Joulun resepti

Nyt on neiti talonmiehen joulu noin niin kuin materiaalisella tasolla valmis. Siihen tarvitaan:

• partiolaisten joulukalenteri (Joulukalenteri pitää olla, ja sen pitää olla sellainen, jossa luukusta paljastuva kuva sopii alkuperäiseen kuvaan. Partiolaisten kalenterissa sopii.)
• adventtikynttelikkö ikkunalaudalle (Sellainen epätrendikäs ja ruma kapistus, jota jo Irjan lapsuudenkodissa käytettiin. Sitten neiti talonmies vei sen mukanaan muuttaessaan omaan kotiin, ja isän ja äidin piti ostaa uusi. Irja on aika mukava tytär.)
• glögiä.

Joulukuusi valoineen minulla on ympäri vuoden, joten sitäkään ei tarvitse erikseen käydä kaatamassa (muovisen pöytäkuusenihan olen toki käynyt itse moottorisahalla kaatamassa muovikuusimetsästä). Että se on sitten siinä. Ei paineita, ei stressiä - kaikki on valmista!

Joulurauhan vallitessa sielussa tekee mieli jakaa hyvästään muillekin. Lahjoitan siis virkistävän talvijuoman reseptin kaikelle kansalle ihan ilmaiseksi. Siihen tarvitaan:

• glögitiivistettä
• kivennäisvettä.

Sekoita ja nauti, niin minäkin parhaillaan teen. Sopii joulun lisäksi myös kesään, testattu on!

Onnellinen loppu

Ei ole hyvyys vielä kadonnut maailmasta, kuulkaas! Kun tulin tänään kotiin, alaovessa oli lappu, että pihalta on löytynyt korvakoru, jota voi kysellä asukkaan se-ja-se asunnosta numero se-ja-se. Ja se koru oli minun! Tätä hetkeä yritän vaalia mielessäni, kun seuraavan kerran vihaan ihmiskuntaa synkästi ja katkerasti (esimerkiksi heti aamulla ruuhkajunassa).

Sydämessä läikähti jopa niin lämpimästi, että ajattelin osoittaa kiitollisuuteni jollain tavalla. Mikähän olisi sopiva kiitos naapurille? Sellainen postiluukusta sujautettava kiva ele, minähän en naapurien kanssa kasvotusten kommunikoi, ellei ole pakko; oli ihan riittävän extremeä käydä soittamassa ovikelloa... Minulla olisi esimerkiksi Rautanaamio-elokuvan mainospostikortteja 1990-luvun lopulta. Toimisikohan sellainen?

Kohti tietoista läsnäoloa

Olen nyt päättänyt kasvaa henkisesti. Opettelen siis havainnoimaan ympäristöäni kaikilla aisteilla ollakseni tietoisesti läsnä. Tänä viikonloppuna olen tehnyt muun muassa seuraavanlaisia aistihavaintoja:

Tulin viime yönä taksilla kotiin. Oli kylmää, ja minulla oli isohko kaulahuivi. Kotona aloitellessani iltatoimia tunsin outoa keveyttä oikean korvani seutuvilla. Ravistin päätäni ja kuulin korvakorun iloisen helinän vain vasemmassa korvassani. Riensin peilin luo ja näin tyhjyyden siellä, missä suosikkikorvakoruni olisi pitänyt sijaita. Voi saasta. Juuri ennen taksista poistumista kuski vielä varmisti, että kaikki on nyt mukanani (olin juuri käyttänyt melko pitkän tovin hanskani etsimiseen, ja kuski ehkä kyllästyi seuraamaan... mutta ei ole helppoa löytää mustaa hanskaa tummasta autosta tummassa yössä musta takki yllään!), ja minä siihen että juu, kyllä nyt on kaikki kunnossa, kiitos ja hei! Eipä ollut, ei, lempikoru jäi. Ja minä tiedän, mitä tapahtui - se tarttui huiviini, irtosi sitten korvasta ja putosi. Ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta. Ääliö.

Tänään taas todistin bussipysäkillä, kuinka joku oli - sinänsä hyvin luovasti ja taiteellisesti - oksentanut todellisessa pikkujouluhengessä sekä penkin vasempaan että oikeaan laitaan jättäen kuitenkin keskiosan puhtaaksi. Kuudes aistini kertoi, miltä pysäkillä alkaa haista, kun tulee suojasää. Illansuussa puolestaan sain jälleen kokea, että jos on monta kuukautta urheilematta lainkaan ja menee sitten pelaamaan jääkiekkoa periaatteella asenne korvatkoon taidon, sitä saa pelata kirjaimellisesti veren maku suussaan.

- - -

Tämä ei varsinaisesti liity edelliseen, mutta nyt on pakko ihmetellä ääneen, pitäisikö kutsua manaaja. Irjan lailla minäkin vihaan sukkahousuja. Mutta. Jätin tässä välissä luonnoksen odottelemaan julkaisemista ja kävin sijoittamassa puhtaita pyykkejä narulle. Koneessa oli kahdettoista sukkahousut, eikä pesuväli edes ollut ollut erityisen pitkä. Mitä tämä tällainen oikein on, häh? Kuka tässä ruumiissa oikein asuu, käyttää sukkahousuja ja hukkaa korvakorujani ja pelaa jääkiekkoa (jääkiekkokin on oikeasti paha, paha asia)? Ja ties mitä muuta se tekee! Käy varmaankin aerobicissa ja Stockmannilla ja kuuntelee Radio Novaa - ehkä vielä kamalampiakin asioita, en edes uskalla ajatella...

EDIT:  "Irjan lailla minäkin vihaan sukkahousuja", kirjoitin tuossa yllä. Kukahan minä siis luulen olevani? Kyllä tässä taitaa tosiaan olla diagnoosin paikka, sen verran on identiteetti hukassa. Tohtori Google, täältä tullaan!

Sopeutumisvaikeuksia

Ostin tänään uuden kellon. Nyt yritän istuskella se kädessäni, ja tuntuu aika oudolta.

Taustatietoa: En oikein osaa olla ilman rannekelloa. En myöskään ole tottunut pitämään kelloa asusteena, jota vaihdettaisiin vähän väliä. Niinpä olen kulkenut sama ajannäyttäjä ranteessani ainakin... kymmenen vuotta? Vielä pidempään? Sellainen teräksinen peruskello, ei ihan pienen pieni, mutta ei mitenkään isokaan. (Ällöttävää lisäinformaatiota: Kesällä sain herätyksen ja erehdyin putsaamaan ranneketta oikein ajan kanssa, nuppineulalla ja suurella hartaudella. Lähti meinaan melkoiset mönjät. Homma kannattaisi varmaan hoitaa useammin kuin kerran vuosikymmenessä...) Vuosien varrella sitä on korjattukin pariin otteeseen, vaikka kelloseppä on antanut rivien välissä ymmärtää, ettei tällaisissa tapauksissa yleensä ruveta lasia vaihtamaan tai sisuskaluja tutkimaan, osta tuosta uusi vain. Olen kuitenkin pitänyt pääni, ja hyvin toimii edelleen.

Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Kuten sanottua, nyt minulla on uusi kello, jota minun olisi tarkoitus myös opetella käyttämään, koska se on aika hieno. (Kellotaulussa on television virityskuva! Miten kivaa!) Kyllä minä siihen varmasti totun, miltä se tuntuu ranteessa, mutta nyt ollaan suurempien kysymysten äärellä. Nimittäin. Minun rannekelloni edistää aina, ja ihan tarkoituksella. Eikä mitään paria minuuttia, vaan suunnilleen 10-13 minuuttia. Ala-asteaikoina tarkoitukseni oli huijata itseni ehtimään ajoissa kouluun, mutta sitten tapa vain jäi, ja nyt en osaa kuvitella muuta. Kun kelloon on vaihdettu paristo, laitan sen heti liikkeestä poistuttuani näyttämään minun aikavyöhykkeeni aikaa kellosepän avuliaasti asettaman "oikean ajan" sijasta. Olen tottunut tarkistaessani aikaa vähentämään näkemästäni tuloksesta kymmenisen minuuttia; näin on ollut suurimman osan elämästäni, ja minusta se on ihan normaalia. (Jos huomaan jonkun katsovan vaivihkaa kellostani aikaa ja ryhtyvän sitten kiirehtimään, minun pitää välillä myös hieman selitellä...)

Uudessa kellotaulussani ei kuitenkaan ole minuutteja merkittynä. Ei edes viiden minuutin välein, vaan siinä on pelkät viisarit. Niinpä minä en osaa säätää sitä edistämään totutulla tavalla, vaan lopputulos tuntuu normaalia epäluotettavammalta. Sitä paitsi totunnaista vähennyslaskuakin on vaikeampi suorittaa, kun vilkaisu ei riitä, vaan aikaa pitää jäädä erikseen tutkailemaan, jotta tietäisi, mistä vähentää.

Pitääkö minun siis laittaa kelloni ns. oikeaan aikaan (tai käytännössä siis pari minuuttia edelle, en minä muuten selviä) ja opetella luottamaan siihen, mitä näen? Kuinka niin voi elää? Voinko minä tottua? Pitääkö minun tottua? Kysymyksiä, kysymyksiä...

Sibelius-viulukilpailu

Blogi, jota olen seurannut nyt tiiviisti tällä viikolla, on Sibelius-viulukilpailu 2010 -blogi. Sen lukemisen lisäksi olen mahdollisuuksien mukaan kuunnellut YLE:n klassisen musiikin nettisivujen kautta Sibelius-viulukilpailun live-lähetyksiä kilpailun alku- sekä välieristä.

Sibelius-viulukilpailu on 5 vuoden välein järjestettävä kansainvälinen ja arvostettu kilpailu. On huikeaa kuunnella kilpailijoiden huippusuorituksia kovien paineiden alla. Jokaisen kilpailijan täytyy kilpailua varten harjoitella hyvin laaja ohjelmisto taiturikappaleineen, tilausteoksineen ja tietysti kokonaisine viulukonserttoineen. Monet viulistit saattavatkin valmistautua kisaa varten vuoden ajan, tähtäimenään päästä kilpailuun mukaan. Nuorin kilpailija tänä vuonna taisi olla vain 15-vuotias viulistilahjakkuus, siinä iässä itse kitkuttelin etydejä musiikkiopistossa... köhöm.

Ja asiasta kukkaruukkuun: Käytin tänään sukkahousuja farkkujen alla (ulkona oli -10ºC, oli pakko). Nyt on sisäreidet hankautuneet verille, prkl. Ei enää ikinä sukkahousuja!

Liikuttavia tarinoita

Olettekos tutustuneet HSL:n kampanjaan? Se on kyllä eri kiva. Näin ne sanovat:

Mitä sinulle on tapahtunut pysäkillä, metrossa, ratikassa, bussissa, lähijunassa tai Suomenlinnan lautalla? Tai mikä joukkoliikennematka on jäänyt mieleesi erityisen tärkeänä? Jaa liikuttava – hauska, hämmentävä tai haikea – tarinasi muiden kanssa. Joka kuukauden tykätyin tarina palkitaan 30 päivän kausilipulla! 

Kuinkahan moni matkustaja on näinä "yllättävien" (talvi)kelien aikoina päättänyt avautua pysäkillä vuodattamistaan haikeista turhautumisen kyyneleistä nimimerkillä "Aina se on myöhässä, jos nyt tulee ollenkaan"? Minun teki ainakin mieli. Mainoskampanjan kukkaset ja sydämetkin* tuntuvat lähinnä kettuilulta. Ovat myös tehneet mainosvideon - anteeksi, siis lyhytelokuvan, jossa pyritään kivasti vetoamaan ihmisten tunteisiin lasten avulla. Minusta tuo oli tehokas oppitunti siitä, kuinka kaupunkilaisen on lapsesta saakka opittava selviytymään elämästään julkisesta liikenteestä huolimatta. Bussi lähtee, jos jäät solmimaan kengännauhojasi; bussi jättää, jos yrität juosta pysäkille

*Näin minä nuo symbolit siis näen:

Bussiliikennekin on aika syvältä, mutta itse tahtoisin toivottaa kuolemaa aivan erityisesti VR:lle. Kehitystä on kyllä tapahtunut: nykyään asemalla usein kuulutetaan, jos juna on myöhässä. Kuulutus toki tulee vasta niihin aikoihin, kun junan pitäisi jo olla laiturissa, ja arvioitu uusi saapumisaika saattaa sekin muuttua monta kertaa. Tämän syksyn aikana olen joka tapauksessa päässyt viettämään ylimääräisiä onnen hetkiä pysäkeillä ainakin seuraavista syistä:

• lehtikeli
• talvikeli
• muun raideliikenteen odottelu
• vika ohjauslaitejärjestelmässä
• muu tekninen vika
• tuntematon syy

Esimerkiksi eilen viikko alkoi ihan mukavasti. Juna(t) oli(vat) myöhässä tuntemattomasta syystä. Aseman näyttötaulu oli (taas) rikki, joten yritin laukata kahden raiteen väliä epätietoisena siitä, mikä laite ehkä saapuisi seuraavana. Pääsin junaan. Vaihtopysäkillä ehdin juuri nähdä bussini kaasuttavan pois laiturista. Seuraavan suunnilleen sopivan linjan lähtöön oli ärsyttävän kauan, ja sen käyttämältä pysäkiltä on pidempi matka työpaikalleni. Bussi oli myöhässä, tietenkin. Jäädessäni bussista pois yksi varsinaisella pysäkilläni seisahtuvista linjoista ajoi takaa ohitse; olisi siis kannattanut suosiolla jäädä odottamaan seuraavaa vuoroa. "VR:n mukaan on olemassa riski, että junat myöhästelevät aamulla", kirjoitetaan Hesarin sivuilla juuri nyt. Maltan tuskin odottaa!

Päivän mietelause: HSL - ****ttaa meitä kaikkia.

Lomaraportti

Terveiset glamouriselta kaupunkilomalta! Viikonloppu oli mielestäni oikein virkistävä, vaikka jouduinkin kuuntelemaan Irjan kuorsausta samassa hotellihuoneessa. Muutenkin meillä meni oikein sopuisasti. Olimme sopineet, että hotellihuoneen saa varata itselleen korkeintaan tunniksi kerrallaan, mutta sitäkään optiota ei sitten (valitettavasti) tullut käytettyä. Lomamme kohokohta oli, kun "Kumman kaa" -Ellu tuli hotellin rappusissa vastaan! Lisäksi Vesa oli kuulemma odottanut aulassa hissiä, mutta sitä minä en suureksi harmikseni nähnyt (*niisk*).

Tässä muutama makupala reissultamme:

Kävimme nauttimassa sivistyneesti erilaisista juomatarjoiluista!

Tapasimme myös luonnoneläimiä.

Kulttuuri oli luonteva osa lomaamme.

Parasta riistaa mitä meidän sihtiimme osui...

Matkustimme VIP-luokassa mennen tullen (kuvassa haisevat jalat).