Sweet home à la Irja

Minulla on aika yksioikoinen suhde kotitöihin - en pidä niistä. Pyykit saan suuremmitta tuskitta koneeseen ja vielä sieltä uloskin, mutta jo pestyjen vaatteiden sijoittaminen kaappiin tuntuu joskus ylitsepääsemättömän vaikealta. Kaikki muu onkin silkkaa kärsimystä.

Ruoanlaitto? Wokkivihannesten hulauttaminen pakkasesta pannulle menettelee, ellei töissä ole tullut syötyä lämmintä ruokaa. Pussipastan laitto on jo aika vaivalloista, siinähän pitää keittää vettä ensin. Pilkkominen, paistaminen, paahtaminen, keittäminen...eijei. Hirveä vaiva, hetken ilo, ja lopputuloksena kamalan paljon tiskejä, jotka kansoittavat keittiötä ainakin seuraavan viikon ajan, alkavat vähitellen haista pahalta ja tuottavat syyllisyydentunteita aina silmiin osuessaan.

Imurointi? Sitä varten pitäisi kyykistellä imuri esiin alakaapista, kasata se, nostella puolet omaisuudestaan lattioilta ja rikkoa selkänsä kurotellessaan pölyisimpiin loukkoihin. Pölyjen pyyhkiminen? Tomua tulee aina lisää, mitä sitä turhia hätyyttelemään. Lattioiden pesu - eikö riitä, että sen tekee kerran vuodessa? Ja ikkunoiden pesuun kahden vuoden väli on toistaiseksi riittänyt vallan hyvin.

Sitten vielä silittäminen. Se on pahinta kaikista. Minun henkilökohtaisessa helvetissäni jokainen päivä alkaisi kauluspaitojen silittämisellä. Sen jälkeen laittaisin univormun ylleni ja lähtisin nauttimaan taas uudesta vaiherikkaasta päivästä lentoemännän työssäni. Illalla olisi Yön konsertti, tai vaihtoehtoisesti lätkämatsi, josta siirryttäisiin loppuillaksi Onnelaan tanssimaan pöydillä. Taidan olla sivuraiteilla nyt.

Niin että. En missään nimessä väitä olevani suuri kodinhengetär, mutta tänään yllätin vaihteeksi itsenikin. Tulin töistä kotiin aika myöhään. Olin nälissäni. Avasin jääkaapin. Näin vuohenjuuston, jonka olemassaolon olin unohtanut. Riemastuin. Muistin, että vuohenjuuston lisäksi kaapissa pitäisi olla näppärästi tyhjiöpakattua patonkia. Riemastuin lisää (esipaistettu patonki + aurinkokuivattu tomaatti + vuohenjuusto = likimain parasta, johon keittiössä viitsin pystyä). Mutta ah ja voi! Ilo oli kovin lyhytaikainen: kun iskin veitsen pakkauksen läpi, se upposi aivan liian helposti aivan liian pitkälle. Muovisen Herkullisen näköisen esipaistetun patongin tilalla oli koostumukseltaan hyvin epämääräistä ja inhottavan hajuista vihreää hötöä. Home, sweet home (alleviivatakseni otsikon nokkelaakin nokkelampaa sanaleikkiä). Otti aivoon. Kaavin mömmöt vähän äkkiä biojäteastiaan vain huomatakseni, että se oli ääriään myöten täynnä. Astia piti siis tyhjentää. Pussi repesi, tietenkin. Jätteet lattialle. Minä niitä siivoamaan. Otti enemmän aivoon. Edelleen on nälkä. Ja ihmetyttää, kuinka olen voinut aivan viime päivinä syödä toisen pakkauksen patongeista huomaamatta mitään outoa (siis ne on pakattu erikseen, en minä niin tyhmä ole, että ihmettelisin, kuinka avattuun pakkaukseen pääsee home huoneenlämmössä iskeytymään).

Mitä tästä opimme?

1. On ehkä turha ihmetellä, ettei luonani käy enempää vieraita.
2. Aika pitkä teksti, kun ottaa huomioon, että minulla ei ollut tuon homejärkytykseni lisäksi yhtään mitään asiaa. Hemmetin hyvä, että on tämä blogi - ei näitä kukaan tuttu jaksaisi kuunnella. (Mutta Varpulla on sentään tiimibloggarina moraalinen velvollisuus lukea, hahaa!)