Hyvät tavat kauhistavat

Kohtasin tänään asemalla herrasmiehen. Hän oli siirtymässä asemalaiturilta alikulkutunneliin vieviin rappusiin, näki minut takanaan ja jäi pitämään ovea auki. Aavistuksen liian myöhään mies tajusi arvioineensa väärin välillämme olevan etäisyyden sekä etenemisvauhtini, mutta ei enää kehdannut lähteäkään. Minä yritin kipittää parhaani mukaan (ts. luonnottoman nopeasti) kohti ovea, vaikuttaa kiitolliselta ja hymyillä kauniisti. Kohteliaisuuden ja kiusallisuuden raja on välillä kovin häilyvä!

Avaudunpa samaan syssyyn myös vaikeuksistani rappukäytävässä. Tiedättekö sen tunteen, kun portaissa tai pihalla tulee vastaan sellainen ihminen, jota ei varmasti tunnista naapurikseen, eikä oikein osaa päättää, pitäisikö tervehtiä? Jos toinenkin välttelee katsekontaktia, minä en sano mitään, ja kaikki on hyvin. Jos vastaantulija taas lähestyy suoraselkäisenä ja hymyillen, mumisen yleensä jonkinlaisen tervehdyksen. Voi olla, että hän tervehtii takaisin kaikuvalla äänellä. Siinä vaiheessa mieleeni hiipii usein epäilys. Kuulikohan tuo ihminen, mitä mumisin? Pitäisikö moikata uudestaan? Mutta sehän vaikuttaisi oudolta, jos hän kuuli minut jo... Entä jos hän ei kuitenkaan kuullut? Silloinhan vaikutan epäkohteliaalta, vaikka minä itse asiassa tervehdin ensin! Ah ja voi! Tässä vaiheessa kohtaaminen on onneksi ohi, ja voin jatkaa kohti elämän uusia haasteita. (Esimerkiksi: Pitääkö bussikuskia tervehtiä?)

Yst. terv. nimim. "Sosiaalisesti rajoittunut"

Äänetön huuto

Tohtori Irja on taas tehnyt diagnoosejaan ja todennut itsellään jonkinmoisen äänihuulten rasitustilan. Vai miten muuten pitäisi tulkita se, että ääni painuu, pitää rykiä ja välillä pääsee jännittäviä kiekauksia? Flunssaa ei ole, puberteetti meni jo, ja käsittääkseni äänenmurros on muutenkin korostuneemmin miesten juttu.

Niinpä määräsin itseni puhekieltoon vähintään kotioloissa ja mahdollisuuksien mukaan myös muulla vapaa-ajalla - töissä ei pysty vaikenemaan, ja töistä en oikein pystyisi olemaan poissa juuri nyt. Tai pystyisin toki (viimeksi kun testasin, en ollut korvaamaton*), mutta en millään tahtoisi, kun sitten se kaatuu myöhemmin ikävästi niskaan... (Oikeasti olen myös hivenen huolissani siitä, että jokin saattaisi olla vikana muuallakin kuin korvieni välissä. Ääniongelmat = massiivisia ongelmia työelämässä, eivätkä ne muutakaan elämää taitaisi suoranaisesti helpottaa. Ei kiitos. Ja lääkäriinkään en tahdo mennä, koska... no, ei siihen mitään järkevää syytä ole, minä en vain tahdo käydä lääkärissä.)

Joka tapauksessa elämäni on nyt kovin, kovin vaikeaa (vaihteeksi...). Olen kuvitellut, että pysyttelen aika hiljaa ollessani yksin kotona. Todellisuudessa taidan hölistä jatkuvasti. Nyt, kun yritän tietoisesti olla vaiti, ihan koko ajan laulattaisi tai hyräilyttäisi tai pitäisi kiljua ikkunassa pörräävälle kimalaiselle tai kommentoida jotakin kirjassa lukemaansa tai huokailla työpapereiden äärellä tai käydä kuvitteellista vuoropuhelua joka päivällä jäi kesken tai tai tai. Hiljaiseloa, indeed.

* Kokeen voi helposti suorittaa vesilasitestillä = käytetään sormea vesilasissa; jos veteen jää kuoppa, voi todeta olevansa korvaamaton.

Lintu lensi (melkein) oksalle

En ole tiennytkään, miten pashoja (ässä oli hutilyönnin tulosta, mutta jätin sen, kun pasha sopii niin mukavasti näihin pääsiäispyhiin) ääniä pystyn päästämään. Sitten koitti tämä aamu valtavine järkytyksineen.

Istuin työpöydän ääressä avoimen tuuletusikkunan vieressä, kun varpunen lehahti ikkunalaudalleni sirkuttamaan. Siis asunnon sisäpuolelle. Ajattelin - sinänsä ihan järkevästi - että saisi mennä saman tien ulos, ympäriinsä poukkoilevaa lintua olisi todella hankala ohjata takaisin pihalle tuuletusikkunan kautta. Ennen kuin pääsin ajatuksen loppuun, havaitsin kirkuvani hillittömästi. Siis sellaisella volyymilla, että itsekin säikähdin, ja useampi naapuri saattoi jo seistä hätänumeroa näpyttelemässä. Pikkulinnun tähden! Ja minä en siis mitenkään pelkää lintuja; korkeintaan ärsyynnyn kaupunkilaispuluille ja -lokeille, jos ne alkavat tunkea piknikeille mukaan. No, ainakin tuo kauhua elämääni kylvänyt varpusparka kääntyi kannoillaan ja poistui. Toivottavasti lintu ei saanut kovin pahaa traumaa.

Olen todistettavasti jopa syönyt samassa pöydässä varpusen kanssa, eikä pelottanut yhtään.

Meillä oli muuten alaluokilla koulussa musiikkiliikuntaa. Se ei ollut koskaan suosikkiaineitani. Kerran meidän piti leikkiä ja laulaa tuota otsikossa siteeraamaani laulua. Meillä oli tyttö-poika-parit (poikabakteereja!), ja laulun edetessä parit vaihtuivat jatkuvalla syötöllä (elämän realiteetit huomioivaa tapakasvatusta?). En jäänyt kaipaamaan musiikkiliikuntaa, kun se kolmannella luokalla jäi taakse.

Ah, lapsuuden kultaisia muistoja! Ah, elämän rikkautta! Ah, likaista tukkaa, jossa on harmaa juurikasvu ja jota en millään viitsisi mennä värjäämään tai edes pesemään, vaan jaarittelen mieluummin blogissa!

Pullottaa

Pääsiäisen kunniaksi päätin tehdä simaa ensimmäistä kertaa elämässäni (niin, onhan vappukin kohta ovellamme). Muistelin, että äidin tekemä kotisima maistui hyvältä lapsena, joten toiveissa on että tämäkin sima olisi juomakelpoista. Äidiltä sainkin lasipulloja lainaan, kun omat kotoa löytyneet olutpullomme eivät riittäneet...

Valmistamani siman tein ikivanhan suvussamme kulkeneen reseptin mukaan (se löytyy printattuna myös Dansukkerin fariinisokeripussin kyljestä). Koko homma alkoi keskiviikkoiltana, jolloin keitin 4 litraa vettä, heitin joukkoon fariinisokeria ja sokeria (500 g kumpaakin). Laitoin liuoksen ämpäriin, ja lisäsin siihen reilun neljän sitruunan mehut (tykkään sitruunasta) ja 4 litraa kylmää vettä. Litkun kruunasi pieni murunen leivinhiivaa. Keiton jätin muhimaan tiskipöydälle vuorokaudeksi.

Sima kävi ensin vuorokauden ämpärissä huoneenlämmössä.

Torstaina illalla alkoi pullottaa (heko heko). Huuhtelin oletettavasti puhtaat pullot vielä vedellä, ja suppilon avulla liruttelin niihin sima-aihiota. Mukaan pulloihin lisäsin n. 1 teelusikallisen sokeria, sekä tietysti rusinoita.

Siman pullotusta.

Lopputuloksena (tässä vaiheessa) oli melkein 8 litraa simaa erikokoisissa pulloissa, jotka mahtuivat kuin mahtuivatkin jääkaapin oveen. Nyt sitten jännätään viikko, miten siman käy (heko heko)!

Minun lapsukaiseni odottamassa jääkaappiin siirtoa.

Vappuna saammekin sitten nauttia omatekoisesta simasta (tai kiljusta). Sitä ennen toivotan rauhaisaa pääsiäistä kaikille!

Lisää keväisiä tuulahduksia

Pahoittelen kirjoitukseni sisältöä jo ennakolta. Kyseessä on kuitenkin hyvin ajankohtainen aihe, joten koen, että tästä on pakko puhua juuri nyt.

Tiedättehän mämmin, tuon keväisen herkun? Se on minusta oikein hyvää, joten ostin tänään oman pikku (700 gramman) tuokkoseni pääsiäispyhiä sulostuttamaan. Vaahdotin vaniljakastiketta seuraksi ja söin hyvällä halulla. Lopputulos: järkyttävät ilmavaivat. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että en voi sulkea ikkunaa edes ensi yön ajaksi, sillä tunnelma huoneistossani on hyvin... sakea.

Niin että kuka haluaa tulla kylään? Mämmiäkin olisi vielä jäljellä!

Keväisiä tuulahduksia

(Sisältää paljastuksia henkilökohtaisesta hygieniastani. Älä lue, jos epäilyttää.)

Aloitin viimeinkin pyöräilykauden. On ollut vähän käynnistymisvaikeuksia.

Ensinnäkin työmatkani on salaperäisellä tavalla pidentynyt sitten syyskuun lopun (tai milloin se ensimmäinen syysflunssa, joka laiskisti minut bussimatkustajaksi, nyt iskikään). Ylämäet ovat muuttuneet korkeammiksi ja polkemisen viemä aika kasvanut. Kumma juttu.

Lisäksi työmatkalogistiikka ei ihan vielä ole minulla hallussa. Periaatteessa se on ihan yksinkertaista: työkamat ja vaihtovaatteet mukaan. Käytännössä lastasin tänään pari ylimääräistäkin paperipinoa tarakalle, mutta unohdin vaihtoalusvaatteet kotiin. Oli muuten mukavan raikas olo töissä pari kertaa hionneissa urheilurintsikoissa (...ei niitä aina ehdi pestä joka käytön jälkeen)! Uskon, että työkaveritkin arvostivat - yritin pitää kunnioittavaa välimatkaa, mutta kyllä minä silti haisin aika pahalta...

Kesää odotellessa

Viikonlopun patikkaretkellä Hämeessä näin sinivuokkojen jo pilkistävän lehdossa. Kuinka ihanaa!

Sinivuokot