maanantai 27. joulukuuta 2010

Samaa sukua, samaa maata...

Onkohan muidenkin vanhemmilla ärsyttäviä tapoja? Sellaisia, joiden ansiosta on teineimpinä aikoinaan saanut monet riidat riideltyä ja vielä vähän vanhempanakin pyöritellyt toistuvasti epäuskoisena silmiään huokaillen toivottomasti ja syvään? Pojasta polvi paranee, tytöstä tulee polvi parhain, joten minä en kyllä koskaan ikinä sorru sanomaan / tekemään / ajattelemaan noin mahdottomalla tavalla! En!

Äidilläni oli pitkään tapana suorittaa ns. pölytarkastus aina, kun hän tuli käymään luonani. (Pölytarkastus (subst.): Tarkastusta suorittava henkilö kiertää pistokokeenomaisesti pyyhkäisemässä etusormellaan kaikkia eteensä osuvia tasopintoja. Jos ei tärppää, tarkastus jatkuu ovenkarmeihin / kattolamppuun / lattialistoihin - joka tapauksessa niin pitkään, että tarkastusta suorittava henkilö voi huomauttaa kohteen puutteellisesta siivouksesta.) Liekö syynä ollut asukkaan turhautunut rääkyminen ja yritykset heittää tarkastajaa kotinsa irtaimistolla vai aito havainto siitä, että asukas kykenee itsenäiseen asumiseen huolimatta jonkinasteisesta leväperäisyydestään siivouksen suhteen, en tiedä - ajan mittaan äitini kuitenkin luopui tarkastuskierroksistaan.

Pieni, mutta ärsyttävä tapa jättää takki ylleen kyläilyn ajaksi oli pölytarkastuksia tiukemmassa. Huomautin useaan otteeseen, että kodissani on kyllä naulakko, johon vierailla on yleensä tapana jättää ulkovaatteensa - ei kai täältä niin kiire pois ole, että tarvitsisi jättää päällysvaatteet valmiiksi ylleen! Ei vaikutusta: äiti istui tiukasti takki niskassaan teetä juomassa; hyvä jos hatun malttoi heittää päästään. Kiire tuntui aina olevan, vaikka kysyttäessä ei välttämättä osattukaan sanoa, minne. Vähitellen päästiin tilanteeseen, jossa äiti tuli eteisestä takki päällään ja laski sen jonkin ajan kuluttua sohvalle / tuolille / parvisängyn portaille. Aivan viime aikoina on tapahtunut läpimurto, ja olen saanut äitini laittamaan takkinsa naulakkoon jo muutamaan otteeseen.

Leikkaus nykyhetkeen. Tilanne: Veljeni on hankkinut asunnon, jossa en ole käynyt kaupanteon jälkeen tehdyn remontin jälkeen. Menen suorittamaan tupatarkastusta. Vaeltelen. Kurkistelen. Potkin ovenkarmit ja koputtelen seinät. Kommentoin asianmukaisesti. Istun sohvalle kahvia juomaan. Sohvalla on jotakin mustaa. Mitä tämä tällainen roina on muuten hyvinkin askeettisesti sisustetussa huoneistossa? Kas - takkini! Veljeni huomauttaa, että hänellä on kyllä naulakkokin. Vien takin naulakkoon. Mietin elämää. Kuinka minusta tällainen tuli?

Päivän mietelause: Ei omena kauas puusta putoa.

4 kommenttia:

Nettimartta kirjoitti...

Huoks! Niin totta, niin totta, valitettavasti. Olen äitini tytär ;)

Nöpöstiina kirjoitti...

Toi on muuten kamalaa! Nyt nelikymppisenä olen huomannut itsessäni enenevässä määrin samoja piirteitä kuin äidissäni (ja suurimmaksi osaksi ne ovat kamalia piirteitä)ja ilmeitä. Kamalaa, pysäyttäkää joku tämä kammottava kehitys!

neiti talonmies kirjoitti...

Pelottava ilmiö, toden totta, mutta ihanaa, että en sentään ole yksin! Vielä kun joku kertoisi, mitä tuolle voi tehdä, vaan taitaa olla turha toivo...

Anitta kirjoitti...

Tuota tupatarkastusta teki aikoinaan ex-appeni. Eipä löytynyt pölyä valkoiseen nenäliinaan, jolla hän pyyhkäisi ovenkarmien päältä (vuonna -69). Pari vuotta sitten vanhin sisareni kävi kylässä. Siivosin etukäteen 2 viikkoa. Löytyi huomautettavaa, olkkarin matonhapsut ei olleet suorassa (olisit nuo edes voinut oikoa).

Huomaan itsessäni äitini tapoja. Joskus nauratta, joskus harmittaa.