Alkusyksystä olin reipas. Heräsin joskus jopa ennen herätyskellon soimista. Pyöräilin töihin. Ehdin syödä aamupalaa ennen kuin lähdin kotoa. Jos pesin aamulla hiukset, sekä kuivasin hiukseni että suoristin ne ennen kotoa poistumista. Jos menin bussilla, olin pysäkillä hyvissä ajoin ennen arvioitua ohitusaikaa. Saavuin töihin vapaaehtoisesti jopa tuntia ennen kuin olisi pakko, jotta ehtisin suunnitella päivää rauhassa.
Sitten alkoi lipsua. Ensin tuli flunssa, ja pyöräily jäi. Palasin hetkeksi fillaristiksi, mutta pyöräni ryhtyi sairastelemaan kroonisesti, ostin kausilipun ja aloin istua bussissa käytännössä joka aamu. Torkutin aamu aamulta vähän pidempään. Aamupalan sijaan tungin banaanin laukkuun ja söin sen töissä, jos muistin. Tällä hetkellä en yleensä edes käy keittiössä aamulla. Ensi alkuun ehdin kuivata hiukset kotona ja suoristin ne vasta töissä. Sitten aloin lähteä kotoa tukka märkänä ja suoristin hiukset työpaikalla - ei kai se niin tarkkaa ole, vaikka tukka suoristaessa vähän höyryäisikin... Aivan viime aikoina olen saavuttanut vaiheen, jossa märät hiukset sitaistaan aamulla hätäponnarille (periaatteessa hiusteni ei pitäisi edes yltää kiinni, mutta näköjään ne yltävät, koska en ole jaksanut varata kampaajaa) ja jätetään sitten oman onnensa nojaan. Tänä aamuna en ehtinyt edes pedata sänkyä, koska olisin muuten myöhästynyt bussista, ja olen sentään pedannut sängyn joka ikinen päivä tässä asunnossa asuessani, vaikka olisin luuhannut koko päivän sisällä pyjamassa poistumatta edes roskia viemään.
Juuri nyt minun pitäisi periaatteessa olla harrastamassa, mutta tein itsenäisen ratkaisun ja tulin sen sijaan kotiin. Jotenkin tuntuu siltä, että tänään voisin tehdä jotakin eksoottista ja mennä vaikkapa ajoissa nukkumaan.
Päivän mietelause: Aamuhetki kullan kallis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti