Aina joskus voi tuntea vahvasti olevansa omassa elementissään. Esimerkiksi juuri nyt - lauantai-iltapäivänä, yöpaidassa, tukka likaisena, aamukahvin ääressä. Kohta menen ehkä sohvalle lukemaan ja nukahdan sitten kirjan päälle. Ah. Onneksi aina välillä on näitä päiviä, jolloin ei tarvitse herätä ajoissa (lue: ennen puoltapäivää), laittaa ripsiväriä ja rientää ulkomaailmaan.
On kyllä hyvä, että lusmuilu on minusta mukavaa, koska olen joka tapauksessa vähän niin kuin karanteenissa. Soitin äsken lyhyen puhelun ja järkytyin omaa kähinääni. Ääneni oli melko möreä jo torstaina, eilen se uhkasi kadota kokonaan, ja tilannetta varmasti paransi se, että kävin illalla "yhdellä" ympäristössä, jossa piti viimeisen yhden aikoihin raakkua jo melko lujaa saadakseen sanomansa välitettyä pöydän toiselle puolelle. Nyt ei paranisi paljon puhua, jos aion saada heläjävän ääneni maanantaiksi takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti