lauantai 28. tammikuuta 2012

Nyt luistellaan

Päätin ottaa ilon irti näistä pakkaskeleistä, ja otin luistimeni esille. Kävin eilen illalla luistelemassa läheisen koulun valaistulla kentällä. Vaikka olin sitonut luistinten nauhat niin löysälle kuin uskalsin, alkoi jalkoja puristaa helvetillisesti n. 2 minuutin luistelun jälkeen. Välillä piti käydä ihan nojailemassa pikkupoikien jääkiekkomaalia vasten, jotta sain veren kiertämään jalkapohjissa. Piti myös ottaa pitkiä liukuja, joiden aikana toisen jalan saattoi nostaa jäästä irti = vähemmän painetta jalkapohjassa. Ihmisellä on ilmeisesti lukuisia käyttämättömiä mutta herkästi kipeytyviä lihaksia jaloissa, joiden olemassaolosta ei ole tietoinen muuten kuin luistellessa. Kipukin kuitenkin lieveni kun jalat alkoivat tottua luisteluun, eikä lopussa sattunut enää yhtään. Enkä kaatunut kertaakaan, mistä olen kovin ylpeä.

Luistimeni ovat sitä paitsi jo vintagea, elleivät peräti antiikkia. Luistelin tällä samalla parilla 6. luokalla piirinmestaruushopeaa nopeusluistelukilpailuissa. Silloin ne olivat vielä äitini luistimet, mutta sen jälkeen olen sosialisoinut ne itselleni (ja jos äiti haluaa luistella, niin saa luvan käyttää retkiluistimiaan). Luistimet pitäisi kyllä viedä teroitettavaksi, ettei tarvitsisi pelkillä piikeillä lykkiä menemään...

lauantai 21. tammikuuta 2012

Voi kettu.

Huomenna pitäisi äänestää jotakuta. Ennakkoäänestys meni ohi, koska en ajoissa jaksanut perehtyä siihen, kuka noista ehdokkaista nyt olisi kelvollisin. Niinpä minun pitää käyttää pari tuntia huomispäivästä siihen, että matkustan entisille asuinsijoilleni vetämään punaista viivaa. Sunnuntaiaikatauluilla reissaaminen lienee tavallistakin turhauttavampaa.

Tämän olen tiennyt ja tavallaan olin jo sopeutunutkin siihen, että saamattomasta mielestä kärsii koko sunnuntairauha. Nyt menin uteliaisuuttani tarkistamaan, milloin minun olisi pitänyt muuttaa, jotta voisin äänestää hiukkasen lähempänä. Näin sanoo maistraatti:
Äänioikeutetun vaalipiiri, äänestyskunta ja vaalipäivän äänestyspaikka määräytyvät väestötietojärjestelmässä perjantaina 2.12.2011 olevien vakinaista asuinpaikkaa koskevien tietojen perusteella.
Arvatkaapas, mistä päivästä lähtien minä ilmoitin asuvani uudessa osoitteessa, kun muuttoilmoitusta tein? 3.12.2011, luonnollisesti. Saakeli!

perjantai 20. tammikuuta 2012

Spotta ej på golvet

Hepskukkuu! Viikonloppu on täällä, minulla on perjantain kunniaksi viinilasi edessäni* ja valtakunnassa on kaikki hyvin. Jotta voisin kokonaan vapautua viikon rasituksista, minun pitää kuitenkin jakaa pois tyrmistykseni eräästä tapauksesta.

Kävi niin, että eräs teini otti ja sylkäisi, kun nieleminen oli ilmeisesti liian raskasta. No, teinithän syljeksivät, vaikka se tädeistä tyhmää onkin, mutta kun tämä tapahtui sisätiloissa. Minä sydämistyin ja jylisin että MITÄ TUO TUOLLAINEN OIKEIN ON, NYT KYLLÄ MENET JA PYYHIT TUON POIS, ET KAI SINÄ KOTONAKAAN LATTIALLE SYLJE! (Huomaan päivä päivältä selvemmin olevani täti. Juuri tuontyyppiset kommentit ärsyttivät teininä enemmän kuin mikään.) Mitä sanoi hän? "Mitä välii, kaikillahan on täällä kengät jalassa! [- -] "Mitä välii." [- -] "Vittu ei kiinnosta!" (Jäljet tuli kuitenkin lopulta siivottua.)

En tajua. Mistä lähtien on ollut taas normaalia sylkeä lattioille? Pitäisikö sylkykupit ottaa jälleen käyttöön?

*Periaatteessa viini oli tarkoitettu palkinnoksi hyvin sujuneesta siivousiltapäivästä, mutta päätin mopata myöhemmin - esimerkiksi ensi viikolla - ja nautiskella elämästä ensin.

torstai 19. tammikuuta 2012

Neuloksia, osa II

Sain tänään valmiiksi villasukat, jotka olin aloittanut jo viime syksynä. Ensimmäinen sukka valmistui jälleen innolla ja nopeasti, mutta toisen neulomisvauhti "vähän" hyytyi (tämähän ei ole minulle mitenkään uutta...). Olen kuitenkin ylpeä siitä, että sain projektin päätökseen, ja sukat vielä mahtuvat uudelle omistajalleen!



Lanka on Novitan seiskaveikkaa, väri Papukaija. On tosi hauskaa neuloa vain yhtä lankaa, joka on valmiiksi värikästä. Tällöin ei tarvitse huolehtia siitä, että eriväriset langat kiristäisivät, tai miljoonat langanpäät lähtisivät purkautumaan. Mitähän sitä sitten seuraavaksi tekisi...?

maanantai 16. tammikuuta 2012

Kurinpalautus, ei parin kulautus

Julkinen häpeä motivoi joskus kirvelevän tehokkaasti, joten kerron nyt teille hieman raha-asioistani.

Viime aikoina on välillä ollut sellainen tunne, että pitäisi ehkä kurkistaa pankkitilinsä saldoa ennen kuin laittaa visan vinkumaan. Tunnetta olisi pitänyt uskoa ajoissa. Tänään sitten ryhdyin maksamaan paria laskua (jotka eivät olleet kovinkaan suuria) ja totesin, että enpä taida maksaa, ennen kuin olen tehnyt hieman tilisiirtoja... Palkkapäivään on vielä pari viikkoa, ja minun tilini on melkein tyhjillään. Se tili, jolta siis yleensä pystyn vaivatta sekä kustantamaan elämiseni että laittamaan rahaa säästöön. Todella noloa.

Hetken aikaa jo etsin hädissäni numeroa, josta kortin voi sulkea, kun en hahmottanut parin laskun alkuperää - jonkun on täytynyt kopioida pankkikorttini ja tuhlata minun rahojani kaiken maailman turhuuksiin, ei tuo muuten voi pitää paikkaansa! Kyllä se kuitenkin ihan minä itse olin. En edelleenkään ole mielestäni ostanut juuri mitään erityistä tai ainakaan erityisen kallista, mutta kummasti se yhteissumma kohoaa tyhjänpäiväisilläkin ostoksilla... Normaaliälyisen ihmisen pitäisi ehkä myös ymmärtää, että muutosta tuppaa tulemaan kuluja, jotka - yllättäen! - kasvattavat kokonaismenoja, jos ei muita menoeriään viitsi yhtään karsia.

Joskus ennen excelöin kaikki menoni uskollisesti. Muutaman rappion vuoden jälkeen taitaa olla aika ryhtyä siihen taas. Lisäksi sen haaveilemani astianpesukoneen ostaminen saa nyt hetken aikaa odottaa. Tiskaan katumusharjoituksena käteni verille.

Päivän mietelause: Joka säästää saadessaan, sillä on ottaa tarvitessaan.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Räntäisiä talvilauluja

Kuuntelin jokin aika sitten auton kyydissä istuessani n. 350 kilometrin verran lastenmusiikkilevyä, jolla eri artistit esittävät tuttuja talviaiheisia lauluja. Levyltä löytyi monia hyvin sovitettuja ja esitettyjä kappaleita, mutta siellä on valitettavasti mukana muutama aivan kammottavakin kipale, joita ei oikein kestäisi kuunnella - ainakaan repeatilla. 

Ensimmäinen kauhubiisi on levyn alkupuolella. Lapsikuoron säestyksellä lumiukoista laulaa nainen, jonka voisi äänen perusteella kuvitella olevan paikallisen örän pubiruusu, joka on tehostanut karaoketulkintaansa vuosikymmenien tupakanpoltolla ja viinanjuonnilla. Nainen myös laulaa levyllä erittäin epävireisesti. Tästä herätään taas pohtimaan, että jos Britney Spears on saatu levyllä laulamaan puhtaasti, niin miksi ei sitten tätä naista? Onko lastenmusiikkilevy jouduttu tekemään niin kiireessä/vähillä rahoilla, että hienosäätöön ei tuottajilla ole ollut aikaa eikä kiinnostusta? Toinen kauhubiisi kertoo lumikuningattaresta, ja siinä lauletaan myös erittäin epävireisesti - kolmiäänisesti. Jälleen kerran nauhoituksessa kuuluu huono viimeistelyn jälki. Miten tuollaista höttöä on viitsitty päästää levylle? Luulivatko tuottajat, että lapsille ja heidän vanhemmilleen voidaan myydä mitä tahansa shaibaa, tyyliin "kyllä ne ostavat levyn kuitenkin"?

Lastenmusiikkikulttuurin huono tila ei ehkä ole suurimpia yhteiskunnallisia ongelmiamme. Siitä saattaa kuitenkin tulla itse kullekin meistä henkilökohtainen ongelma, erityisesti jos siitä joutuu kärsimään turvavöihin köytettynä tuntitolkulla. 

perjantai 13. tammikuuta 2012

Muotia keski-ikäisille lapsille

Vietin tässä taannoin aikaa blogiharrastukseni parissa, ja törmäsin muutamassa blogissa ilmiöön nimeltä "merkkivaatteita lapsille". Pienille lapsille siis todellakin myydään samojen muotitalojen vaatteita kuin aikuisillekin: Gant, Armani, D&G, Ralph Lauren, Dior, Boss, lista on loputon...

Äidit ostavat innoissaan lapsilleen t-paitoja, jotka maksavat yli 30 euroa, ja bodyjä jotka maksavat yli 60 euroa. Tämä herätti minussa muutamia kysymyksiä:

1) Miksi kukaan haluaisi maksaa pienten lasten käyttövaatteista noin paljon, kun oletettavasti vaatteet eivät ole sen kummempaa laatua kuin merkittömätkään vaatteet? Samoissa pajoissa Euroopan ulkopuolella ne vaatteet kuitenkin valmistetaan. Toisaalta lasten käyttövaatteet kuluvat leikeissä ja pesuissa varmasti, joten kestosijoituksenakaan ostoksia ei voi oikein ajatella.

2) Miksi äidit haluavat pienten lastensa näyttävän keski-ikäisiltä insinööreiltä pikeepaidoissaan? Onko se isä-lapsi-suhteelle parempi, jos molemmat kulkevat yhteneväisissä vaatteissa? Vahvistetaanko pukeutumisella salaista haavetta saada lapsi joskus opiskelemaan kauppatieteitä?

3) Eikö olisi parempi opettaa lapselle, että elämässä ei ole tärkeää merkkituotteiden omistaminen, vaan se, minkälainen ihminen on sisimmässään? Miksi muille ihmisille pitäisi näyttää että on muka jotain, eikö riitä että on vaan, ja jokainen kelpaisi juuri sellaisena kuin on?


Keski-ikäinen poika (kuva: ralphlauren.com)


Joo, tiedän, tämä menee jo oksettavaksi hymistelyksi, pahoittelen saarnaamista. Ehkä olen vain kateellinen kotiäideille, jotka ostelevat miestensä rahoilla päivät pitkät netistä merkkivaatteita lapsilleen sillä aikaa kun lapsukaiset ovat subjektiivisen päivähoito-oikeuden takaamassa hoitopaikassa. Nekin naiset voisivat purkaa seksuaalista turhautumistaan shoppailun sijasta --- PIIP PIIP PIIP PIIP --- 

LÄHETYS ON KESKEYTETTY ITSESENSUURIN JOHDOSTA.

torstai 12. tammikuuta 2012

Ehtoota!

Oivalsin ehkä kuukausi sitten yhden asian. 
päivä - päivällinen
ilta - illallinen
Hmm. Ehtoohan tarkoittaa iltaa, joten samaa systeemiä voi soveltaa siihenkin...
ehtoo - ehtoollinen
Niinpä: viimeinen ehtoollinen = viimeinen illallinen. Kas, sehän suorastaan käy järkeen! (Ja asian oivaltaminen tuntuu vähän samalta kuin silloin, kun osasi ensi kerran laskea än + yy + tee = NYT.)

Leonardo da Vinci, muokannut (vain vähän) Irja Sassi

Ankea, ankeampi, asiakaspalvelussamme on ruuhkaa

En pidä puhelimessa puhumisesta enkä ikävien käytännön asioiden hoitamisesta (kaikki kotityöt, kaikenlaisten lomakkeiden täyttäminen, virastoissa ja pankeissa asioiminen, sähkösopimusten tai vakuutusten kilpailuttaminen...). Lisäksi ahdistun lievästi, jos minun pitäisi reklamoida jostakin.

Tänään olen saanut tehdä paljon lempiasioitani. Olen soittanut
  • kolmesti isännöitsijälle (Tämä oli helppoa, koska kukaan ei vastannut. Nyt en kyllä enää soita vaan ajattelen, että joku muu saa hoitaa - kyse on koko talon asiasta kuitenkin.)
  • huoltoyhtiön toimistoon (jonotusmusiikkia), huoltomiehelle, uudestaan huoltomiehelle ja uudestaan huoltoyhtiön toimistoon (jonotusmusiikkia)
  • teleoperaattorille (hyvin paljon jonotusmusiikkia) kolmen eri asian takia (kaksi asioista reklamaation luontoisia)
  • laajakaistaoperaattorille (hyvin paljon jonotusmusiikkia) jälleen yhden reklamaation tähden
Jostakin minua  nyt rangaistaan.

Lisäksi muistin juuri, että unohdin valittaa yhdestä asiasta, joten pitäisi soittaa teleoperaattorille uudestaan. En soita.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Salaperäisiä ääniä

En ehkä uskalla nukkua ensi yönä. Jääkaappini pitää omituista ääntä, ja koska en ymmärrä, miksi, olen vakuuttunut siitä, että se aikoo syttyä palamaan. (Jos jokin tekninen laite tekee jotakin sellaista, mitä en ymmärrä, alan yleensä epäillä, että se syttyy ennen pitkää tuleen, koska en osaa keksiä, mitä muutakaan voisi tapahtua.) Omituinen ääni on jatkunut ainakin kuukauden ilman liekin liekkiä ja korjaaja on tulossa huomenna, joten hermoilu lienee melko tyhmää. Ehkä juuri siksi kuuntelenkin jääkaapin ääntelyä erityisen epäluuloisesti: jos se aikoo käyttäytyä ikävästi, sillä alkaa olla kiire, ja jos sillä on paskamainen luonne, se voi nimenomaan pyrkiä yllättämään vasta aivan viime hetkillä.

Joskus ammoisina aikoina (vuonna 2000?), kun  Queer as Folk -sarjaa* esitettiin Nelosella, tilapäisesti asumani opiskelijasolun televisio kärähti kesken jakson. Muistan, että harmitti, kun jakso jäi kesken. Vähäsen harmitti myös se, että asiasta piti kertoa tv:n omistajalle, jolta soluhuonettani vuokrasin. Yleisesti ottaen punainen paholaiseni (leivänpaahdin, made in DDR), 1900-luvulla valmistettu mikroaaltouunini ja muut uskolliset ystävät ovat kuitenkin toimineet vuosikaudet ihan ilman savua tai tulta. Upouusi jääkaappi ei ehkä tässä joukossa ole se kaikkein todennäköisin liekehtijä, kun ei ole pölyäkään ennättänyt kerätä... Silti: vanhassa vara parempi, joten epäilen vaistomaisesti näitä nykyajan hömpötyksiä.

* Tajusin vasta tuota sarjaa googletellessani, miksi The Wire -sarjan (minulla on dvd:t lainassa, ja kyllä nyt on mukavaa, kun voi katsoa jotakin katsomisen arvoista iltojensa ratoksi) Tommy Carcetti on niin tutun oloinen mies: no mutta sehän on QAF-Stuart! Oivalluksen ilo, hieno ilo!

Kerrassaan syvämietteinen teksti

Tänään käsittelemme mm. sankaruutta ja ihmisyyden perusolemusta. Tervetuloa nauttimaan!

Meillä oli töissä puhetta tästä ohjelmasta, jonka sisältöä esitellään Ylen sivuilla näin:
Voisiko kuolemasta tulla viihdettä televisiossa? 1960-luvulla Milgramin testi osoitti, että ihmiset pystyvät antamaan toisilleen kuolettavia sähköiskuja, kun jokin auktoriteetti määrää heitä tekemään niin. Sama koe toteutettiin uudelleen. Dokumentti jäljittelee testiä: 80 henkeä luulee osallistuvansa tv-visaan, jossa voi voittaa miljoonan. Kisa etenee yhä kovenevin sähköiskuin kanssakisaajille, joita koekaniinit eivät näe. Pystyykö tv-juontaja pakottamaan kilpailijoita/koekaniineja antamaan kovia sähköiskuja kanssakilpailijoiden rajuista tuskanhuudoista huolimatta? Vai ymmärtävätkö he lopettaa ennen kuin on liian myöhäistä? (lähde)
Dokumentin pystyisi näköjään Areenasta vielä katsomaankin, mutta enpä taida - jotenkin katsominen tuntuisi turhalta, koska tietenkään juontaja ei pysty pakottamaan kilpailijoita lopettamaan, vaan suurin osa kokeeseen osallistuneista antaisi tappavia iskuja. Luuliko joku oikeasti jotakin muuta?

Tehtävästä kieltäytyneet on helppoa ja luonnollista nostaa jälkikäteen jalustalle ja päivitellä sitä, kuinka ihminen on sellainen ja tällainen ja maailma on paha. Kyynelehtiminen ja kyynisyys ovat kuitenkin ihan yhtä hedelmättömiä lopputulemia.

Minun ainakin on hyvin helppo samastua niihin ihmisiin, jotka painoivat nappia (oletan, että nappia, enhän minä tiedä, millä metodilla niitä iskuja annettiin), vaikka miettisivätkin, kuinka apua eihän näin voi tehdä mutta kun nuo kaikki muutkin ja ei kukaan edes sano mitään olenko minä nyt jotenkin tyhmä kun tämä tuntuu niin kamalalta no on kai tämä formaatti todettu turvalliseksi muutenhan tuotantoyhtiökin joutuisi hirveisiin vaikeuksiin niin että kai minä sitten painan. Useimmat ihmiset nyt eivät vain ole sankareita, jotka ovat valmiita taistelemaan oikeiksi kokemiensa asioiden puolesta suoraselkäisesti ja epäröimättä ja häpeää pelkäämättä vaikka uhrikuolemaan saakka.

Kiitos ja kunnia niille, jotka puhuvat, kun kukaan muu ei puhu, mutta... jos kaikki toimisivat sankarien tavoin, ei oikein mikään enää toimisi, kuitenkaan. Pelkkien edelläkävijöiden maailma olisi ihan mahdoton paikka. Ensinnäkin rohkean suoraselkäisesti voi olla myös umpiväärässä*, mistä seuraa sitten kaikenlaista ikävää. Ja jos kaikki keskittyisivät julistamaan omaa totuuttaan, kuka heitä oikein kuuntelisi? Eihän mikään muuttuisi, jos kukaan ei jäisi empimään ja arpomaan ja sivusta seurailisi, että mitähän tuo yksi aikoo, onkohan tämä hyvä juttu, hmm... ehkä minä sitten menen perässä, tai en menekään, tai ehkä sittenkin menen, ja sitten joku toinenkin ehkä liittyy mukaan, ja niin asiat muuttuvat: hil-jal-leen.

Päivän mietelause: So it goes. (Kurt Vonnegut)

* Käsitteiden määrittelyyn liittyvässä kattavassa haastattelututkimuksessamme 90% vastanneista määritteli "väärässä olemisen" poikkeamiseksi omista mielipiteistään. Loput pitivät kysymystä tyhmänä ja itseään viisaana.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Tukanpesua, osa II

Lupasin tulla kertomaan shampookokemuksistani, vaikka tämä nyt ei hurjan merkittävää ihmiskunnalle olisikaan. Palashampoon kohtalo on nyt selvinnyt, ja siitä tuli kuin tulikin kylppärin kaapinperukan täytettä. Hiukset olivat sillä pestyinä aivan kammottavan takkuiset, pörröiset ja kuivat, ja kun pakkaset pahentavat vielä tukan sähköisyyttä, niin homma oli sillä selvä. Käytän jälleen kuontaloni kuuraamiseen synteettisiä 2in1-litkuja + hiuksiin jätettävää kampaamosta ostettua hoitoainetta (huom! ei siis Lidlistä).

Viime aikoina on ilmassani ollut pientä katkeruutta havaittavissa. Syynä saattaa tietysti olla matala estrogeenitaso tms., mutta torjutuksi tuleminen työnhaussakin vaikuttaa asiaan. Hain tässä taannoin ihan koemielessä (loistokas uraputki silmissä kiiluen) uutta työpaikkaa toisesta firmasta, kun edellisestä kerrastakin oli jo yli 6 vuotta aikaa. No, pääsin haastatteluun, mutta en tullut valituksi. Eipä siinä sinänsä mitään, semmoista sattuu. Katkeruutta aiheuttaa kuitenkin se, kun selvisi, että paikan sai eräs kollegani. Siis kaikista maailman ihmisistä samalla osastolla kanssani työskentelevä tyyppi sai paikan. Ärsyttävää. Huonon häviäjän lailla menen nyt nuolemaan ylpeyteni haavoja jonnekin sopivaan nurkkaan. Öitä.

lauantai 7. tammikuuta 2012

Hyvää yötä vaan kaikille.

Terveisiä vinksahtaneiden unirytmien maasta. Sen lisäksi voin tuoda terveisiä myös Tampereelta, missä kävin jännittävällä lomamatkalla. Vähän kuin olisi ulkomailla ollut, paitsi että kommunikointi paikallisväestön kanssa oli helpompaa.

En kuitenkaan nyt kerro Tampereesta, vaan valitan siitä, kuinka epämääräisestä nukkumisesta on haittaa elämälle. Ei ole yhtään ikävää olla lomalla, mutta lomarytmistä tulee helposti vähän syyllinen olo.
  • Yökukkuminen on ihan mukavaa, mutta siitä seuraa se, että kun ei ole pakko nousta, ruumiin herääminen venyy ainakin puolillepäivin ja henki herää vasta sitten, kun iltapäivä jo hämärtyy.
  • Sosiaalinen elämä kärsii, kun ei saa itseänsä säädylliseen aikaan liikkeelle tai edes ryhtymään harkitsemaan tapaamisista sopimisen aloittamista. 
  • On sääli, jos levännyt lomaminä menee ihmiskontaktien puutteessa hukkaan - olisi mukava näyttää muillekin, että osaan minäkin olla myös suhteellisen virkeä ja hyväntuulinen.
  • Olisi ihan mukavaa nähdä päivänvaloa silloin harvoin, kun aurinko suvaitsee paistaa. Kesäyöt ovat jotenkin asia erikseen, talvella valo on tarpeen.
  • Jos pitää nousta poikkeuksellisen aikaisin, esimerkiksi ennen kymmentä, alitajuinen stressaaminen tai jokin muu sisäinen vika (nytpitäiskyllämennänukkumaannukunkuitenkinpommiinkunenoletottunutheräämäänajoissa) saattaa herättää jo puoli kuuden maissa. Sitten valvotaan, ja juuri kun alkaisi unettaa, pitää ihan oikeasti nousta.
  • Mukavin yö tällä lomalla oli ehkä se, jolloin minua väsytti jo puoliltaöin, menin heti nukkumaan ja ajattelin tyytyväisenä, että minähän saatan aamulla päästä jo vaikka kuinka aikaisin ylös. Heräsin kahdelta, valvoin yli viiteen ja nousin tavalliseen tapaan puolenpäivän maissa.
Kello on 1.25. Ei väsytä.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Satuhäät 2012

Iihhh, lempisarjani ("Tuurin" lisäksi) palaa taas ruutuun. Satuhäät! Pahaa-aavistamattomien googlettelijoiden houkuttelemiseksi toistan sarjan nimeä nyt monta kertaa: SATUHÄÄT SATUHÄÄT SATUHÄÄT SATUHÄÄT SATUHÄÄT.

Biorytmiäni hämmentää vain ohjelman uusi esitysaika. 23.1. alkaen Satuhäät tulee telkkarista torstain sijasta MAANANTAISIN kello 21 alkaen. Aikataulumuutos aiheuttaa nyt sen, että en voi harrastaa mitään muuta maanantai-iltaisin.

Asiasta toiseen, pitänee hankkia uusi tietokone. Tämä MacBook alkaa taas kerran hajota käsiin. Akkuhan tästä on pullistumisen takia vahdettu jo pari kertaa, laturikin hajosi, mutta eniten ärsyttää se, että näppiksen kansi irtoaa säpäleinä. On kuulemma tyyppivika, ja kerran kansi menikin vaihtoon takuun piikkiin. Nyt sitten muovinpalasia lähtee jälleen kannesta, voi perse. Jos on ehdotuksia kunnon läppäristä, niin otetaan vastaan.

tiistai 3. tammikuuta 2012

(Eilisen) päivän kohokohta

Suomessahan on sellainen linja, että vieraiden ihmisten kanssa ei turhia rupatella (paitsi hullut ja humalaiset). Minä noudatan yleensä maan tapaa ja suhtaudun vaistonvaraisen epäluuloisesti, jos joku tuntematon alkaa viritellä epäluonteenomaisen pitkää keskustelua vaikkapa bussipysäkillä, ja hämmennyn ja jään sanattomaksi, jos esimerkiksi kaupan kassa alkaa heittää vitsiä kesken kuivan asiallisen palvelutilanteen.

Eilen kävi kuitenkin niin, että etsin vihdoinkin uuden lähikirjastoni voidakseni maksaa itseni ulos lainakiellosta (pikalainat ja joulunpyhät eivät ole hyvä yhdistelmä). Automaatti huomautteli, että pari palauttamistani opuksista oli varattu. Kun toimitin niitä henkilökunnan huostaan, kommentoi kirjastovirkailija palautuksiani spontaanisti, ja ennen kuin huomasinkaan, olin keskustellut sekä noista teoksista että samojen tekijöiden muista kirjoista ja muusta aiheeseen enemmäntai vähemmän liittyvästä arvaamattoman kauan. (Varmasti ainakin kolme minuuttia!) Virkistävää.

Kovin harvat minun tutuistani lukevat samoja kirjoja kuin minä, joten tuo pieni kohtaaminen oli suorastaan päivän piristys. Olen ehkä turhankin tottunut siihen, että kun minä jonkun kirjan luen, se on sitten siinä - harvemmin niistä tulee kenenkään kanssa keskusteltua, ja kun joskus yrittää, huomaa olevansa ruosteessa. Harmillista. Kirjat ovat kuitenkin minun sieluni keskeisiä rakennuspuita.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Tukanpesua

Kävin viime vuoden viimeisenä päivänä lohtuostoksilla Ruohonjuuressa. Se on Lidlin ohella toinen lohtukauppani, koska siellä on myynnissä kaikkea kivaa pientä sälää (vaikka en uskokaan ekohippeilyyn, ja vaikka sen myymiä tuotteita saa halvemmalla esim. Prismasta).

Lohtuostokseni olivat tällä kertaa nestesaippuaa kylppäriin, kalenteri, sekä palashampoo. Ajattelin kokeilla palashampoota omaan tukkaani, sillä ne shampoopalat olivat niin nätisti siinä kaupan hyllyssä esillä. Toisekseen, eipä se "luonnollinen" palashampoo sen kummempaa liene kuin tähän asti käyttämäni Lidlin synteettinen 2in1-shampookaan.

Käyttämäni palashampoo ja nesteshampoo.
Pesin eilen ensimmäistä kertaa tukkani palashampoolla (teepuu-hajulla). Havaintoja: Shampoo vaahtoaa tukassa hyvin. Tukasta tulee vähän klähmäisen tuntuinen, mutta kuitenkin puhdas. Tukka tuntuu tuuhealta, ehkäpä juuri sen klähmän kohottavan vaikutuksen ansiosta. Hiusteni juurikasvu näkyy selkeästi, mutta tällä asialla ei ole toistaiseksi todistettua yhteyttä käytettyyn shampooseen... Voin palata myöhemmin kertomaan muuttuiko shampoon vaikutus lisääntyneiden käyttökertojen myötä, jos jaksan.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Tästä tämä taas lähtee.

Olen vajonnut lomakoomaan, josta nousen nyt uuden vuoden kunniaksi kirjoittamaan muutamia valittuja sanoja. Sitten siirryn jälleen plösöttämään sohvalle epäterveellisen ruoan jämien ja tyhjänpäiväisen dvd-viihteen pariin. Tiskit ovat altaassa, mutta en juuri nyt viitsi tehdä niille mitään. Voihan sen veden vaihtaa kuumempaan  ja aloittaa homman alusta sitten paremmalla ajalla. Roskis nojailee eteisessä seinään, mutta ei sen takia kannata pukeutua, vien sitten huomenna. Ah, tämä se vasta on elämää!

Blogeja kirjoittavat kansanosat tekevät nyt ahkerasti kuvallisia ja sanallisia koosteita menneestä vuodesta. Minäkin aioin tehdä kuvakollaashin, koska ne ovat yleensä hemmetin tylsää ja itseään toistavaa katsottavaa, ja kosto naisen tiellä pitää* kauniita ja kiinnostavia. En kuitenkaan juuri nyt muista viime vuodesta mitään erityistä, en ole näköjään ottanut valokuvia edes joka kuukausi enkä millään viitsi piirtää kahtatoista Paint-teosta.

En kuitenkaan tahdo jättää lukijoitamme ilman pientä uudenvuodentervehdystä, kun tuli joulutervehdyksiinkin suhtauduttua niin ikävän innottomasti:

Keskityn kuvissani määrän sijasta laatuun. Esimerkiksi jouluna en ottanut ainuttakaan kuvaa, mutta onneksi minulla on tämä kaunis otos kesäisestä Tukholmasta!

* Miettikää nyt vaikka Kill Bill -elokuvia. Jos kosto saa sellaista vauhtia ihmiseen jopa peruskooman jälkeen, tällaisesta pikku lomakoomasta ei ainakaan ole sille mitään vastusta!