lauantai 16. heinäkuuta 2011

Iloinen perhetapahtuma

Minusta tulee ihan kohta adoptiosisko! Tulevalla pikkusisarellani on neljä jalkaa, häntä ja hieno sukutaulu molempien vanhempien puolelta. Ah ja voi: vanhemmat ovat kuitenkin eri rotua, eikä niiden siksi olisi tässä rajoittuneessa maailmassamme sallittu lisääntyä yhdessä. Pikkusiskoni on siis vahinkolapsi. Ei se mitään - onnekas vahinko ja hieno lapsi! Katsokaa nyt vaikka:

Siis eikö oo hiano!
Nyt pitää vain käydä ahkerasti kylässä vanhempien luona, että sisko tajuaa, että minäkin kuulun samaan laumaan!

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Kesäpesu

Tästähän meinaa tulla ihan puolivuosittainen tapa, pesin taas jääkaapin. Mutta eipä siitä sen enempää.

Miksihän minusta on tullut näin vanhemmiten koko ajan helpommin ärsyyntyvä ihminen? Eikö ihmisvihan pitäisi olla enemmänkin angstisten teinipoikien ongelma? Vai onko tää jotain hormonijuttua, lähenevät vaihdevuodet ja silleen?

Minua otti niin aivoon, kun mediassa käsiteltiin hiihtäjäkarpaasin kuolemaa. Tapaushan oli sinänsä surullinen, mutta se tapa millä iltapäivälehdet ja MTV3 (muita uutisia en ehtinyt katsoa mökillä) käsittelivät aihetta oli lievästi sanottuna ärsyttävä:

"Käy klikkaamassa nettisivujamme, ja kerro meille omat muistosi vainajasta" = "EI NYT JAKSETA KESÄLLÄ TEHDÄ KAUHEASTI MITÄÄN TOIMITUKSELLISTA JUTTUA, TUOTTAKAA JUNTIT MEILLE SISÄLTÖÄ NIIN ME PAINETAAN SITÄ LEHTEEN/LUETAAN UUTISISSA JA MAINOSTETAAN TEILLE KAIKKEA KIVAA SAMALLA."

Ja juntit kirjoittavat tähän tyyliin hellimmät muistonsa: "Hiihtäjä Karpaasi oli Suuri Suomalainen hiihti meidän kaikkien Suomalaisten puolesta kiitos sinulle kevyet mullat"

Ei saakeli. No mutta, ehkä tää on vaan jotain estrogeenin vajausta. Tai ainakin toivon niin, ihmiskunnan tulevaisuuden takia.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Jokapäivänasu

Tämän minä tahdon jakaa, vaikka blogisivu aukeaakin tuskallisen h-i-t-a-a-s-t-i. Eipä paljon tee mieli surffailla*. Tietokoneongelmat ovat ajaneet minut ompelukoneen ääreen, ja olenkin saanut toivottoman korkeaa noille-pitäisi-joskus-tehdä-jotain-pinoa vähän madallettua. Viime päivien ehkä paras tuotos on kuitenkin tämä:

Huomaa myös tyylikkäät kotitossut!
Olin kesän alussa yhdellä mökkireissulla. Mökillä oli vanha, rikkinäinen pussilakana (ei siis sitä viime vuosien Optinen omena -uusiotuotantoa), josta toverini oli leikannut palasen autonpesutarkoituksiin. Toisen roska on toisen aarre: himoitsin kangasta ja sainkin kotiin lähtiessä pussilakanan mukaani.

Nyt lähdin tutkimaan, mitä kankaasta saisi, ja tähän mennessä ainakin maailman mukavimman kotiasun (aioin yöpuvuksi, mutta olen asunut siinä päivät läpeensä)! Liinavaatekäytössä pehmeiksi kuluneet lakanat tuntuvat minusta jotenkin inhottavilta, ikään kuin valmiiksi likaisilta, mutta päälle puettuna sama kangas onkin paras juttu ikinä.

Kaava: levitä lakana lattialle ja ryhdy leikkelemään.
Povaisin meille pitkää yhteistä tulevaisuutta, mutta pääntie repesi jo ensimmäisellä käyttökerralla. Korjasin sen mutta epäilen, että tapaus tulee toistumaan. Nyyh. Siihen saakka aion joka tapauksessa nauttia maailman mukavimmasta vaatteesta täysin rinnoin, ja onneksi kangasta on vielä jäljelläkin!

* Tarvitsen kannettavan tietokoneen, joka täyttää seuraavat kriteerit: PC, 4 usb-porttia, hinta alle 800 euroa, jaksaa pyörittää paria vähän raskaampaakin ohjelmaa - ei mitään pelejä, mutta musiikkijuttuja ja sellaista. Ei tuon kai pitäisi olla ylivoimaista, mutta en kerta kaikkiaan osaa hankkia tietokonetta itse. Tulin jo eilen vähän hulluksi lukiessani epätoivoisena ihan samannäköisten koneiden ominaisuuksista ymmärtämättä mitään ja luikin korvat luimussa (kahdesta) kaupasta ulos. Vinkit kommenttiboksiin, kiitos! Auttakaa naista mäessä!

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Opettavainen matkakertomus, (viimeinen) osa 3 b)

Paluulennon välilaskulla minulla oli muutama tunti aikaa, joten ajattelin käydä hoitamassa myöhästyneeseen laukkuun liittyviä korvausasioita ja sen sellaisia, kun nyt sopivasti lentoyhtiön kotikentällä olin. Lopulta löysin oikean yhtiön tiskin, jonottelin neuvostoliittolaisen ajan, kunnes virkailija sai puhelunsa lopetettua. Minut neuvottiin kadonneista matkatavaroista vastaavalle tiskille. Valitettavasti tämä tarkoitti myös sitä, että joutuisin palaamaan turvatarkastuksen kautta takaisin. Mietin hetken, mutta menin kuitenkin: olihan minulla aikaa, ja olisi mukava saada käytännön asiat hoidettua saman tien.

Menin tiskille, jonotin entistäkin neuvostoliittolaisemman tovin, sanelin liiankin tutuksi tulleen reference numberini, ja virkailija katosi takahuoneeseen kysymään neuvoa vanhemmalta kollegalta. Lopputulos: sain numeron, johon soittaa Suomessa, nyt ei kannata tehdä mitään. Vähän tuli sellainen kiitos tyhjästä -olo, vaikka hieman lohduttikin virkailijan vakuuttelu, että näin kaikki käy helpommin: voin kertoa soittaessani tilinumeroni, ja rahat voidaan laittaa suoraan tilille, ei ongelmia!

Turvatarkastus oli kerrassaan riemastuttava kokemus. Jonotusjärjestelmä oli kopioitu suoraan karjapihalta: vapaamuotoista tunkeilua, jossa nopeimmat elävät. Minä olin ollut valveilla (ellei lennolla torkkumista lasketa) reippaasti yli vuorokauden, oli nälkä ja hiki ja kiukku, ja lopulta huomasin kiroilevani suomeksi mm. italialaisseurueelle, joka kiilasi ohitseni jonossa. Täti metallinpaljastimen luona käski (luonnollisesti paikallisella kielellä, joten en ymmärtänyt) minua riisumaan rannekoruni, joka oli ollut ongelmitta kädessäni kaikissa edellisissä turvatarkastuksissa. Riisuin korun, ja kädessäni ollut ökkömönkiäisen purema alkoi vuotaa verta. Puhuin lisää rumia ja hikoilin vielä muutaman litran.

Kotona soitin saamaani numeroon. Puhelu alkoi nauhoitetulla litanialla, jossa sain valita haluamani kielen. Suomea ei ollut niiden joukossa. Olin päätynyt SAMAAN SAAMARIN PAIKKAAN, johon olin soitellut koko reissun ensimmäiset päivät! Mitä ne siellä keskuskonttorilla edes ymmärtäisivät suomalaisista tilinumeroista, häh? Lannistuin, suljin puhelimen ja päätin yrittää ensi viikolla uudestaan.

P.S. Ettei totuus unohtuisi: vaikka matkakertomukseni valitut palat ovatkin koostuneet matkantekoon liittyvästä valituksesta, perillä oli kyllä mukavaa!

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Opettavainen matkakertomus, osa 3 a)

Jos oli menolentoni kätevästi valittu, paluulento oli vielä lystikkäämpi tapaus: se lähti aamulla klo 7.10. Bussilla olisi kyllä päässyt yön halki oikealle paikkakunnalle, mutta aikaisempi vuoro kaikista kahdesta vaihtoehdosta olisi ollut perillä parikymmentä minuuttia ennen lennon lähtöä. Ehkäpä ei… Lentojen varaamisen jälkeen matkatoverini oli joutunut aikaistamaan paluutaan. Yksin en viitsinyt hotellihuonetta ottaa, joten valitsin vaihtoehdon ä(äliö): edellisiltana viimeistä edellisellä junalla perille (tässä oli sentään järjen hiven mukana, koska osasin tarkistaa, että pääsen vielä asemalta suoralla bussilla lentokentälle kolmella eri metrolinjalla harhailun sijaan), yö lentokentällä ja kirkkain silmin liikenteeseen. Oli muuten yksi elämäni epämukavimmista öistä muun muassa näistä syistä:
  1. Check in -tiski avautui vasta aamuviideltä. Pääsin siis viettämään tuntikaupalla laatuaikaa aiemmin kadoksissa olleen matkalaukkuni kanssa sen sijaan, että olisin voinut huolehtia pelkistä käsimatkatavaroista.
  2. Kentän kaikissa tuoliriveissä oli kiinteät kädensijat, joten niissä oli mahdotonta päästä makuuasentoon. Ainakin luulin niin, kunnes aamukolmen maissa eräs mies asettui muutaman penkin päähän minusta ja pani mukavasti pitkäkseen. Aivan vieressäni oli rikkinäinen tuoli, jota en ollut huomannut! Aargh!
  3. Eräällä sedällä oli jäänyt lääkkeitä ottamatta, joten hän päätti viettää yötä raikuvasti huudahdellen ja villisti käsiään taputtaen. Lentokentällä nuo äänet kajahtelivat mukavasti. Ehkä hän oli tehnyt jotain muutakin, koska viihteen jatkuttua parin tunnin ajan häntä tultiin hakemaan noin kymmenen univormupukuisen herran voimin. (Epäilen kyllä, että vartijoilla oli vain tylsää, koska seurueen kulkiessa ohitseni huomasin, että setä oli suuresta äänestään huolimatta hyvin pieni mies (arvioisin alle 150-senttiseksi), eikä hän ollut nähtävästi tehnyt juurikaan vastarintaa – ihan vapaana hän siinä kulki ja rupatteli henkilökunnan kanssa.)
Tuli aamu, tai ainakin päätin, että nyt on aamu. Kuoriuduin neuleesta, johon olin yön ajaksi kääriytynyt. Kävin pesemässä kasvot ja lisäämässä deodoranttia, mutta aamutoimillani en havainnut, että neuleesta oli taas kerran tarttunut mustaa nukkaa kainaloihin (näin on käynyt ennenkin, mm. töissä). Huomasin asian vasta yli puoli vuorokautta myöhemmin, kun olin jo selvinnyt Suomeen, käynyt keskustassa kaupassa ja olin vihdoinkin bussissa matkalla kotiin. (Näytin siis vähän tältä.)

Opettavainen matkakertomus, osa 2

Matkakertomukseni tässä osassa kerron, miksi kannan tätä nykyä kaunaa erästä lentoyhtiötä kohtaan.

Saavun myöhään illalla perille, mutta laukkuni ei saavu. Kuvailen laukkua mukavalle sedälle, annan yhteystietoni ja jatkan matkaa.

Soitan seuraavana päivänä sedän antamaan numeroon. Laukustani ei ole kuulunut mitään. Myöhemmin tulee lento, jolla se ehkä voisi olla. Soittele uudestaan!

Soitan uudestaan. Ei, ei vieläkään mitään. Itse asiassa tämä ei edes ole oikea numero, vaan täällä voidaan nähdä vain, onko laukkuni tullut lopulliseen määränpäähän. Käyttämäni lentoyhtiön tavoittaa ihan toisesta numerosta.

Valitsen minulle annetun numeron… painan numeroa 2… painan numeroa 4… kuuntelen jonotusmusiikkia… kuuntelen lisää jonotusmusiikkia… joku vastaa. Matkatavara-asioita ei käsitellä minulle annetussa numerossa, vaan virkailija sanoo useaan otteeseen, että hän ei ymmärrä, miksi minä soitan. Lopulta saan häneltä uuden numeron.

Valitsen minulle annetun numeron… painan numeroa 3… painan numeroa 1… painan numeroa 47,5… kuuntelen jonotusmusiikkia… kuuntelen lisää jonotusmusiikkia… joku vastaa. Can you tell me the reference number? Matkatavara-asioista vastaava virkailija etsii, mutta ei löydä minkäänlaisia tietoja laukustani. Ilmoitamme kyllä, kun laukku löytyy! Olemme pahoillamme! Odotellaan nyt! Voit soittaa huomenna uudestaan!

Soitan huomenna uudestaan. Can you tell me the reference number? Matkatavara-asioista vastaava virkailija etsii, mutta ei löydä minkäänlaisia tietoja laukustani. Ilmoitamme kyllä, kun laukku löytyy! Olemme pahoillamme! Odotellaan nyt!

Soitan uudestaan. Can you tell me the reference number? Laukkua ei edelleenkään ole koneen mukaan olemassa. Onko minulta kysytty listaa laukun sisällöstä tunnistusta varten? Ei ole? Voisinko kirjoittaa 10-12 kohdan listan ja faksata sen numeroon se-ja-se? Onneksi isäntäväelläni sattui olemaan faksi, muuten en tiedä, mitä olisin tehnyt... Oikeasti: faksata? Mikä vuosi nyt on, 1984? Kirjoitan listan, faksaan sen ja odottelen edelleen.

Soitan huomenna uudestaan. Tässä olisi reference number, onko laukkua kuulunut? Odotan… odotan… Valitettavasti ei ole… ei, hetkinen, nyt täällä on jotakin! Kyllä, laukku on löytynyt Helsingistä (!!!). Se on oikeassa maassa myöhään tänä iltana. Soitamme sinulle huomenna aamupäivällä! Kuulemiin!

Minulle ei soiteta huomenna aamupäivällä. Soitan siis itse. Laukku on tullut aamulennolla oikealle paikkakunnalle ja on kuljetusfirman hallussa. Tämän päivän aikana se kyllä saapuu! Ei tarvitse odotella, kuljetusfirma soittaa kyllä etukäteen ja voit sanoa, koska olet paikalla!

Isäntäni on sitä mieltä, että haemme laukun itse lentokentältä emmekä jää odottelemaan toimitusta. Hän etsii minulle erilaisia numeroita, joista kolmessa ei vastata ja yksi ohjaa loputtomaan luuppiin, joka soittajan valittua 1… 4… 9… ½… palauttaa ääninauhan ensimmäiseen kohtaan, jonka jälkeen voi taas valita 1… 4… 9… ½… Päivä kuluu, joka ilta nyrkkipyykätyt rintaliivit hikoavat vielä vähän lisää, laukkua ei kuulu.

Kuljetusfirma ei soita etukäteen, mutta illansuussa kadulle ilmestyy auto, joka huudattaa torvea hullun lailla. Laukku on tullut kotiin! Minulla on vaatteita! Jee!

Tarinan opetus: ”Can you tell me the reference number?” Oh yes, I can! Nyt ja aina!

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Opettavainen matkakertomus, osa 1

Olin matkoilla. Opiksi ja ojennukseksi ihmiskunnalle - ja erityisesti itselleni - kerron nyt matkani varrelta muutamia yksityiskohtia. Varoitus niille, jotka katsovat vain kuvat: kuvia ei ole, koska koneeni on hidas p***a ja nettiyhteyteni vielä hitaampi p***a. Kerron yksityiskohtaisesti, koska tämä on minulle terapiaa; jaan kuitenkin kertomukseni useampaan osaan, koska joku raja sentään.

Matkustimme kohteeseen, johon pääsisi Suomesta myös suoralla lennolla. Koska halusimme säästää rahaa, emme ostaneet suoraa lentoa, vaan lensimme kahdella lennolla maan pääkaupunkiin. Kun tuli aika miettiä, miten siirrymme lopulliseen määränpäähämme, huomasimme, että voimme a) viettää yön lentokentällä (noin kahdeksan tuntia) ja mennä aamujunalla tai b) luottaa siihen, että 50 minuutin vaihtoaika riittää ja selviämme illan viimeiseen bussiin, joka on perillä aamulla varhain. Valitsimme vaihtoehdon b). Lento oli myöhässä – emme ehtineet. Bussiliput olimme luonnollisesti ostaneet etukäteen.

Mitä tästä opimme?
Jos matka ei lopu lentokentälle, mieti perille siirtymisen kaikki yksityiskohdat jo lentolippua ostaessasi.

Onneksi emme turvautuneet ensin harkitsemaamme strategiaan, jossa toinen meistä jää vastaanottamaan matkalaukkuja ja toinen juoksee viivyttämään bussia. Ensinnäkin olimme vasta juuri ja juuri ulkona koneesta, kun olisi pitänyt jo olla jonottamassa bussiin. Toisekseen matkalaukkuni ei ylipäätään saapunut perille. Siitä ei myöskään ollut minkäänlaista merkintää miltään lentokentältä – computer said NO*.

Mitä tästä opimme?
Olin vahingossa aika viisas, kun kaivoin viime tingassa yhden mekon laukustani Helsinki-Vantaalla ja siirsin sen käsimatkatavaroihin siltä varalta, että matkalaukku ei selviäisikään perille.

Oli tullut aika pohtia, mitä nyt tehdään. Yö lentokentällä tuntui ainoalta järkevältä vaihtoehdolta, kunnes matkalla vessaan näin kyltin, joka opasti autovuokraamojen luo. Ehdotin, että vuokraamme auton ja ajamme läpi yön suoraan perille. Ehdotus oli puoliksi retorinen, sillä en uskonut, että matkatoverini innostuisi. Olin väärässä. Vuokrasimme siis auton. Ensimmäiset puoli tuntia etsimme oikeaa tietä vuokraamon surkean kartan varassa (yhtiön mainokset peittivät strategisesti suurimman osan teiden numeroista). Olimme oikealla tiellä noin aamukahdelta. Perille pääsimme jonkin verran seitsemän jälkeen - sinänsä turhaan, koska vuokraamo aukeni vasta kahdeksalta. Odottelu ei kuitenkaan mennyt täysin hukkaan, sillä sain ostettua hammasharjan. Pysähdysten määrä: 0,5 (pakollinen tankkaus; vain kuski nousi autosta ulos).

Mitä tästä opimme?
Hätä keinot keksii! Onneksi minun ei kuitenkaan tarvinnut ajaa – olisin ollut hengenvaarallinen kuski… Pysyin sentään hereillä lähes koko matkan, mikä on pieni ihme (kuskin vaatimuksesta piti yrittää; yleensä nukahdan aina vähänkin pidemmillä ajomatkoilla).

Päivän mietelause: Suorin tie paras.

* Rakastan internet-yhteyttäni kiihkeästi. Kokeilin huvikseni, kuinka kauan tuon videon latautuminen kestää. 15 minuuttia ei riitä! Arvatkaapa, kuinka kätevää on esimerkiksi maksaa laskuja tällä rakkineella tällä hetkellä? Yhteys myös katkeilee milloin sattuu - tätäkään en saanut kertaistumalla julkaistua, enpä tietenkään. Mokkula: kun muutan seuraavan kerran, lennät seinään (ehkä jopa aikaisemmin)!