Kulttuurin juhlaa

Olen ylpeä kun voin tehdä Irjan iloiseksi yhdistämällä tässä blogikirjoituksessa kaksi hänen sydäntään lähellä olevaa asiaa: jääkiekon ja Arttu Wiskarin.

Ilta-Sanomat kirjoittaa, kuinka Teemu "One more year" Selänne tilasi kotiinsa Arttu Wiskarin laulamaan jääkiekkoilijan lapsille. Tässä kohtaa lienee asiallista pohtia, onko kaikki musiikkikasvatus hyvää kasvatusta, ja think of the children!





Traaginen tapaus kylpyhuoneessa

Kotonani on muutamia sääntöjä. Yksi niistä on se, että vessanpytyn kannen pitää olla kiinni. (En jaksakaan ymmärtää, miten vessanpytyn renkaan ylös jättäminen tai alas laskeminen voi herättää keskustelua joissakin kotitalouksissa. Koko kansi pitää sulkea, ettekö ihmiset tajua!)

Ai miksikö? No ensinnäkin siksi, että minusta on ällöttävää ajatella, kuinka pienet pahantahtoiset pyttybakteerit saavat vauhtia jokaisesta vessan vetäisystä ja lennähtelevät sitten ympäriinsä levittämään terveisiä viemäristä. (Tätä on turha yrittää kumota millään järkiperäisillä argumenteilla - kun ällöttää, niin ällöttää.) Toinen - ja huomattavasti tärkeämpi - syy on se, että minulla eivät oikein pysy tavarat kädessä, enkä tahdo joutua toistuvasti onkimaan hammasharjaani tai korvakorujani vessanpöntöstä.

Äsken kävi kuitenkin ilmi, että aina ei riitä sekään, että kansi on kiinni. Jos sopivan pieni esine putoaa kannen ja vesisäiliön väliseen rakoon, se mahtuu kyllä vierähtämään pönttöön. "Loiskis", sanoi silmänympärysvoide. "Hyvästi", sanoin minä, kun olin ensin penkonut kumihanskat esiin ja poistanut yökkien purkin vetisestä haudastaan. (Kyllä, olen nynny viemäriasioissa - en varmasti ongi pytystä mitään tai putsaa lattiakaivoja tai availe hajulukkoja paljain käsin. Joskus laitan jopa kahdet kumihanskat päällekkäin.)

Taas yksi syy olla seuraamatta jääkiekkoa

Jatkan taistelua tuulimyllyjä vastaan ja avaudun jälleen lempilajistani jääkiekosta. Eipä taida pelikauden alettua tulla kirjoitusaiheista pulaa...

Tällainen uutinen tuli vastaan tänään. Tiivistettynä: "tähtihyökkääjää" taklattiin, hän poistui kaukalosta, minkä jälkeen joukkuetoveri meni mättämään taklaajaa turpaan. "Tilannetta edelsi Tappara-hyökkääjä Nestori Lähteen puhdas taklaus", kirjoittaa Hesari. Puhdas = sääntöjen mukainen, eikä vain?

Valmentajan reaktiosta taas kirjoitetaan jutussa näin:

"[- -] Tämä tilanne ei ollut selästä taklaus, mutta selkään taklaamiset pitää ylipäätään saada pois liigasta. Jos ei tuomarien voimin, sitten jollain muulla tavalla", sanoi IFK:n päävalmentaja Petri Matikainen pelin jälkeen.

Öhh. Koska ei taklattu selkään eikä tuomari siis selkään taklaamisesta rangaissut, on valmentajan mielestä johdonmukaista reagoida sääntöjen mukaiseen toimintaan haastamalla taklaaja tappeluun, niinkö? Olisiko tuomarin pitänyt taistella selkään taklaamista vastaan antamalla tuomio selkään taklaamisesta (jota ei tapahtunut), ettei pelaajan olisi tarvinnut ottaa oikeutta omiin käsiinsä? Jos joku pelaaja jatkossa syyllistyy esimerkiksi kiinnipitämiseen, onko vastapuolen pelaajien syytä rynnätä hänen kimppuunsa, jotta selkään taklaamiset saataisiin karsittua liigasta?

Voihan olla, että tässä on nyt siteerattu väärin ja tilanne oli todellisuudessa aivan toisenlainen ja minähän en ottelua todellakaan nähnyt joten turha puhua kun ei tiedä ja blablablaa. Näin lehtitietojen varassa täytyy kuitenkin todeta, että IDIOOTIT.

Päivän mietelause: Mens sana in corpore sano.

Näin hetki sitten ketun

Varastin* otsikon, koska se sopi niin hyvin tähän iltaan, ja voin minä Timo K. Mukkaakin ohimennen vähän mainostaa. Näin nimittäin hetki sitten ketun.

Tiedänhän minä, että nykyaikana on kaikenlaisia cityeläimiä. Citykanit kirmasivat ennen myös minun takapihallani (kirmaavat luultavasti edelleen, mutta takapiha vaihtui), ja olen kuullut kettujen vierailleen tuttujenkin ihmisten pihamailla. Minä olen kuitenkin betonielementtitalojen keskellä kasvanut luonnosta vieraantunut kaupunkilainen, joten kyllä minä vähän yllätyin, kun kettu tuli vastaan keskellä kerrostaloasutusta. Katsoin ensin, että kovinpa kettumaisen näköinen koira tuolla puskan takana seisoo, mutta kun etenimme kohti toisiamme kävelytietä pitkin, piti alkaa uskoa, että kettu se on. Ohitimme toisemme noin metrin päästä, eikä elukka arastellut yhtään. Varmaan se on pohjimmiltaan huono juttu, koska villieläinten ei kai pitäisi olla noin tottuneita ihmisiin, mutta kyllä minä kuitenkin mieluummin kettuja kävelyteillä kohtaan kuin esimerkiksi virityksiään testaavia mopopoikia, jotka kuuluvat jälleen päristelevän ikkunani alla.

Kettumaista illanjatkoa kaikille!

EDIT: Huomasin, että tänne on tultu useampaan otteeseen hakusanalla "roikkuva ovikoriste". Taiteellinen luomisvoimani heräsi heti, ja niinpä ikuistin ovikoristeena roikkuvan julman muistutuksen siitä, että luonnon ei pidä päästää ihmistä liian lähelle. Muistakaa tämä, repolaiset!

Roikkuva ovikoriste, olkaa hyvä.

* Timo. K. Mukka - Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960-1971. Toim. Toni Lahtinen. WSOY 2010.

Sunnuntain elävät kuvat

Ei kahta ilman kolmatta, joten jos käy perjantaina ja lauantaina elokuvissa, kyllä pitää sunnuntainakin käydä. Hyödynsin jälleen vuosittaisen mahdollisuuden katsoa intialaista elokuvaa isolta kankaalta, ja nyt on hyvä mieli. Tänäänkään ei nukuttanut, vaikka näytös kesti väliaikoineen* kolmisen tuntia. Minulla taitaa olla vähän viihteellinen maku...

Zindagi Na Milegi Dobara oli viihdyttävä, hyväntuulinen, koskettavakin, ja ajoittain siinä esiteltiin aika kivannäköisiä miesvartaloita maisemia. Tuo linkkaamani festarien esittelysivu antaakin minusta vähän harhaanjohtavan kuvan elokuvasta. Onhan se intialaisittain aika rohkea, siinä esimerkiksi näytetään useita suudelmia ja annetaan selvästi ymmärtää naimattomien henkilöiden viettävän öitä yhdessä (näyttämättä suoraa toimintaa, tietenkin), mutta Kaamea kankkunen on kuitenkin tyylilajiltaan aika reippaasti roisimpi. Bonuksena kyseessä oli pääasiassa Espanjaan sijoittuva intialainen elokuva, ja Espanjakin on kiva maa.

Laulu- ja tanssispektaakkeleita elokuvassa ei juurikaan ollut, mutta jotain sentään. Esimerkiksi tämä numero:



Kiva elokuva, jonka voi nähdä vielä keskiviikkona!

Nyt en viitsi enää jatkaa, koska olen tätä kirjoitusta laatiessani jo kolmesti neljästi viidesti irrottanut mokkulan koneesta ja survonut sen jälleen usb-porttiin siinä toivossa, että homma alkaisi toimia. Turha toivo - yhteys toimii ehkä kolme minuuttia, minkä jälkeen nopeudeksi ilmoitetaan 0 bittiä/s. Ystävällinen neuvo: ÄLÄ HANKI MOKKULAA!

* Väliajan lyhyydestä annan kyllä vähän noottia festareille. Jos naisten vessan jono on kilometrin mittainen, ei ole ihan reilua käynnistää elokuvaa, kun viimeiset vielä jonottavat sinne. Ainakin voisi vinkata muutenkin kuin vessan oven pieleen (ts. jonotuksen loppumetreille) sijoitetulla lapulla siitä tosiasiasta, että enemmän saniteettitiloja löytyisi paikasta X.

Kultivoitunut maku

Kolme viimeisintä näkemääni elokuvaa:

Iltapäivä Toscanassa. Paljon taiteellista puhetta ja kummallisten tunteenpuuskien kirjomaa vaeltelua Italian maaseudulla. Elokuva kertoo varmasti jotakin olennaista ihmissuhteiden ja taiteen perimmäisestä olemuksesta. Nukahdin elokuvan keskivaiheilla aika pitkäksi aikaa.

Le Havre. Kaurismäkeläinen kaunis satu, jossa ihmiset ovat hyviä toisilleen. Ei minusta mitenkään huono, mutta ei kyllä mestarillinenkaan - elokuvan lopussa minua vähän ärsytti, kun osa ihmisistä yritti taputtaa. Miksi? Koska palkitun ja kiitetyn ja Hesarissakin kehutun ohjaajan uusimmasta teoksesta on lupa liikuttua, vaikka elokuva ei edes olisi tekijänsä parhaimmistoa? Please. Eivät suomalaiset taputa elokuvissa paitsi ehkä joskus festarinäytöksissä, älkää nyt viitsikö teeskennellä! Nukahdin elokuvan keskivaiheilla, mutta en kovin pitkäksi aikaa.

Bad Teacher. Opettaja haluaa rikkaan miehen ja isommat tissit, näyttää puolet lukuvuodesta oppilailleen elokuvia krapulassa, teeskentelee ja petkuttaa estoitta ja ryhtyy (jollakin tasolla) töihin vasta tajutessaan, että kokeissa pärjänneistä oppilaista voi saada rahaa rintaleikkaukseen. Jaksoin erinomaisesti katsoa koko elokuvan, eikä nukuttanut yhtään.

Juhlan paikka!

Onneksi olin painanut aiemmin viikolla mieleeni, että 16. päivä syyskuuta tulee kuluneeksi vuosi Varpun ja Irjan ensimmäisestä kirjoituksesta! Onneksi tajusin vielä tämän päivän puolella, monesko päivä tänään on! Täällä on siis mietitty syntyjä syviä jo vuoden verran! Lisäksi tämä on blogimme 200. syvämietteinen kirjoitus! Kahvia ja pullaa juhlan kunniaksi, olkaa hyvä!