Totesin tänään, että en enää ikinä halua mennä asioimaan Stockmannille. Koin ehkä elämäni tylyimmän ostosreissun, joten on viisainta vastaisuudessa välttää Stockan tavarataloja (oletan, että tänään saamani kohtelu vastaa yhtiön yleistä linjaa ja asiakaskuntaa kautta Suomen).
Yritin (Hulluista päivistä huolimatta) asioida ruokaosaston valmisateriatiskillä. Sieltä palvelua saadakseen piti ottaa vuoronumero, ja vuoronumerolappulaitteen kohdalla käytävällä oli aikamoinen ruuhka. Ihmiset seisoivat ostoskärryineen keskellä lattiaa, ja loputon ihmisvirta meni edes takaisin tiskin edestä. Yritin ostoskorini kanssa lähestyä vuoronumerolaitetta muiden asiakkaiden ohitse pujotellen. Olin jo melkein saamassa vuorolapun, kun vierestäni pyyhälsi iäkäs naisihminen. Hän ei selvästikään pitänyt läsnäolostani, sillä hän ohi mennessään paapatti kovaan ääneen, että "sieltä sitä törmäillään päin kuin tankki!". Jäin suu auki katsomaan mummelin perään, ja häkeltyneenä mietin että todellako se minulle sanoi näin? En tiedä viittasiko hän ulkoiseen olemukseeni vai pyrkimykseeni päästä vuoronumerolaitteen luokse. Mielestäni etenin ruuhkassa kuitenkin varovaisesti ilman että hipaisinkaan muita ihmisiä.
No, sain kuin sainkin itselleni vuoronumeron vain huomatakseni, että jono tiskille oli turhauttavan pitkä. Päätin, että jätän valmisateriaostokset sikseen, ja menen kiertelemään muita ruokahyllyjä. Kun olin kierrokseni tehnyt täpötäydessä Herkussa, tulin uudestaan tämän valmisateriatiskin kohdalle, ja huomasin jonottavia ihmisiä olevankin nyt vähemmän paikalla kuin aiemmin. Päätinkin ottaa uuden vuoronumeron.
Vuoronumerolappulaitteen ympäristö oli aivan tyhjä kun minä menin painamaan laitteen nappia. Mitään ei tapahtunut. Painenlin pari kertaan sitä siinä yksinäni, kunnes paikalle tuli myyjä. Myyjä totesi minulle vehkeen olevan jumissa, ja avasi sen laittaen paperirullan uudestaan paikalleen. Korjauksen aikana vuoronumeroa hakemaan oli tullut useampia ihmisiä, ja asiakkaita päivysti ringissä siinä koneen ympärillä. Myyjä sai yhden vuoronumerolapun laitteesta ulos, ja katseli ympräilleen kysellen että "kukas olikaan seuraavana vuorossa?". Myyjä oli siis tullut laitteen luokse silloin kun ainoastaan minä olin ottamassa vuoronumeroa. Kaikesta huolimatta myyjä päätti ojentaa vuoronumerolapun vieressä seisovalle ikkäämmälle naishenkilölle ohi ojennetun käteni! Siinä vaiheessa olin jälleen kerran suu auki ja sanattomana. Myyjä siis valikoi asiakkaitaan, ja teki päätöksen antaa vuoronumero tyypilliseen asiakaskuntaan kuuluvalle mummolle, minun jäädessäni nuolemaan näppejäni.
Kun se helkutin vuoronumerolappulaite meni vielä uudelleen rikki, ja loput asiakkaat jäivät ilman vuoronumeroita (ja alkoi yleinen hässäkkä tiskillä), päätin lähteä pois kaupasta. Minun rahojani ei siellä kaivattu, eikä minun tarvitse mennä sinne enää tyrkittäväksi ja pompoteltavaksi. Voin kyllä kertoa, että tuli aika surullinen olo tuosta kauppareissusta.
perjantai 8. lokakuuta 2010
Lastenvaunut bussissa
Olettakaamme, aivan huvin ja esimerkin vuoksi, että jossain metropolin reuna-alueilla asuu eräs nainen, joka sattumoisin on myös äiti. Tämän naisen lapsi kulkee kaupungilla äidin mukana vaunuissa. Äiti on siis niitä ihmisiä, jotka julkeasti käyttävät hyväkseen meidän yhteisiä verorahojamme kulkeakseen ilmaiseksi joukkoliikennevälineissä.
Säännöllisin väliajoin tästä aiheesta käydään keskustelua lehtien yleisönosastolla. Yleensä joku eläkeiässä oleva henkilö valittaa lastenvaunujen kanssa liikkuvien ihmisten matkustusoikeudesta. Miksi terveiden ja nuorten ihmisten pitäisi saada matkustaa ilmaiseksi, kun vähävaraiset eläkeläisetkään eivät saa? Lisäksi vaunut tukkivat linja-autojen, raitiovaunujen ja lähijunien käytäviä, eli vaikeuttavat maksavien asiakkainen liikkumista. Kaiken lisäksi matkustusmukavuus kärsii, kun vaunuissa istuva lapsi alkaa kuitenkin huutaa kesken matkan.
Tämä esimerkkimme hypoteettinen äiti on hyvin tietoinen asiasta käydystä keskustelusta ja vallitsevasta kielteisestä asenneilmapiiristä ilmaismatkustajia kohtaan. Joka kerta kun hän joutuu matkustamaan jollain joukkoliikennevälineellä lapsen kanssa jonnekin, tuntee hän piston sydämessään. Nainen tietää, että heidän läsnäolonsa saattaa hyvinkin ärsyttää ihmisiä, ja hän yrittää suoriutua matkastaan mahdollisimman nopeasti ja hiljaisesti. Lapsen hyssyttelyä varten on tutti- ja leluarsenaali mukana, eikä nainen lähde ruuhka-aikoina liikenteeseen ollenkaan (ellei sitten esim. lääkärissäkäyntiä varten ole pakko lähteä).
Nainen myös miettii mielessään, että onko lastenvaunujen kanssa ilmaiseksi matkustaminen todella niin suuri synti ja väärin. Hän ymmärtää hyvin vähävaraisten mielipahan, sillä matkalippujen hinnat ovat aika kalliita (nainen ei ole suurituloinen itsekään, mutta tällä seikalla ei ole niin merkitystä). Kuitenkin esimerkiksi eläkeläiset pääsevät aina haluamansa bussin kyytiin. Heillä ei ole sitä vaaraa, että kyytiin ei mahtuisikaan, jos bussissa matkustaa valmiiksi jo kahdet tavalliset tai yhdet leveät kaksosrattaat. Jos bussin keskiosa on täynnä, niin äiti ja lapsi joutuvat odottamaan seuraavaa vuoroa. Samoin liikenteessä on vielä paljon lähijunia, jotka eivät ole matalalattiaisia. Korkeisiin junavaunuihin ei pääse yksin lastenvaunujen kanssa ilman apua, joten äiti välttelee niillä kulkemista. Lähijunien aikatauluihin onkin merkattu tiedot niistä junista, joiden pitäisi olla matalalattiaisia. Mutta vaikka yrittäisi kuinka tähdätä matalalattiajunaan, niin merkattu vuoro saatetaan kuitenkin liikennöidä korkeavaunuisella junalla. Tällöin äiti joutuu joko pyytämään ventovieraiden apua, tai odottamaan seuraavaa matalalattiaista junaa, joka saattaa aikataulun mukaan tulla vasta tunnin päästä. Vanhanmalliset raitiovaunut ovat myös liian hankalia vaunuille, tosin niihin on moneen lisätty matalampi keskiosa liikuntarajoitteisia sekä pyörätuoli- ja lastenvaunumatkustajia varten.
Äiti ei siis pysty suunnittelemaan matkustusaikatauluaan tarkasti, ja matkaan täytyy lähteä todella hyvissä ajoin, että suuremmalla todennäköisyydellä ehtii perille. Toisaalta lapsen kanssa matkustaminen ei voi koskaan olla kovin tarkkaan aikataulutettua, joten tämäkin asia on oikeastaan vain järjestelykysymys. Ja loppujen lopuksi kaikki edellä mainitut hankaluudet ovat voitettavissa kärsivällisyydellä, niin äidin itsensä kuin kanssamatkustajienkin. Ainoa asia mistä ei voi tinkiä, on lapsen turvallisuus. Siksi lapsen kanssa matkustava henkilö ei voi käydä leimaamassa matkakorttiaan bussin edessä (junissa ja raitiovaunuissa leimauksen voi jo tehdä keskivälikössä). Jos halutaan että lastenvaunuilijat maksavat bussissakin matkansa, niin tällöin leimauslaitteet on tuotava myös bussin keski- ja takaosiin. Ja bussimatkastaankin maksaa mieluummin silloin kun on tilaa matkustaa ja vuoroja kyllin tiheästi. Siispä metropolin liikennöitsijöille tässä toive: avorahastus ja nivelbusseja liikenteeseen!
Säännöllisin väliajoin tästä aiheesta käydään keskustelua lehtien yleisönosastolla. Yleensä joku eläkeiässä oleva henkilö valittaa lastenvaunujen kanssa liikkuvien ihmisten matkustusoikeudesta. Miksi terveiden ja nuorten ihmisten pitäisi saada matkustaa ilmaiseksi, kun vähävaraiset eläkeläisetkään eivät saa? Lisäksi vaunut tukkivat linja-autojen, raitiovaunujen ja lähijunien käytäviä, eli vaikeuttavat maksavien asiakkainen liikkumista. Kaiken lisäksi matkustusmukavuus kärsii, kun vaunuissa istuva lapsi alkaa kuitenkin huutaa kesken matkan.
Tämä esimerkkimme hypoteettinen äiti on hyvin tietoinen asiasta käydystä keskustelusta ja vallitsevasta kielteisestä asenneilmapiiristä ilmaismatkustajia kohtaan. Joka kerta kun hän joutuu matkustamaan jollain joukkoliikennevälineellä lapsen kanssa jonnekin, tuntee hän piston sydämessään. Nainen tietää, että heidän läsnäolonsa saattaa hyvinkin ärsyttää ihmisiä, ja hän yrittää suoriutua matkastaan mahdollisimman nopeasti ja hiljaisesti. Lapsen hyssyttelyä varten on tutti- ja leluarsenaali mukana, eikä nainen lähde ruuhka-aikoina liikenteeseen ollenkaan (ellei sitten esim. lääkärissäkäyntiä varten ole pakko lähteä).
Nainen myös miettii mielessään, että onko lastenvaunujen kanssa ilmaiseksi matkustaminen todella niin suuri synti ja väärin. Hän ymmärtää hyvin vähävaraisten mielipahan, sillä matkalippujen hinnat ovat aika kalliita (nainen ei ole suurituloinen itsekään, mutta tällä seikalla ei ole niin merkitystä). Kuitenkin esimerkiksi eläkeläiset pääsevät aina haluamansa bussin kyytiin. Heillä ei ole sitä vaaraa, että kyytiin ei mahtuisikaan, jos bussissa matkustaa valmiiksi jo kahdet tavalliset tai yhdet leveät kaksosrattaat. Jos bussin keskiosa on täynnä, niin äiti ja lapsi joutuvat odottamaan seuraavaa vuoroa. Samoin liikenteessä on vielä paljon lähijunia, jotka eivät ole matalalattiaisia. Korkeisiin junavaunuihin ei pääse yksin lastenvaunujen kanssa ilman apua, joten äiti välttelee niillä kulkemista. Lähijunien aikatauluihin onkin merkattu tiedot niistä junista, joiden pitäisi olla matalalattiaisia. Mutta vaikka yrittäisi kuinka tähdätä matalalattiajunaan, niin merkattu vuoro saatetaan kuitenkin liikennöidä korkeavaunuisella junalla. Tällöin äiti joutuu joko pyytämään ventovieraiden apua, tai odottamaan seuraavaa matalalattiaista junaa, joka saattaa aikataulun mukaan tulla vasta tunnin päästä. Vanhanmalliset raitiovaunut ovat myös liian hankalia vaunuille, tosin niihin on moneen lisätty matalampi keskiosa liikuntarajoitteisia sekä pyörätuoli- ja lastenvaunumatkustajia varten.
Äiti ei siis pysty suunnittelemaan matkustusaikatauluaan tarkasti, ja matkaan täytyy lähteä todella hyvissä ajoin, että suuremmalla todennäköisyydellä ehtii perille. Toisaalta lapsen kanssa matkustaminen ei voi koskaan olla kovin tarkkaan aikataulutettua, joten tämäkin asia on oikeastaan vain järjestelykysymys. Ja loppujen lopuksi kaikki edellä mainitut hankaluudet ovat voitettavissa kärsivällisyydellä, niin äidin itsensä kuin kanssamatkustajienkin. Ainoa asia mistä ei voi tinkiä, on lapsen turvallisuus. Siksi lapsen kanssa matkustava henkilö ei voi käydä leimaamassa matkakorttiaan bussin edessä (junissa ja raitiovaunuissa leimauksen voi jo tehdä keskivälikössä). Jos halutaan että lastenvaunuilijat maksavat bussissakin matkansa, niin tällöin leimauslaitteet on tuotava myös bussin keski- ja takaosiin. Ja bussimatkastaankin maksaa mieluummin silloin kun on tilaa matkustaa ja vuoroja kyllin tiheästi. Siispä metropolin liikennöitsijöille tässä toive: avorahastus ja nivelbusseja liikenteeseen!
torstai 7. lokakuuta 2010
Torstain koettelemuksia ja toteemieläin
Aamulla luulin, että on jo perjantai. Eipä ollut, ei. Sitten luulin, että huominen työpäivä menee sentään ihan omalla painollaan, kunhan nyt vain ilmestyn paikalle, mutta olin unohtanut yhden aika merkittävän muutoksen, jonka takia jouduinkin ajattelemaan ja suunnittelemaan täysin pyytämättä ja yllätyksenä.
Ja sitten jouduin vielä ostamaan kukkia. Leikkokukkia, joiden ostaminen on minusta ahdistavaa. (En ikinä osta sellaisia itse, enkä ihan hirveästi toivo lahjaksikaan - mieluummin vaikka jokufalloksen humoristisen muotoinen kaktus, jota voidaan sitten lahjoittajan kanssa yhdessä hihitellä, tai ihan mikä hyvänsä asiallinen ruukkukasvi, joka ei heti kuole pois.) Ei ihan yhtä ahdistavaa kuin vaikkapa tietokoneiden tai urheiluvälineiden, mutta aika tyhmäksi tunsin itseni joka tapauksessa. Vieraan alan erikoisliikkeillä on sellainen vaikutus - minulle tulee helposti sellainen kohta minua huijataan -olo. En tiedä, mitä oikeastaan haluan, en osaa kysyä oikeita kysymyksiä ja ylipäätään puhun henkilökunnan kanssa aivan eri kieltä, uaargh. Oikeasti hyvä palvelu on tietenkin asia aivan erikseen; sellaista kohdatessani minäkin ostan ahdistumatta melkein mitä hyvänsä. Vaan harvoinpa sitä saa...
Itse asiassa tämän piti olla päivän asu -postaus, koska isona haluan olla muotibloggari ja teini-idoli, enkä ole vieläkään saanut peliä avattua siinä suhteessa. En kuitenkaan jaksanut siirtää kuvia kamerasta koneelle. Laitan siis sen sijaan kuvan toteemieläimestäni, koska jotain havainnollisuutta pitää sentään olla. Koen sitä paitsi niin suurta henkistä yhteenkuuluvuutta toteemieläimeni kanssa, että tuo on käytännössä päivän asu -kuva.
Päivän mietelause: Lypsävää lehmää ei kannata tappaa.
Ja sitten jouduin vielä ostamaan kukkia. Leikkokukkia, joiden ostaminen on minusta ahdistavaa. (En ikinä osta sellaisia itse, enkä ihan hirveästi toivo lahjaksikaan - mieluummin vaikka joku
Itse asiassa tämän piti olla päivän asu -postaus, koska isona haluan olla muotibloggari ja teini-idoli, enkä ole vieläkään saanut peliä avattua siinä suhteessa. En kuitenkaan jaksanut siirtää kuvia kamerasta koneelle. Laitan siis sen sijaan kuvan toteemieläimestäni, koska jotain havainnollisuutta pitää sentään olla. Koen sitä paitsi niin suurta henkistä yhteenkuuluvuutta toteemieläimeni kanssa, että tuo on käytännössä päivän asu -kuva.
Päivän mietelause: Lypsävää lehmää ei kannata tappaa.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Palvelukseen halutaan
Odotellessani Miljonääriäitien uuden jakson ilmestymistä netti-tv:n puolelle virittäydyn tunnelmaan miettimällä, millaista palvelusväkeä tahtoisin, jos eläisin rikasta ja glamourin täyteistä elämää. Ainakin seuraavat helpottaisivat elämää oikein kivasti:
Ohjelma katsottu, edittiä pukkaa: Olipas taas niin hyvä ohjelma, että on pikkuisen likainen olo. Vähän kuin olisi Seiskaa lukenut... Nyt ei ole kuitenkaan media- tai itsekritiikin paikka, vaan täytyy jatkaa palvelusväen listaa parilla jäsenellä niin kauan kuin vielä muistan:
- Siivooja. Tämän suhteen en välttämättä edes aio odottaa rikastumista, vaan jos minulla vain joskus maailmassa on vakituinen työsuhde ja huoneenkin verran isompi asunto kuin nyt, ostan siivouspalvelut ilomielin ulkopuolisilta ja nauran laskua maksaessani.
- Kokki / keittiöapulainen / ravitsemusterapeutti. Olisi ihanaa, jos joku miettisi puolestani, mitä minä syön tänään / huomenna / ylihuomenna, huolehtisi, että syön kyllin monipuolisesti, ostaisi raaka-aineet ja tekisi kaikki ikävät työvaiheet puolestani. Minä voisin sitten vähän pyöräyttää lastaa pannulla ruokahalua herätelläkseni ja syötyäni laittaa lautaset valmiiksi pinoon, jotta ne olisi helpompi kuljettaa muualle tiskattaviksi.
- Sihteeri. Sellainen vanhan ajan pätevä täti-ihminen, joka itse asiassa tuntee yrityksen paremmin kuin sen toimitusjohtaja, huolehtii siitä, että pomon lapsille ostetaan syntymäpäivälahjat ajoissa, oikaisee kravatin ja ohimennen oikoo esimiehensä kielivirheet sanelua kirjatessaan. Ja tekee työnsä niin hyvin, ettei pomo edes huomaa, kuka hänen arkensa todellisuudessa pitää kuosissa. Paitsi että sihteerini olisi oikea käteni työelämässä, hän voisi muun muassa ottaa puolestani yhteyttä kaikkiin niihin kavereihin, joita olisi kiva nähdä, mutta kun ei vain tule soitettua ja sovittua tapaamisesta. Lisäksi minun sihteerini pitäisi illalla muistuttaa, koska on aika mennä nukkumaan, ettei aamulla väsytä.
- Paparazzi. Ei niinkään arjessa kuin matkoilla - kuvat ovat kivoja muistoja, mutta niitä ei tule oikein otettua, ja kiinnostavimmissa tilanteissa en yleensä edes kehtaa kaivaa kameraa esille. Taitava paparazzi ottaisi kiusallisetkin kuvat niin, ettei kukaan huomaa.
- Personal trainer. Kunnosta on teoriassa kiva pitää huolta. Sohvalta nouseminen on paljon vaikeampaa. Sellainen komea ja kannustava nuori mies, ei mitään sakkolihaa, mutta tarpeeksi tuore ja kirkasotsainen.
- Personal shopper (minulla on hyvä suomi). En juurikaan käy vaatekaupoissa paitsi matkoilla, olen enemmänkin kirpputorikansaa, mutta aina joskus tulee akuutti tarve juhlamekolle tai talvitakille tai lopullisesti kulahtaneen mustan perusneuletakin korvaajalle tai tai tai. Silloin olisi kovin kätevää, jos joku toisi minun tyylisiäni vaihtoehtoja suoraan kotiin ilman, että minun tarvitsee lähteä sovituskoppeihin saamaan itkuraivareita.
Ohjelma katsottu, edittiä pukkaa: Olipas taas niin hyvä ohjelma, että on pikkuisen likainen olo. Vähän kuin olisi Seiskaa lukenut... Nyt ei ole kuitenkaan media- tai itsekritiikin paikka, vaan täytyy jatkaa palvelusväen listaa parilla jäsenellä niin kauan kuin vielä muistan:
- Kampaaja. Kuinka saatoinkaan unohtaa? Nimim. juurikasvu + haaroittuneet latvat + hätäponnari = ei vielä erityisen huono hiuspäivä Irjan elämässä...
- Jeeves. Määritelmä "gentleman's personal gentleman" saattaisi kyllä sukupuoleni vuoksi tuottaa tiettyjä ongelmia, ja Jeeves itse on melko vanhoillinen, mutta täydellisessä maailmassa kaikki esteet voitaisiin ohittaa, ja sitten minulla olisi oma Jeeves. Se vasta olisi glamouria, se!
maanantai 4. lokakuuta 2010
Varpun hääkutsuetiketti
Arvoisa hääpari,
Olette siis päättäneet mennä naimisiin. Teidän täytyy nyt miettiä minkälaiset juhlat aiotte pitää. Onko valintanne yksinkertainen vihkiminen kahden todistajan läsnäollessa maistraatissa/kirkossa/tunturin laella, vai suuret pidot sukulaisten ja ystävien kera? Miettikää keitä haluatte häihinne mukaan, ja pohtikaa ennen kaikkea sitä, ovatko lapset tervetulleita osallistumaan vihkimiseen ja/tai sitä seuraaviin juhliin.
Jos ette halua, että sukulaistenne ja ystävienne jälkikasvu osallistuu pippaloihin, niin tämä asia on hyvin yksinkertaista ilmaista hääkutsuissa. Kutsun kuoreen kirjoitetaan vastaanottajaksi vain niiden henkilöiden nimet, jotka häihin halutaan kutsua. Fiksu vastaanottaja tajuaa kyllä, että kutsu koskee vain nimeltä mainittuja henkilöitä ("Erkki Esimerkki ja Maija Mallikas").
Kenties teillä kuitenkin on epäilyksiä siitä, että vieraanne eivät tajuakaan lukea kuoren vastaanottajien nimiä tarkasti? Ehkä he epähuomiossa heittävätkin kirjekuoren pois? Tästä saattaa seurata epämiellyttäviä tilanteita juhlissa, kun Erkki ja Maija vastoin hääparin toivetta tuovatkin mukanaan lapsensa Piritan ja Liritan. Tätä tilannetta ennakoiden teidän ehkä tekisi mieli sujauttaa hääkutsun väliin pieni lisätietolappunen, jota myös juhlaohjesäännöksi lystikkäästi kutsutaan.
Juhlaohjesääntöön, kuten itse hääkutsuunkin, saa toki vapaasti laittaa mitä mieleenne juolahtaakaan (mm. pääsylippujen a.k.a. häälahjarahojen maksutili, muut häälahjavaatimukset jne.). Ehkä yksinkertainen "juhlimme ilman lapsia" -lause on välttämätön, jos luulette että vieraanne eivät muuten ymmärrä tilannetta. Tämä on vielä siedettävää. Mutta älkää ikinä, IKINÄ kirjoittako kutsuun, että "koska häät kestävät myöhään ja tarjolla on alkoholia, juhlimme ilman lapsia". Jos laitatte kutsuun mitään tuohon viittaavaakaan, niin TULEN PUREMAAN PÄÄNNE IRTI.
Mikään maailmassa ei ole ärsyttävämpää kuin holhoava ja alentuva asenne [sic!], etenkin hääkutsuissa. Lapsettomien ja lapsellisten ihmisten kanssa käymieni keskustelujen pohjalta olen tullut siihen tulokseen, että isät ja äidit keskimäärin osaavat arvioida sen milloin heidän pienoikaistensa on aika poistua juhlista, ja mikä on pilttien suhde alkoholiin. Juhlien viinanhuuruiset jatkot eivät ole mikään perustelu sille, miksi lapsia ei kutsuta häihin. Eihän perusteluja edes tarvitse mainita kutsussa! Vai luuletteko tosiaan, että Pirita 2 v. ja Lirita 11 v. riekkuisivat boolimaljan äärellä vielä kolmelta aamuyöllä, eivätkä Erkki ja Maija tajuaisi tehdä asialle mitään? (Jos tämä tilanne vaikuttaa todennäköiseltä, ottakaa ystävienne takia yhteyttä lastensuojeluun.) Älkää myöskään jättäkö lapsia kutsumatta vain sen takia, että haluatte tarjota lapsiperheen vanhemmille vapaaillan lapsista. He kyllä itse järjestävät vapaa-aikaa silloin kun se heille parhaiten sopii. Ehkäpä he eivät edes halua tuhlata vähäistä kahdenkeskistä aikaansa juuri teidän häissänne...
Muistakaa, että häät ovat teidän juhlanne, ja te teette omasta puolestanne ratkaisut siitä keitä juhliin kutsutaan ja ketkä jätetään kutsumatta. Seisokaa rohkeasti päätöstenne takana. Tyylitaju kunniaan, moukkamaiset selittelyt pannaan!
Olette siis päättäneet mennä naimisiin. Teidän täytyy nyt miettiä minkälaiset juhlat aiotte pitää. Onko valintanne yksinkertainen vihkiminen kahden todistajan läsnäollessa maistraatissa/kirkossa/tunturin laella, vai suuret pidot sukulaisten ja ystävien kera? Miettikää keitä haluatte häihinne mukaan, ja pohtikaa ennen kaikkea sitä, ovatko lapset tervetulleita osallistumaan vihkimiseen ja/tai sitä seuraaviin juhliin.
Jos ette halua, että sukulaistenne ja ystävienne jälkikasvu osallistuu pippaloihin, niin tämä asia on hyvin yksinkertaista ilmaista hääkutsuissa. Kutsun kuoreen kirjoitetaan vastaanottajaksi vain niiden henkilöiden nimet, jotka häihin halutaan kutsua. Fiksu vastaanottaja tajuaa kyllä, että kutsu koskee vain nimeltä mainittuja henkilöitä ("Erkki Esimerkki ja Maija Mallikas").
Kenties teillä kuitenkin on epäilyksiä siitä, että vieraanne eivät tajuakaan lukea kuoren vastaanottajien nimiä tarkasti? Ehkä he epähuomiossa heittävätkin kirjekuoren pois? Tästä saattaa seurata epämiellyttäviä tilanteita juhlissa, kun Erkki ja Maija vastoin hääparin toivetta tuovatkin mukanaan lapsensa Piritan ja Liritan. Tätä tilannetta ennakoiden teidän ehkä tekisi mieli sujauttaa hääkutsun väliin pieni lisätietolappunen, jota myös juhlaohjesäännöksi lystikkäästi kutsutaan.
Juhlaohjesääntöön, kuten itse hääkutsuunkin, saa toki vapaasti laittaa mitä mieleenne juolahtaakaan (mm. pääsylippujen a.k.a. häälahjarahojen maksutili, muut häälahjavaatimukset jne.). Ehkä yksinkertainen "juhlimme ilman lapsia" -lause on välttämätön, jos luulette että vieraanne eivät muuten ymmärrä tilannetta. Tämä on vielä siedettävää. Mutta älkää ikinä, IKINÄ kirjoittako kutsuun, että "koska häät kestävät myöhään ja tarjolla on alkoholia, juhlimme ilman lapsia". Jos laitatte kutsuun mitään tuohon viittaavaakaan, niin TULEN PUREMAAN PÄÄNNE IRTI.
Mikään maailmassa ei ole ärsyttävämpää kuin holhoava ja alentuva asenne [sic!], etenkin hääkutsuissa. Lapsettomien ja lapsellisten ihmisten kanssa käymieni keskustelujen pohjalta olen tullut siihen tulokseen, että isät ja äidit keskimäärin osaavat arvioida sen milloin heidän pienoikaistensa on aika poistua juhlista, ja mikä on pilttien suhde alkoholiin. Juhlien viinanhuuruiset jatkot eivät ole mikään perustelu sille, miksi lapsia ei kutsuta häihin. Eihän perusteluja edes tarvitse mainita kutsussa! Vai luuletteko tosiaan, että Pirita 2 v. ja Lirita 11 v. riekkuisivat boolimaljan äärellä vielä kolmelta aamuyöllä, eivätkä Erkki ja Maija tajuaisi tehdä asialle mitään? (Jos tämä tilanne vaikuttaa todennäköiseltä, ottakaa ystävienne takia yhteyttä lastensuojeluun.) Älkää myöskään jättäkö lapsia kutsumatta vain sen takia, että haluatte tarjota lapsiperheen vanhemmille vapaaillan lapsista. He kyllä itse järjestävät vapaa-aikaa silloin kun se heille parhaiten sopii. Ehkäpä he eivät edes halua tuhlata vähäistä kahdenkeskistä aikaansa juuri teidän häissänne...
Muistakaa, että häät ovat teidän juhlanne, ja te teette omasta puolestanne ratkaisut siitä keitä juhliin kutsutaan ja ketkä jätetään kutsumatta. Seisokaa rohkeasti päätöstenne takana. Tyylitaju kunniaan, moukkamaiset selittelyt pannaan!
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Yksi ihana kirja, saanko esitellä
Olen lukenut paljon ansiokasta kaunokirjallisuutta sekä vapaaehtoisesti että pakosta. Vaikealukuisen klassikon selättämisessä on kyllä oma viehätyksensä, mutta aina en vain jaksa kirjoja, jotka haastavat vastaanottajansa. Lukea pitää silti – voisin melkein yhtä helposti olla hengittämättä kuin lukematta. Silloin tarvitaan jotain helpommin sulavaa: nostalgisia nuortenkirjaklassikkoja, dekkareita, tyttöhömppää... Hyvää viihdettä on valitettavan hankala löytää, joten jokainen uusi hömpähtävä tuttavuus on vaalimisen arvoinen (Hilja Valtonen on toki aina varma valinta, mutta hänenkin tuotantonsa on rajallinen eikä niin ollen riitä ihan joka päivän pelastukseksi). Löysin äskettäin uudelleen erään opuksen, jonka olemassaolon olin onnistunut aivan unohtamaan, enkä pettynyt tälläkään lukukerralla.
Dodie Smithin romaani I Capture the Castle (ilmestynyt suomeksi nimillä Rauniolinna ja Linnanneidon lokikirja) on aika ihana kirja. Siitä on tehty myös elokuvasovitus, jota en tosin ole uskaltautunut katsomaan (vrt. Varpun Hotelli Firenzessä -pettymys – en halua ottaa riskiä)… Analyyttisyys tappaa nautinnon. Tyydynkin epäanalyyttisesti listaamaan joitakin asioita, jotka mielestäni tekevät romaanista ihanan:
Dodie Smithin romaani I Capture the Castle (ilmestynyt suomeksi nimillä Rauniolinna ja Linnanneidon lokikirja) on aika ihana kirja. Siitä on tehty myös elokuvasovitus, jota en tosin ole uskaltautunut katsomaan (vrt. Varpun Hotelli Firenzessä -pettymys – en halua ottaa riskiä)… Analyyttisyys tappaa nautinnon. Tyydynkin epäanalyyttisesti listaamaan joitakin asioita, jotka mielestäni tekevät romaanista ihanan:
- Tapahtumat kuvataan 17-vuotiaan Cassandra Mortmainin näkökulmasta. Kertoja on kiinnostava hahmo, jossa on särmää.
- Cassandra asuu köyhtyneen ja kummallisen perheensä kanssa rappeutuneessa linnassa. (Nummet! Tweed-pukuiset kartanonherrat! Vallihaudat! Oih! Miljöön tarjoilemilla kliseillä myös leikitellään: esimerkiksi Cassandran äitipuoli vaeltelee alastomana linnan ympäristössä kokeakseen yhteyttä luonnon kanssa.)
- Haikeaa ihanuutta kirja saa myös siitä, että tapahtumat sijoitetaan 1930-luvulle – kuinkas maailmalle sitten kävikään?
- Kirja on aika kiltti, mutta siitä huolimatta virkistävällä tavalla tietoinen elämän tosiasioista.
- En juurikaan jaksa teoksia, joissa puhutaan kirjoittamisesta, mutta Smithin romaanissa kirjoittamista ja kirjallisuutta käsitellään jopa ajatuksia herättävästi. Myös Cassandran isän aiemmin julkaistu romaani ja teoksen loppupuolella pilkahtavat tuotokset saattavat huvittaa, jos on hiukkaakaan sattunut kohtaamaan (tai esimerkiksi joutunut tenttimään, hyiii) postmodernistisen kirjallisuuden konventioita.
- Teoksessa Cassandra ja hänen sisarensa miettivät, olisivatko mieluummin Austenin vai Brontën sankarittaria. Jos pitää kummastakaan, saattaa pitää myös tästä kirjasta; ainakin minä pidän kaikista edellä mainituista.
- Ensimmäisen lukukerran jälkeen joskus aikojen alkuhämärissä tunsin tulleeni huijatuksi. Eivät asiat saa jäädä auki! Nyt olen hivenen valmiimpi ymmärtämään Cassandran suulla esitetyn näkemyksen siitä, että sellaiset sankarittaret eivät ole kiinnostavia, jotka voi heittää mielestään heti yksiselitteisen onnellisen lopun jälkeen. Cassandraa itseään onkin vaikea unohtaa.
- Kirjan loppu muistuttaa minua myös Charlotte Brontën Lucy Snowesta, joka on yksi niistä kirjallisista hahmoista, jotka ovat pahimmin menneet ihoni alle. Yritin kesällä lukea Syrjästäkatsojan tarinaa uudelleen, mutta mielentilani ei ilmeisesti ollut otollinen, enkä päässyt loppuun, vaikka uusin lainaa sinnikkäästi niin pitkään kuin pystyin. Cassandran maailmaan on helppo sujahtaa silloinkin, kun Brontë ei syystä tai toisesta luista.
Hotelli Firenzessä
Nyt on sitten tämä sumuinen sunnuntaipäivä pilalla. Olin tyhmä tyttö, ja päätin katsoa YLE:n Areenalta E. M. Forsterin romaaniin perustuvan "Hotelli Firenzessä" ("A Room with a View") -tv-elokuvan vuodelta 2007. Tunteita ja romantiikkaa täynnä olevasta fiilistelyhetkestä tulikin katkera ja kyyneleinen pettymys.
Muistan, kun näin vuonna 1985 valmistuneen "Hotelli Firenzessä" -elokuvan ensimmäisen kerran. Olin teini-ikäinen (tämä siis joskus 90-luvun loppupuolella), ja sattumalta osuin telkkarin ääreen elokuvan esityksen aikaan. Olin yksin kotona, ja sain rauhassa eläytyä tarinan intensiiviseen kerrontaan, ihmissuhteisiin ja upeisiin maisemiin Italiassa. Ja mikä kutkuttavan ihana tunne olikaan, kun tarinan päähenkilöt, Lucy ja George, saivat kuin saivatkin toisensa elokuvan lopussa. Helena Bonham Carterin esittämä Lucy oli kaunis ja päättäväinen sankaritar suurine silmineen, ja Julian Sandsin George oli sopivan älykäs ja hyvännäköinen sankarin rooliin.
Myös tämä viikko sitten telkkarista tullut uudempi versio oli kauniisti kuvattu, ja näyttelijät olivat hyviä. Elokuva tosin alkoi jo hieman pahaenteisesti, kun aluksi Lucy kirjautuu yksin hotelliin Firenzessä, ja tapahtuma-aikana on 1920-luku. Forsterin kirjan tapahtumathan sijoittuvat 1900-luvun alkuun, ja tässä elokuvassa niihin palattiin takaumien kautta Lucyn muistellessa elämäänsä. Ihan kivasti juonessa päästiin siihen, että Lucy tajuaa rakastavansa Georgea, ja ryntää hakemaan hänet uimalammelta. Ensimmäinen kunnon järkytys katsojalle aiheutetaan sillä, että George näyttää kelluvan lammella hukkuneena. Siis mitäh! Lucy kahlaa kirkuen auttamaan Georgea, joka kuitenkin sitten nostaa itse päänsä vedestä, ja ottaa Lucyn syleilyynsä. Okei, kaikki siis hyvin tähän asti. Sitten näytetään kiihkeää lakanoissa pyörimistä Englannissa ja Firenzessä, jonne pari on karannut mennäkseen naimisiin (ja tähän loppuu niin alkuperäinen romaani kuin tuo vanhempi elokuvakin). Mutta sitten katsojaa isketään avokämmenellä päin naamaa; kiihkeä seksikohtaus Firenzessä feidataan kuvaan ensimmäisen maailmansodan taistelukentältä, ja siinä näytetään George makaamassa kuolleena juoksuhaudassa. SIIS MITÄ V*TTUA!?!?!? Kenen idea oli tappaa tämän romanttisen ihanuuden pääparista toinen??? Olipa tosi kiva juttu, ja jäipä todella hyvä mieli katsojalle. Tilanne on verrattavissa siihen, jos Mr. Darcy olisikin paljastunut vaimonhakkaajaksi Ylpeyden ja ennakkoluulon lopussa, tai niin, oishan sekin tietysti voitu siinä tappaa, ja Elisabeth olisi jäänyt leskeksi.
Wikipedia osasi kertoa, että vaikka E. M. Forster on itsekin kirjoittanut tarinalle lisäosan (julkaistu vuonna 1958), niin ei siinäkään George todellakaan kuole kummassakaan maailmansodassa. ITV:ltä on kommentoitu Wikipedian mukaan uutta versiota näin:
Laura Mackie, ITV director of drama, has said that this adaptation "captures the spirit of Forster’s most memorable novel, but delivers it in a fresh, engaging way for a modern audience."
Kiitti vaan, ei olisi todellakaan tarvinnut minua varten tuottaa tuoretta näkemystä modernille yleisölle, olisin halunnut sen vanhan ja turvallisen...
Muistan, kun näin vuonna 1985 valmistuneen "Hotelli Firenzessä" -elokuvan ensimmäisen kerran. Olin teini-ikäinen (tämä siis joskus 90-luvun loppupuolella), ja sattumalta osuin telkkarin ääreen elokuvan esityksen aikaan. Olin yksin kotona, ja sain rauhassa eläytyä tarinan intensiiviseen kerrontaan, ihmissuhteisiin ja upeisiin maisemiin Italiassa. Ja mikä kutkuttavan ihana tunne olikaan, kun tarinan päähenkilöt, Lucy ja George, saivat kuin saivatkin toisensa elokuvan lopussa. Helena Bonham Carterin esittämä Lucy oli kaunis ja päättäväinen sankaritar suurine silmineen, ja Julian Sandsin George oli sopivan älykäs ja hyvännäköinen sankarin rooliin.
Myös tämä viikko sitten telkkarista tullut uudempi versio oli kauniisti kuvattu, ja näyttelijät olivat hyviä. Elokuva tosin alkoi jo hieman pahaenteisesti, kun aluksi Lucy kirjautuu yksin hotelliin Firenzessä, ja tapahtuma-aikana on 1920-luku. Forsterin kirjan tapahtumathan sijoittuvat 1900-luvun alkuun, ja tässä elokuvassa niihin palattiin takaumien kautta Lucyn muistellessa elämäänsä. Ihan kivasti juonessa päästiin siihen, että Lucy tajuaa rakastavansa Georgea, ja ryntää hakemaan hänet uimalammelta. Ensimmäinen kunnon järkytys katsojalle aiheutetaan sillä, että George näyttää kelluvan lammella hukkuneena. Siis mitäh! Lucy kahlaa kirkuen auttamaan Georgea, joka kuitenkin sitten nostaa itse päänsä vedestä, ja ottaa Lucyn syleilyynsä. Okei, kaikki siis hyvin tähän asti. Sitten näytetään kiihkeää lakanoissa pyörimistä Englannissa ja Firenzessä, jonne pari on karannut mennäkseen naimisiin (ja tähän loppuu niin alkuperäinen romaani kuin tuo vanhempi elokuvakin). Mutta sitten katsojaa isketään avokämmenellä päin naamaa; kiihkeä seksikohtaus Firenzessä feidataan kuvaan ensimmäisen maailmansodan taistelukentältä, ja siinä näytetään George makaamassa kuolleena juoksuhaudassa. SIIS MITÄ V*TTUA!?!?!? Kenen idea oli tappaa tämän romanttisen ihanuuden pääparista toinen??? Olipa tosi kiva juttu, ja jäipä todella hyvä mieli katsojalle. Tilanne on verrattavissa siihen, jos Mr. Darcy olisikin paljastunut vaimonhakkaajaksi Ylpeyden ja ennakkoluulon lopussa, tai niin, oishan sekin tietysti voitu siinä tappaa, ja Elisabeth olisi jäänyt leskeksi.
Wikipedia osasi kertoa, että vaikka E. M. Forster on itsekin kirjoittanut tarinalle lisäosan (julkaistu vuonna 1958), niin ei siinäkään George todellakaan kuole kummassakaan maailmansodassa. ITV:ltä on kommentoitu Wikipedian mukaan uutta versiota näin:
Laura Mackie, ITV director of drama, has said that this adaptation "captures the spirit of Forster’s most memorable novel, but delivers it in a fresh, engaging way for a modern audience."
Kiitti vaan, ei olisi todellakaan tarvinnut minua varten tuottaa tuoretta näkemystä modernille yleisölle, olisin halunnut sen vanhan ja turvallisen...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)