sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Anteeksi, Arttu Wiskari, mutta minun täytyy sanoa tämä.

Tekniikka ei ole ihmisen ystävä ollenkaan. Uudella koneellani on Paintista uusi versio, jota en osaa käyttää. Millä minä nyt teen taidettani? Sitten Bloggerin automaattinen tallennus hyökkäsi juuri sillä hetkellä, kun olin jollakin varomattomalla liikkeellä pyyhkäissyt pois aiemmin kirjoittamani tekstin. Paskiainen. Lisäksi pesukoneeni yrittää kovasti mennä rikki.

Tekniikasta minun ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa, vaan siitä, kuinka ostaessani kaalilaatikkoaineksia (ts. siirappia, jota huoltoaseman kaupantapaisessa ei edes ollut, joten lopulta korvasin siirapin chilikastikkeella) sain jälleen kerran kuunnella taustalla soivaa kappaletta Tuntematon potilas. Epäilen, että syyllinen oli Radio Nova.

Olen yrittänyt miettiä, miksi tuo kappale häiritsee minua, vaikka se on oletettavasti syntynyt aivan vilpittömin mielin ja suuresta sanomisen halusta.

Ensinnäkin siksi, että siinä alleviivataan niin kovasti. Eikö samaa tarinaa olisi voinut kertoa menemättä Raatteentielle asti? Kyllä muistisairas vanhus voi haluta pois, vaikka ei olisikaan sotaveteraani. Ennen kuin aletaan manata talvisodan henkeä esiin, kannattaa minusta harkita toisen ja kolmannenkin kerran, onko se todella tarpeen.

Minua kiusaa myös kertosäkeen loppu: "Tahtoisin lähteä kuin sotilas / terveisin tuntematon potilas." En tiedä, mitä muille ihmisille tarkoittaa "lähteä kuin sotilas". Minun mieleeni ilmaus tuo esimerkiksi tunnistamattomiksi silpoutuneita ruumiita, mielivaltaista kuolemaa, rampautuneita perheitä ja keskenkasvuisina tapettuja poikasia. En todellakaan tahtoisi lähteä kuin sotilas, ja minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan tahtoisi.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Irjalta taisi loppuvirkkeessä unohtua Sibeliuksen sävelittämä Viktor Rydmanin ja Yrjö Weijolan rallatus, Ateenalaisten laulu, jossa ikimuistoisesti sanotaan:

Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä sa urhona kaadut taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin-

Tainnut Artulla olla tuo mielessä.

neiti talonmies kirjoitti...

Kyllä minä muistan ateenalaiset, ja poojaat kansanurhokkaan, ja verellä vihityn siniristilippumme - minulla on vain suuria vaikeuksia sulattaa isänmaallisuuden henkeä sellaisena kuin se noiden laulujen sanoista huokuu... Mutta jos sotakirjallisuudesta puhutaan, minä pidänkin enemmän vaikkapa Manillaköydestä kuin Vänrikki Stoolin tarinoista.

kunnankirjuri kirjoitti...

Arttu on kyllä yksi pahuuden tiivistymistä. Se Mökkitie-korvamato on yhtä pateettinen kuin tuo Tuntematon Potilaskin. Siinä lypsetään samasta teemasta tyyliin "veteraani-isoisä on nyt mullassa, hänen tekoaan arvoooostaaaaan". Leijonariipukset vain heilahtelevat biisin tahdissa. :P