkin tässä tarkoitan.) Valitettavasti hyvää hömppää on maailmassa aivan liian vähän. Paremman puutteessa kulutan kyllä kehnompaakin höttöä, mutta mieluummin sitä antaisi lukiessaan vallan ihan muille tunteille kuin myötähäpeälle. En myöskään ole tippaakaan kiinnostunut muovimuotimaailmaan sijoittuvista juonikuvioista tai merkkilaukuista - ruohonjuuritasolla on paljon kiinnostavampaa. Tämäkin vähän rajaa valikoimaa.

Joihinkuihin hömpisteihin voi sentään onneksi aina luottaa. Kotimaisen hömpän kuningatar on tietysti Hilja Valtonen. Harmi vain, että uusia julkaisuja taitaa olla turha odottaa... Ulkomaisista kertojista taas Marian Keyes on yleensä ollut varma valinta. Vähänkö muuten oli kivaa, että kuuden vuoden tauon jälkeen viimeinenkin Walshin perheen tyttäristä sai nyt syksyllä "oman" kirjansa! (Toivottavasti joku täällä vierailevistakin on niin vihkiytynyt asiaan, että osaa jakaa iloni!)

Toinen ulkomainen luottokertojani on ollut Jennifer Weiner. Koska Weinerin uran alkupään teokset olivat minusta niin virkistävää luettavaa, olen kovasti yrittänyt pitää hänen uudemmastakin tuotannostaan, mutta voi: se on koko ajan hankalampaa. Särmät ovat hioutuneet, huumoria on koko ajan vähemmän, ja lopulta sitä vain veivataan ihmissuhteita otsa rypyssä ja kasvetaan sisäisesti. Weinerin viimeisimmästä kirjasta The Next Best Thing on jo pakko todeta, että se oli pähkinänkuoressa tylsä.

Joka ikisessä Weinerin teoksessa sankaritarta tai jotakuta keskeisimmistä henkilöhahmoista määrittävät ainakin seuraavat ominaisuudet - jotka ovat ilmeisesti samalla myös kirjailija Weinerin ominaisuuksia:
  • oliivinvärinen iho
  • ylipainoinen
  • juutalainen
  • asuu Philadelphiassa
  • isä ottanut ikävästi hatkat jossakin vaiheessa lapsuutta
  • pitää uimisesta
  • taitava kokki
The Next Best Thing ammentaa vahvasti kirjailija Weinerin omista kokemuksista tv-sarjatuotantojen ihmeellisessä maailmassa. Kirjan päähenkilö puolestaan on käsikirjoittaja, joka kirjoittaa omaan elämäänsä pohjautuvaa tv-sarjaa. Melkoista navankaivelua tämäkin.

Minä puolestani olen sitä mieltä, että kymmenen julkaistun kirjan jälkeen Weinerin olisi korkea aika katsoa vaihteeksi peilin ulkopuolelle ja yrittää sanoa jotakin uutta. Sitä odotellessa!

tiistai 13. marraskuuta 2012

Hauskaa vappua!

Pienillä sisustuselementeillä on helppo tuoda juhlan tuntua arkisiin marraskuun päiviin. Minun keittiöni avohyllyjen huolella laadituissa asetelmissa vilkutteleekin esimerkiksi tällainen kaveri:

Kuvausympäristö lavastettu; en käytä päiväpeittoa keittiössäni, vaikka sillä voisikin kätevästi häivyttää tiskivuoren näkyvistä.
Tyyppi on ehtinyt juhlia jo vappua ja juhannusta. Nyt jännitän, jaksaako se jouluun asti. Ainakin vielä jaksaa käsi nousta iloiseen tervehdykseen, joten toivoa on!

maanantai 12. marraskuuta 2012

Puhetta vihasta

Monet varmasti huomasivat, että Riku Rantala kirjoitti Hesariin perjantaina siitä, kuinka ”Vain Suomessa vihataan lapsia”. Otsikko oli niin provosoiva, että päätin olla provosoitumatta. Sisältökin oli suunnilleen sitä, mitä saattoi olettaa. Lasten ilakointia ja kiukuttelua paheksutaan, ja se on ikävää, ja maailmalla on aivan toisin. Juu, onhan Suomessa vähän sellaista, että ei pitäisi tehdä itsestään numeroa, ja julkisilla paikoilla ihmiset ovat aika reviiritietoisia. Siinä on puolensa ja siinä on huonot puolensa. Eivätkä nämä rajoitukset taida pelkästään lapsia koskea. Aika tyynenä luin, ja olin jo päättänyt, että tätä muurahaispesää en kyllä ryhdy sohimaan. Jokin tekstissä ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan.

Rakennelma horjuu hiukan jo tekstin alkupuolella, kun Rantala toteaa: "Omien reissukokemuksieni pohjalta esitän kuitenkin yhden suomalaisyleistyksen, joka valitettavasti on totta." Totta? Miten niin? Omien kokemusten perusteella? Totuus on, totta tosiaan, usein hyvinkin subjektiivinen käsite...

Erityisesti minua kuitenkin jäi kaihertamaan tekstin loppu. Näin sanoo Rantala, ja minusta sanoo vähän hölmösti:
Pelottavaa on, että tällaiseen käyttäytymiseen olen syyllistynyt monesti itsekin – ymmärsin moukkamaisuuteni vasta tultuani itse isäksi ja otettuani lapset mukaan reissuun. Näin isänpäivän korvilla suosittelen molempia: oppii olemaan ihmisiksi.
Yksi asia, josta melko varmasti provosoidun, on ”pyhä vanhemmuus” -tyyppinen argumentointi. (”Vasta kun minusta tuli äiti/isä, aloin ymmärtää elämästä jotakin!”) Tuohon sortuu sitten Rantalakin – ja saman tien minä lakkaan kyllä kuuntelemasta.

Sorry vaan, Riku: epäilen vahvasti, että minusta ei koskaan tule isää (eikä se äitiyskään ole ollenkaan kirkossa kuulutettu juttu), joten olen tuolla logiikalla tuomittu ikuisesti nyrpistelemään nenääni, kun uhmaikäiset raivoavat bussissa. En myöskään voi ymmärtää, miksi vanhuksia pitäisi hoitaa, koska en itse ole vanha, ja sairaatkin valittavat vaivojaan syyttä suotta, koska itse olen kohtuullisen terve, ja opiskelijat ovat ihan turhanpäiväistä joutosakkia, koska itse olen kuluttanut opintotukikuukauteni jo aikaa sitten, ja niin edelleen. Niinkö? Eikö yhdessä elämisessä kuitenkin ole kyse vähän niin kuin siitä, että pärjäiltäisiin myös sellaisten ihmisryhmien kanssa, joihin ei itse kuuluta – eikä välttämättä tulla koskaan kuulumaankaan?

No, olkaamme kohtuullisia. Ei saa antaa huonojen perustelujen pilata hyvää tarkoitusta. Jatkossa pyrin siis vihaamaan ehdottoman tasapuolisesti niin vanhoja kuin nuoriakin!

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Terveisiä tv-ohjaajille

Kun tanssia tai taitoluistelua tai vastaavia lajeja näytetään televisiossa, katsoja on ruudun äärellä luultavimmin siksi, että hän tahtoisi nähdä, mitä lavalla tai kaukalossa tapahtuu. Valitettavan usein studion väki vain tuntuu tekevän kaikkensa vaikeuttaakseen esitysten seuraamista.

Ei ole kovin hyvää yleisön palvelemista jättää huomattava osa koreografiasta näyttämättä. Näissä asioissa kokonaisuus ratkaisee. Sanokaa nyt edes joku tiukka EI taiteellisille lähikuville, jännittävästi kesken liikesarjaa vaihtuville kuvakulmille ynnä muille! Jos on ihan pakko päästä kikkailemaan, säästäkää se vasta mahdollisiin hidastuksiin, olkaa niin hyvät!

EDIToidaanpa vielä. Yritän tässä katsoa Dancen viimeisintä jaksoa, ja kameratyöskentely riipii sieluani niin kovasti, että on pakko pitää taukoja välillä ja manailla. Jos kyseessä on parille laadittu koreografia, niin millä ihmeen logiikalla on tarkoituksenmukaista näyttää ainoastaan toisen tanssijan ylävartaloa? Puhumattakaan muista visuaalisista neronleimauksista. Herätkää nyt siellä studiossa!

torstai 8. marraskuuta 2012

Nuori kapinallinen

Menin nyt syksyllä yhdelle kurssille. Siellä istutaan luokkahuoneessa ja seurataan, kuinka opettaja on aktiivinen kaikkien opiskelijoiden puolesta. Yleisesti ottaen olen sellainen perusaneeminen osallistuja. Teen tehtävät, otan itse selvää asioista, joita en ymmärrä, keskustelen parin ja ryhmän kanssa, mutta en sano vapaaehtoisesti mitään koko ryhmän kuullen tai kysy neuvoa, ellen ole aivan hukassa (yleensä asia joka tapauksessa selviää muutenkin).

Yhdessä suhteessa kuitenkin rikon kaavoja: minä vaihdan istumapaikkaa aika usein! Tavallisestihan homma menee niin, että kurssilaiset valuvat ensimmäiselle kokoontumiskerralle, kyräilevät ympärilleen, istuvat luokassa kohteliaan etäisyyden päähän muista paikalla olevista ja majoittuvat sitten samalle paikalle viikko toisensa jälkeen. Minäpä en! Tähän mennessä olen istunut jo
  • eturivissä
  • takarivissä
  • ikkunan puolella ja 
  • oven puolella.
Ooh! Tämä on suuri muutos minun elämässäni: normaalisti istun aina takarivissä (paitsi elokuvissa)!

(Itse asiassa aloitin vahingossa, kun tulin yhdelle kerralle vähän myöhässä enkä kehdannut kolistella koko luokan läpi. Sitten päätin jatkaa, koska onhan tuo paikkauskollisuus jotenkin kummallista.)

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Ajan merkkejä ja kauneusvinkki

J**** se tulla jollottaa, tahdonpa sitä tai en: naapuruston ensimmäiset puna-sini-vihreät vilkkuvalot bongattu. (Minulla on kyllä ollut parvekevalot elokuun lopusta saakka, mutta se on aivan eri asia, koska ne ovat osa talvikauden yleisvalaistusta, eivät j****valot. Eivätkä ne vilku.)

Punainen hiusväri on uskollinen kumppanini elämän tiellä, mutta siitä hankala, että se haalistuu turhan nopeasti. Nyt olen vihdoin keksinyt, miten tukka säilyy punaisena pidempään: ei pidä pestä hiuksia! Sain vihdoinkin aikaiseksi vaihtaa suoristusaineen keskinkertaisesta yllättävän hyvään*. Aineessa on vain yksi vika: se pitää ohjeen mukaan suihkia kosteisiin hiuksiin ja kuivata sitten hiukset läpikotaisin ennen suoristusta. Arvatkaa vain, ehdinkö ja jaksanko sellaista aamukoomassa tehdä. (En myöskään uskalla jättää mitään vaihetta väliin, koska pelkään, että sitten aine ei enää toimi.) Olen siis huijannut itseni aika monena aamuna uskomaan kuivashampoon tehoon, ja koska pesen hiuksia paljon harvemmin kuin ennen, väri hiipuu hitaammin. Hurraa!


*John Frieda Frizz-Ease 3-Day Straight Semi-Permanent Styling Spray. Sponsorit: lähettäkää muutama laatikko minulle, ja lupaan kehua!

tiistai 6. marraskuuta 2012

Täti lukee Cosmoa. (Tai pikemminkin jättää lukematta.)

Viikonlopun seurauksena olen taas vuoden kauempana Cosmopolitan-lehden kohderyhmästä (18-29-vuotiaat). Keski-ikä, täältä tullaan!

Koska minulle kuitenkin merkkipäiväni kunniaksi em. julkaisu lahjoitettiin (sisäinen täti-ihmiseni sai samalla Kotilieden, joten homma on onneksi hyvin balanssissa), kulutan nyt hetken pohtimalla, miksi en itsekään koe kuuluvani Cosmon kohdeyleisöön.

  • Toimittaja ≠ kielenkääntäjä. Joistakin jutuista sen valitettavasti kyllä huomaa.
  • Ulkomaista materiaalia suomeksi toimittaessa voisi ehkä kiinnittää huomiota myös sisältöön. Vai onko Suomessa tosiaan syytä olettaa, että häiden jälkeen "muut alkavat kutsua teitä hänen monikkomuotoisella sukunimellään"? Epäilenpä, että ei - sen verran monet ovat pariskuntia olematta naimisissa tai naimisissa jakamatta miehen sukunimeä. Samassa jutussa pisti myös nikottelemaan lähtöoletus, että puolisoilla on automaattisesti yhteinen pankkitili - ja että nainen joutuu sen vuoksi tekemään kalliista hömppäostoksistaan tiliä miehelleen.
  • Lehdessä haastatellut (tai "haastatellut", jotenkin on sellainen kutina, että "Tiina, 21 vuotta" olisi alkuperäisen jutun kirjoittajan havainnollistustarkoituksissa kehittämä hahmo, jonka nimi sitten on suomalaistettu) ovat suunnilleen kymmenen vuotta minua nuorempia.
  • Naistenlehdissä on tapana satsata ulkoasuun, mutta Cosmopolitan näyttää silti jotenkin... halvalta. No, ihmekös tuo, kun valokuvaajana toimii suhteellisen usein "Stockphoto".
  • Myös pääkirjoitukset voisi oikolukea.
  • Sitten on tietysti sekin pikkuseikka, että yksikään lehden jutuista ei oikeastaan kiinnostanut minua.

Yhteenveto: tylsä lehti, mutta oli sitä sentään ihan hauska ruotia!

Lopuksi vielä päivän kysymys, joka tulee tällä kertaa Helsingistä:
Miten voi estää jääkaappia haisemasta kamalalta silloin, kun siellä on hyvää juustoa?

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Valppain mielin muista sä aina vaaroja liikenteen

Erityisellä valppaudella minä muistan tällä hetkellä Espoon Leppävaaraa. Minulla on auto lainassa muutaman päivän ajan. (Auton omistajalle haluaisin sanoa kiitos ja anteeksi. Jälkimmäisen voisin itse asiassa laajentaa koskemaan kaikkia muita tiellä liikkujia.) Niinpä olen päässyt seikkailemaan kaikenlaisissa kohteissa hieman tavallista kätevämmin. Ainakin periaatteessa.

Suunnilleen näin minun oli tarkoitus ajella pois em. vaaran paikasta:


Suunnilleen tällaiseksi poistumisreittini kuitenkin muodostui:


Tiedän kyllä, että länsi ei ole aina vasemmalla, mutta ei se tarkoita, että osaisin soveltaa tietoa joka tilanteessa. Myös opasteiden lukeminen on yllättävän vaikea laji.

Puhutaan jollakin toisella kerralla siitä, että saatuani auton lainaan moottori sammui ensimmäisen puolen kilometrin aikana kolme kertaa, en osaa käyttää vaativia erikoislaitteita kuten pyyhkimiä parkkeeraamatta tien sivuun tutkimaan vipuja tarkemmin, tajuan aina liian myöhään rikkovani väistämissääntöjä hyvin typerillä tavoilla (en onneksi vaarallisesti kuitenkaan, kai) ja olen useamman kerran lähtenyt liikkeelle ajovalot pimeinä.

Kun seuraavan kerran tekee mieli ostaa auto, muistelen näitä hetkiä ja menen nöyrästi bussilla vaan.

torstai 1. marraskuuta 2012

Hyvät tavat kaunistavat - myös puhelimessa

Saatoin tahtomattani loukata yhtä puhelinmyyjää. Oi voi. Joko jätetään vastaamatta tuntemattomiin numeroihin tai kieltäydytään mahdollisimman tehokkaasti kaikesta, mitä kaupitellaan, mutta luuria ei minusta tarvitsisi lyödä kenenkään korvaan. Vastasin kumminkin puhelimeen keittiössä, ja siellä tuppaa käymään niin, että kuuluvuus häviää ja sitten puhelu katkeaa kokonaan. (Sama juttu eteisessä. On hienoa asua uudessa talossa, jossa tekniikka on ajan tasalla!) Niin kävi nytkin, ja sehän kuulostaa suunnilleen samalta kuin luuri korvaan -tekniikka.

Toisaalta harmittelen moukkamaisuuttani melko vähän, koska vuoroin vieraissa käydään. Kyseinen myyjä aloitti puhelun suunnilleen: "Terve! Täällä soittelee Janne* Hämeenlinnasta*!" Vasta ynistyäni omat tervehdykseni kävi ilmi, että kyse on internet-asioista. Hetken ajan olin ehtinyt epäillä, että Jannella voisi olla ihan oikeaa asiaa jollekulle muulle ihmiselle, mutta nyt sattui tulemaan väärä numero. Bisnestä siellä kuitenkin hierottiin. Hiukan liian tuttavallista mielestäni. Kyllä heti alkuun sietäisi tehdä selväksi, että Janne soittelee Firmasta X, ei minua se paikkakunta kiinnosta!

* Nimi ja paikkakunta muutettu.