Heräsin perjantaikoomastani* ja ryhdyin kirjoittamaan siitä, kuinka kevään tulo ahdistaa. Teksti oli julkaisua vaille valmis, kun jokin alkoi tuntua oudolta. Juu. Olin kirjoittanut suunnilleen saman valitusvirren jo viime keväänä.
Ei se mitään. Otetaan sitten vähemmän ajankohtainen aihe ja puhutaan muodista. Nimittäin iltapukumuodista. Nimittäin siitä, että olen hyvin onnellinen, ettei minun nuoruudessani ollut sellaista vanhojentanssikulttuuria, jossa ihan jokaisella tyttölapsella on yllään olkaimeton iltapuku riippumatta siitä, miten hyvin se hänen vartalolleen sopii. Kyllä minä olisin ahdistunut, jos olisi pitänyt sellaisessa puvussa tanssia!
Joko minulla on uusi naapuri tai entinen naapuri on päättänyt laittaa elämän risaiseksi. Pariin kuukauteen tuolta seinän toiselta puolelta ei ole kuulunut mitään, mutta viime aikoina olen alkanut pohtia, pitäisikö kotielämäni keskipiste (ts. tietokonepöytä) kuitenkin siirtää tuonne makuuhuoneen puolelle. Ei tarvitsisi sitten kuunnella jatkuvasti myöskään sitä, kun tuuli humisee liesituulettimessa, jota kukaan ei ole tullut vielä katsomaan, vaikka olen kolme kertaa asiasta soitellut.
*Olen tänä keväänä kehittänyt sellaisen perjantaiperinteen, että tulen töistä kotiin, syön jotain ja saatan hurjistuessani ottaa lasillisen viiniäkin. Sitten on pakko torkahtaa ihan vain pieneksi hetkeksi. Tänään se hetki kesti puolitoista tuntia. Vanhuus ei tule yksin... Kun koko viikon juoksee iltariennoissa, perjantaina ei vain jaksa. Mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti