Vähäks on hieno! Ite tein!

Minulla on aika pieni koti ja aika paljon tavaraa. Sen sijaan minulla ei ole liikaa rahaa eikä juurikaan kärsivällisyyttä. Niinpä kotiini on kulkeutunut muutamia halpoja ja rumia hätäratkaisukalusteita, joista en ole alun alkaenkaan erityisesti pitänyt. Jotain on vain täytynyt keksiä, että edes tärkeimmät kulkureitit saisi pidettyä vapaina roinasta. Luontaisen pihiyden lisäksi myös opiskelijabudjetti on aikoinaan rajoittanut hankintojani. Ah, mitä lastulevyihanuuksia olen noina epätoivon hetkinä tullutkaan ostaneeksi! Ehjää ei silti viitsisi heittää pois (ei etenkään silloin, jos ei ole parempaa vaihtoehtoa tiedossa), joten toistaiseksi olen koettanut purra hammasta ja sietää epätäydellisyyttä.

Yhtä olen kuitenkin vihannut enemmän kuin muita. Kerran takavuosina olin jo niin epätoivoinen, että erään linnunnimisen myymäläketjun halvin lipasto lennähti kotiini säilömään niitä kapistuksia, joille ei enää ollut tilaa varsinaisessa vaatekaapissani. Lipasto ehkä yritti parhaansa, mutta turhaan - siankorvasta ei saa silkkikukkaroa, kuten vanha kansa sanoo (tai no, ainakin minun isäni, joka edustanee pikemminkin keski-ikäistä kansaa). Lipasto näytti halvalta, laatikoiden etupaneelit irtoilivat ja vaativat jatkuvaa pikaliimausta, ja huonosti viimeistellyt sisäpinnat rikkoivat sukkahousut jo siinä vaiheessa, kun niitä vasta penkoi laatikoista päälle pantavaksi.

Inhon sävyttämää yhteiseloamme jatkui viime kesään saakka. Sitten näin valon. Se tapahtui, kun Kodin kuvalehdessä oli kerrankin astetta kiinnostavampia sisustusideoita. Innoittavin niistä oli sellainen, jossa lipastolle oli annettu uusi elämä päällystämällä se vanhoista lehdistä leikatuilla kuvilla. (Joku kesän numero se oli, ja jonkun nimeltä mainitun taiteilijan ideoista ja teko-ohjeista oli kyse – mielelläni antaisin kunnian ideasta sille, jolle se kuuluu, mutta kun en vaan muista.) Olin aiemmin kesällä poiminut kirpputorilta matkaani pinon Suomen kuvalehtiä vuosilta 1937– 42 ihan vain siksi, että niitä on kiva katsella. Nyt päätin uhrata pari huonokuntoisinta taiteen alttarille ja ryhdyin töihin.

 

Homma meni suunnilleen näin:

1. Silppusin lehdet ja aloin tehdä palasista taiteellisia sommitelmia. Pikkuisen unohduin välillä myös lukemaan.
2. Sekoitin Eri Keeperiä ja vettä (suunnilleen kaksi osaa liimaa ja yksi osa vettä) ja ryhdyin sutimaan. Liimaseos alle ja lehtileikkeet päälle, ei mitään hiomista tai muuta hienosäätöä. Pyyhin vain rätillä pahimmat pölyt lipaston pinnasta ja annoin mennä.
3. Seuraavana päivänä sivelin pintaan kaksi kerrosta huonekalulakkaa (epämääräinen purkinpohja isäni varastoista, näytti kamalalta valkoiselta mönjältä, mutta toimi epäilyksistäni huolimatta ihan hyvin). Jälkimmäisen kerroksen tuntuessa melkein kuivalta lipastoa piti alkaa jo siirtää paikalleen (naapurit varmasti nauttivat, kello oli melko paljon) ja ryhtyä ihailemaan kättensä työtä.

Kahvoja en ole vielä saanut paikalleen, toimii tarpeeksi hyvin ilmankin (sisällä on nykyään vain sellaisia tavaroita, joita en tarvitse edes viikoittain). Ei haittaa, myöhemminkin ennättää... Kupruja ja pieniä kauneusvirheitä riittää, mutta niistä huolimatta entinen inhokkini on nykyään yksi suosikkiesineistäni. Ylistän sitä jokaiselle, joka jaksaa kuunnella, ja ellei suoraan käsketä olemaan hiljaa, ylistän, vaikkei minua kuunneltaisikaan.

Havainnollistava kuva projektista eri vaiheissaan:

 

 

 

Kollaasin kuvat on blogietiketin mukaisesti otettu huonossa valaistuksessa, minkä jälkeen niiden laatua on heikennetty entisestään tekemällä joitakin mielivaltaisia rajauksia ihan vain rajaustyökalun käytön ilosta ja pienentämällä kuvakokoa huomattavasti. Mutta hei: osasin tehdä kollaasin (eka kerta) ja lisätä kuvan (eka kerta)!

 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.