Tällä viikolla olen jälleen kerran todennut, että jos ei ole pakko tehdä mitään, kuljeskelen oikein mielelläni kotona huoneesta toiseen ja silittelen tavaroitani (ainakin silmilläni). Välillä istun koneella tai luen kirjaa, ja iltapäivällä menen parvekkeelle lukemaan lisää ihastellen välillä parvekekukkiani. Naapurini näyttävät kyllä tekevän ihan samaa, mutta minulla on ainakin kolmen vuosikymmenen ikäero noihin rouviin. Olen ilmeisesti sisimmässäni vähintään täti, ellen suorastaan (hullu) mummo. Apua... Parvekekukkia, ihmiset! Vielä vuosi sitten en piitannut parvekekukista hiukkaakaan. Eilen vietin pitkän tovin puutarhapalstoilla tekemässä diagnoosia siitä, mikä sypressiäni oikein vaivaa. Niin muuttuu maailma, Irjaseni!
Lisäksi en osaa päättää, pitäisikö minun olla huolissani, koska mielelläni vain olla möllötän, vai iloinen, koska kotini on minusta kovin viihtyisä paikka. Tai tietenkin pitäisi olla iloinen, mutta koska itku pitkästä ilosta ja niin edelleen, se tuntuu jotenkin... väärältä. Takaraivossa vaanii taikauskoinen epäily, että minua vielä rangaistaan siitä, että olen liian kiintynyt materiaan, joten seuraavan lomamatkani aikana koko huusholli palaa poroksi ja minun on opeteltava elämään matkalaukkuni sisällön varassa. Kyllä elämä on vaikeaa, kun ei osaa antaa sen olla mukavaa!
Kohta aurinko alkaa kunnolla paistaa korituoliin, ja minä menen parvekkeelle ja opettelen olemaan. Jos alitajunta ei muuten vaikene, otan punaviiniä ja tuijotan sitä tuikeasti, kunnes se menee tiehensä. Nyt pitää sitä paitsi nauttia, kun kerrankin ehtii olla kotona: olin koko alkuvuoden liesussa aamusta iltaan, kärttyinen ja väsynyt. Muistutin sekä sisäisesti että ulkoisesti zombieta, eikä sekään kivaa ollut!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti