Ilta-Sanomat kirjoittaa, kuinka Teemu "One more year" Selänne tilasi kotiinsa Arttu Wiskarin laulamaan jääkiekkoilijan lapsille. Tässä kohtaa lienee asiallista pohtia, onko kaikki musiikkikasvatus hyvää kasvatusta, ja think of the children!
torstai 29. syyskuuta 2011
Kulttuurin juhlaa
Olen ylpeä kun voin tehdä Irjan iloiseksi yhdistämällä tässä blogikirjoituksessa kaksi hänen sydäntään lähellä olevaa asiaa: jääkiekon ja Arttu Wiskarin.
Ilta-Sanomat kirjoittaa, kuinka Teemu "One more year" Selänne tilasi kotiinsa Arttu Wiskarin laulamaan jääkiekkoilijan lapsille. Tässä kohtaa lienee asiallista pohtia, onko kaikki musiikkikasvatus hyvää kasvatusta, ja think of the children!
Ilta-Sanomat kirjoittaa, kuinka Teemu "One more year" Selänne tilasi kotiinsa Arttu Wiskarin laulamaan jääkiekkoilijan lapsille. Tässä kohtaa lienee asiallista pohtia, onko kaikki musiikkikasvatus hyvää kasvatusta, ja think of the children!
maanantai 26. syyskuuta 2011
Traaginen tapaus kylpyhuoneessa
Kotonani on muutamia sääntöjä. Yksi niistä on se, että vessanpytyn kannen pitää olla kiinni. (En jaksakaan ymmärtää, miten vessanpytyn renkaan ylös jättäminen tai alas laskeminen voi herättää keskustelua joissakin kotitalouksissa. Koko kansi pitää sulkea, ettekö ihmiset tajua!)
Ai miksikö? No ensinnäkin siksi, että minusta on ällöttävää ajatella, kuinka pienet pahantahtoiset pyttybakteerit saavat vauhtia jokaisesta vessan vetäisystä ja lennähtelevät sitten ympäriinsä levittämään terveisiä viemäristä. (Tätä on turha yrittää kumota millään järkiperäisillä argumenteilla - kun ällöttää, niin ällöttää.) Toinen - ja huomattavasti tärkeämpi - syy on se, että minulla eivät oikein pysy tavarat kädessä, enkä tahdo joutua toistuvasti onkimaan hammasharjaani tai korvakorujani vessanpöntöstä.
Äsken kävi kuitenkin ilmi, että aina ei riitä sekään, että kansi on kiinni. Jos sopivan pieni esine putoaa kannen ja vesisäiliön väliseen rakoon, se mahtuu kyllä vierähtämään pönttöön. "Loiskis", sanoi silmänympärysvoide. "Hyvästi", sanoin minä, kun olin ensin penkonut kumihanskat esiin ja poistanut yökkien purkin vetisestä haudastaan. (Kyllä, olen nynny viemäriasioissa - en varmasti ongi pytystä mitään tai putsaa lattiakaivoja tai availe hajulukkoja paljain käsin. Joskus laitan jopa kahdet kumihanskat päällekkäin.)
Ai miksikö? No ensinnäkin siksi, että minusta on ällöttävää ajatella, kuinka pienet pahantahtoiset pyttybakteerit saavat vauhtia jokaisesta vessan vetäisystä ja lennähtelevät sitten ympäriinsä levittämään terveisiä viemäristä. (Tätä on turha yrittää kumota millään järkiperäisillä argumenteilla - kun ällöttää, niin ällöttää.) Toinen - ja huomattavasti tärkeämpi - syy on se, että minulla eivät oikein pysy tavarat kädessä, enkä tahdo joutua toistuvasti onkimaan hammasharjaani tai korvakorujani vessanpöntöstä.
Äsken kävi kuitenkin ilmi, että aina ei riitä sekään, että kansi on kiinni. Jos sopivan pieni esine putoaa kannen ja vesisäiliön väliseen rakoon, se mahtuu kyllä vierähtämään pönttöön. "Loiskis", sanoi silmänympärysvoide. "Hyvästi", sanoin minä, kun olin ensin penkonut kumihanskat esiin ja poistanut yökkien purkin vetisestä haudastaan. (Kyllä, olen nynny viemäriasioissa - en varmasti ongi pytystä mitään tai putsaa lattiakaivoja tai availe hajulukkoja paljain käsin. Joskus laitan jopa kahdet kumihanskat päällekkäin.)
perjantai 23. syyskuuta 2011
Taas yksi syy olla seuraamatta jääkiekkoa
Jatkan taistelua tuulimyllyjä vastaan ja avaudun jälleen lempilajistani jääkiekosta. Eipä taida pelikauden alettua tulla kirjoitusaiheista pulaa...
Tällainen uutinen tuli vastaan tänään. Tiivistettynä: "tähtihyökkääjää" taklattiin, hän poistui kaukalosta, minkä jälkeen joukkuetoveri meni mättämään taklaajaa turpaan. "Tilannetta edelsi Tappara-hyökkääjä Nestori Lähteen puhdas taklaus", kirjoittaa Hesari. Puhdas = sääntöjen mukainen, eikä vain?
Valmentajan reaktiosta taas kirjoitetaan jutussa näin:
Voihan olla, että tässä on nyt siteerattu väärin ja tilanne oli todellisuudessa aivan toisenlainen ja minähän en ottelua todellakaan nähnyt joten turha puhua kun ei tiedä ja blablablaa. Näin lehtitietojen varassa täytyy kuitenkin todeta, että IDIOOTIT.
Päivän mietelause: Mens sana in corpore sano.
Tällainen uutinen tuli vastaan tänään. Tiivistettynä: "tähtihyökkääjää" taklattiin, hän poistui kaukalosta, minkä jälkeen joukkuetoveri meni mättämään taklaajaa turpaan. "Tilannetta edelsi Tappara-hyökkääjä Nestori Lähteen puhdas taklaus", kirjoittaa Hesari. Puhdas = sääntöjen mukainen, eikä vain?
Valmentajan reaktiosta taas kirjoitetaan jutussa näin:
Öhh. Koska ei taklattu selkään eikä tuomari siis selkään taklaamisesta rangaissut, on valmentajan mielestä johdonmukaista reagoida sääntöjen mukaiseen toimintaan haastamalla taklaaja tappeluun, niinkö? Olisiko tuomarin pitänyt taistella selkään taklaamista vastaan antamalla tuomio selkään taklaamisesta (jota ei tapahtunut), ettei pelaajan olisi tarvinnut ottaa oikeutta omiin käsiinsä? Jos joku pelaaja jatkossa syyllistyy esimerkiksi kiinnipitämiseen, onko vastapuolen pelaajien syytä rynnätä hänen kimppuunsa, jotta selkään taklaamiset saataisiin karsittua liigasta?
Voihan olla, että tässä on nyt siteerattu väärin ja tilanne oli todellisuudessa aivan toisenlainen ja minähän en ottelua todellakaan nähnyt joten turha puhua kun ei tiedä ja blablablaa. Näin lehtitietojen varassa täytyy kuitenkin todeta, että IDIOOTIT.
Päivän mietelause: Mens sana in corpore sano.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Näin hetki sitten ketun
Varastin* otsikon, koska se sopi niin hyvin tähän iltaan, ja voin minä Timo K. Mukkaakin ohimennen vähän mainostaa. Näin nimittäin hetki sitten ketun.
Tiedänhän minä, että nykyaikana on kaikenlaisia cityeläimiä. Citykanit kirmasivat ennen myös minun takapihallani (kirmaavat luultavasti edelleen, mutta takapiha vaihtui), ja olen kuullut kettujen vierailleen tuttujenkin ihmisten pihamailla. Minä olen kuitenkin betonielementtitalojen keskellä kasvanut luonnosta vieraantunut kaupunkilainen, joten kyllä minä vähän yllätyin, kun kettu tuli vastaan keskellä kerrostaloasutusta. Katsoin ensin, että kovinpa kettumaisen näköinen koira tuolla puskan takana seisoo, mutta kun etenimme kohti toisiamme kävelytietä pitkin, piti alkaa uskoa, että kettu se on. Ohitimme toisemme noin metrin päästä, eikä elukka arastellut yhtään. Varmaan se on pohjimmiltaan huono juttu, koska villieläinten ei kai pitäisi olla noin tottuneita ihmisiin, mutta kyllä minä kuitenkin mieluummin kettuja kävelyteillä kohtaan kuin esimerkiksi virityksiään testaavia mopopoikia, jotka kuuluvat jälleen päristelevän ikkunani alla.
Kettumaista illanjatkoa kaikille!
EDIT: Huomasin, että tänne on tultu useampaan otteeseen hakusanalla "roikkuva ovikoriste". Taiteellinen luomisvoimani heräsi heti, ja niinpä ikuistin ovikoristeena roikkuvan julman muistutuksen siitä, että luonnon ei pidä päästää ihmistä liian lähelle. Muistakaa tämä, repolaiset!
* Timo. K. Mukka - Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960-1971. Toim. Toni Lahtinen. WSOY 2010.
Tiedänhän minä, että nykyaikana on kaikenlaisia cityeläimiä. Citykanit kirmasivat ennen myös minun takapihallani (kirmaavat luultavasti edelleen, mutta takapiha vaihtui), ja olen kuullut kettujen vierailleen tuttujenkin ihmisten pihamailla. Minä olen kuitenkin betonielementtitalojen keskellä kasvanut luonnosta vieraantunut kaupunkilainen, joten kyllä minä vähän yllätyin, kun kettu tuli vastaan keskellä kerrostaloasutusta. Katsoin ensin, että kovinpa kettumaisen näköinen koira tuolla puskan takana seisoo, mutta kun etenimme kohti toisiamme kävelytietä pitkin, piti alkaa uskoa, että kettu se on. Ohitimme toisemme noin metrin päästä, eikä elukka arastellut yhtään. Varmaan se on pohjimmiltaan huono juttu, koska villieläinten ei kai pitäisi olla noin tottuneita ihmisiin, mutta kyllä minä kuitenkin mieluummin kettuja kävelyteillä kohtaan kuin esimerkiksi virityksiään testaavia mopopoikia, jotka kuuluvat jälleen päristelevän ikkunani alla.
Kettumaista illanjatkoa kaikille!
EDIT: Huomasin, että tänne on tultu useampaan otteeseen hakusanalla "roikkuva ovikoriste". Taiteellinen luomisvoimani heräsi heti, ja niinpä ikuistin ovikoristeena roikkuvan julman muistutuksen siitä, että luonnon ei pidä päästää ihmistä liian lähelle. Muistakaa tämä, repolaiset!
 |
| Roikkuva ovikoriste, olkaa hyvä. |
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Sunnuntain elävät kuvat
Ei kahta ilman kolmatta, joten jos käy perjantaina ja lauantaina elokuvissa, kyllä pitää sunnuntainakin käydä. Hyödynsin jälleen vuosittaisen mahdollisuuden katsoa intialaista elokuvaa isolta kankaalta, ja nyt on hyvä mieli. Tänäänkään ei nukuttanut, vaikka näytös kesti väliaikoineen* kolmisen tuntia. Minulla taitaa olla vähän viihteellinen maku...
Zindagi Na Milegi Dobara oli viihdyttävä, hyväntuulinen, koskettavakin, ja ajoittain siinä esiteltiin aika kivannäköisiämiesvartaloita maisemia. Tuo linkkaamani festarien esittelysivu antaakin minusta vähän harhaanjohtavan kuvan elokuvasta. Onhan se intialaisittain aika rohkea, siinä esimerkiksi näytetään useita suudelmia ja annetaan selvästi ymmärtää naimattomien henkilöiden viettävän öitä yhdessä (näyttämättä suoraa toimintaa, tietenkin), mutta Kaamea kankkunen on kuitenkin tyylilajiltaan aika reippaasti roisimpi. Bonuksena kyseessä oli pääasiassa Espanjaan sijoittuva intialainen elokuva, ja Espanjakin on kiva maa.
Laulu- ja tanssispektaakkeleita elokuvassa ei juurikaan ollut, mutta jotain sentään. Esimerkiksi tämä numero:
Kiva elokuva, jonka voi nähdä vielä keskiviikkona!
Nyt en viitsi enää jatkaa, koska olen tätä kirjoitusta laatiessani jokolmesti neljästi viidesti irrottanut mokkulan koneesta ja survonut sen jälleen usb-porttiin siinä toivossa, että homma alkaisi toimia. Turha toivo - yhteys toimii ehkä kolme minuuttia, minkä jälkeen nopeudeksi ilmoitetaan 0 bittiä/s. Ystävällinen neuvo: ÄLÄ HANKI MOKKULAA!
* Väliajan lyhyydestä annan kyllä vähän noottia festareille. Jos naisten vessan jono on kilometrin mittainen, ei ole ihan reilua käynnistää elokuvaa, kun viimeiset vielä jonottavat sinne. Ainakin voisi vinkata muutenkin kuin vessan oven pieleen (ts. jonotuksen loppumetreille) sijoitetulla lapulla siitä tosiasiasta, että enemmän saniteettitiloja löytyisi paikasta X.
Zindagi Na Milegi Dobara oli viihdyttävä, hyväntuulinen, koskettavakin, ja ajoittain siinä esiteltiin aika kivannäköisiä
Laulu- ja tanssispektaakkeleita elokuvassa ei juurikaan ollut, mutta jotain sentään. Esimerkiksi tämä numero:
Kiva elokuva, jonka voi nähdä vielä keskiviikkona!
Nyt en viitsi enää jatkaa, koska olen tätä kirjoitusta laatiessani jo
* Väliajan lyhyydestä annan kyllä vähän noottia festareille. Jos naisten vessan jono on kilometrin mittainen, ei ole ihan reilua käynnistää elokuvaa, kun viimeiset vielä jonottavat sinne. Ainakin voisi vinkata muutenkin kuin vessan oven pieleen (ts. jonotuksen loppumetreille) sijoitetulla lapulla siitä tosiasiasta, että enemmän saniteettitiloja löytyisi paikasta X.
Kultivoitunut maku
Kolme viimeisintä näkemääni elokuvaa:
Iltapäivä Toscanassa. Paljon taiteellista puhetta ja kummallisten tunteenpuuskien kirjomaa vaeltelua Italian maaseudulla. Elokuva kertoo varmasti jotakin olennaista ihmissuhteiden ja taiteen perimmäisestä olemuksesta. Nukahdin elokuvan keskivaiheilla aika pitkäksi aikaa.
Le Havre. Kaurismäkeläinen kaunis satu, jossa ihmiset ovat hyviä toisilleen. Ei minusta mitenkään huono, mutta ei kyllä mestarillinenkaan - elokuvan lopussa minua vähän ärsytti, kun osa ihmisistä yritti taputtaa. Miksi? Koska palkitun ja kiitetyn ja Hesarissakin kehutun ohjaajan uusimmasta teoksesta on lupa liikuttua, vaikka elokuva ei edes olisi tekijänsä parhaimmistoa? Please. Eivät suomalaiset taputa elokuvissa paitsi ehkä joskus festarinäytöksissä, älkää nyt viitsikö teeskennellä! Nukahdin elokuvan keskivaiheilla, mutta en kovin pitkäksi aikaa.
Bad Teacher. Opettaja haluaa rikkaan miehen ja isommat tissit, näyttää puolet lukuvuodesta oppilailleen elokuvia krapulassa, teeskentelee ja petkuttaa estoitta ja ryhtyy (jollakin tasolla) töihin vasta tajutessaan, että kokeissa pärjänneistä oppilaista voi saada rahaa rintaleikkaukseen. Jaksoin erinomaisesti katsoa koko elokuvan, eikä nukuttanut yhtään.
Iltapäivä Toscanassa. Paljon taiteellista puhetta ja kummallisten tunteenpuuskien kirjomaa vaeltelua Italian maaseudulla. Elokuva kertoo varmasti jotakin olennaista ihmissuhteiden ja taiteen perimmäisestä olemuksesta. Nukahdin elokuvan keskivaiheilla aika pitkäksi aikaa.
Le Havre. Kaurismäkeläinen kaunis satu, jossa ihmiset ovat hyviä toisilleen. Ei minusta mitenkään huono, mutta ei kyllä mestarillinenkaan - elokuvan lopussa minua vähän ärsytti, kun osa ihmisistä yritti taputtaa. Miksi? Koska palkitun ja kiitetyn ja Hesarissakin kehutun ohjaajan uusimmasta teoksesta on lupa liikuttua, vaikka elokuva ei edes olisi tekijänsä parhaimmistoa? Please. Eivät suomalaiset taputa elokuvissa paitsi ehkä joskus festarinäytöksissä, älkää nyt viitsikö teeskennellä! Nukahdin elokuvan keskivaiheilla, mutta en kovin pitkäksi aikaa.
Bad Teacher. Opettaja haluaa rikkaan miehen ja isommat tissit, näyttää puolet lukuvuodesta oppilailleen elokuvia krapulassa, teeskentelee ja petkuttaa estoitta ja ryhtyy (jollakin tasolla) töihin vasta tajutessaan, että kokeissa pärjänneistä oppilaista voi saada rahaa rintaleikkaukseen. Jaksoin erinomaisesti katsoa koko elokuvan, eikä nukuttanut yhtään.
perjantai 16. syyskuuta 2011
Juhlan paikka!
Onneksi olin painanut aiemmin viikolla mieleeni, että 16. päivä syyskuuta tulee kuluneeksi vuosi Varpun ja Irjan ensimmäisestä kirjoituksesta! Onneksi tajusin vielä tämän päivän puolella, monesko päivä tänään on! Täällä on siis mietitty syntyjä syviä jo vuoden verran! Lisäksi tämä on blogimme 200. syvämietteinen kirjoitus! Kahvia ja pullaa juhlan kunniaksi, olkaa hyvä!
lauantai 10. syyskuuta 2011
Päivän kysymys
Jääkiekko, tuo herrasmieslajien kuningas, on puhuttanut tiettyjä kansanosia viime päivinä, koska eräs mies vaihtoi työpaikkaa.
Minun puolestani ihmiset saavat olla töissä missä tahtovat, ja jos toiset haluavat siitä keskustella, antaa mennä vain. Tapaus kuitenkin johdatti minut pohtimaan jääkiekon syvintä olemusta, koska lueskelin juuri Hesarin sivuja, ja silmiini pisti tämän jutun alku. Se menee näin:
Jätetäänpä Ruutu sivuun ja puhutaan yleisemmällä tasolla. Minun on hyvin vaikea ymmärtää kiekkokaukaloissa rehottavaa väkivaltaa, jonka kaukalon laidat jollakin salaperäisellä tavalla pyhittävät. (Ketään ei ehkä yllätä, että nyrkkeily on minusta brutaali laji.) Esimerkiksi YouTubesta löytyy pilvin pimein "Top Ten NHL Bloody Corpses On Ice" -tyyppisiä koosteita. Minusta se on aika sairasta, vaan yritäpä arvostella ilmiötä ns. jääkiekkoihmisten kuullen. "Toi nyt vaan kuuluu lajiin! Tappelut on just viihdyttäviä! Ei lätkä oo mikään neitilaji!"
Olen lakannut seuraamasta jääkiekkoa jo vuosia sitten kaikkien ikäluokkien kaikilla sarjatasoilla erilaiset puulaakisarjat mukaan lukien. Sekä katsomossa että kentällä on aina liikaa niitä, jotka nauttivat kovista taklauksista ja joista on hauskaa katsella, kun pelaajat heittävät hanskat jäälle ja alkavat mätkiä toisiltaan hampaita suusta - ja se on kyllä harmi. Minä olen aina viihtynyt luistimilla, ja vaikka osumatarkkuuteni onkin surkea, myös jääkiekkoa etäisesti muistuttava kiekon sohiminen kaverien kanssa on aika hauskaa. Jääkiekko voisi periaatteessa tarjota muutakin kuin verukkeen koko Suomen kansalle olla kolme päivää kännissä kuudentoista vuoden välein. Jos vaikkapa luistelutaito ja pelisilmä alkaisivat vähitellen olla niitä ominaisuuksia, joista kannattajat puhuvat palvovimmin, minäkin ehkä saattaisin jotkut arvokisat katsella. No, minähän en lajia ymmärrä, joten eipä minua kukkahattuineni siellä katsomossa kukaan kaipaa...
Niin, se päivän kysymys. Kilpaillaanko jääkiekossa viime kädessä siitä, kenellä on vahvimmat nyrkit?
Minun puolestani ihmiset saavat olla töissä missä tahtovat, ja jos toiset haluavat siitä keskustella, antaa mennä vain. Tapaus kuitenkin johdatti minut pohtimaan jääkiekon syvintä olemusta, koska lueskelin juuri Hesarin sivuja, ja silmiini pisti tämän jutun alku. Se menee näin:
Yllä siteeraamani aloituskappaleen jälkeen jutussa esitellään tapauksia, joissa Jarkko Ruutu antaa ja saa kaukalossa turpiin ja on kaukalon ulkopuolella reilu mies. Minulla ei ole mielipidettä Jarkko Ruudusta. Miehen pelityylistä on kuitenkin päässyt syntymään sellainen vahvahko mielikuva, että aika aggressiivisella otteella mennään, mikä ei minusta kovin mahtava meriitti ole. Onko jutun kirjoittajan mielestä sitten niin, että tällainen näkökulma kertoo siitä, että en todella ymmärrä lajia, vai kuinka kursivoimani kohta oikein pitäisi ymmärtää?Jokaisella jääkiekkoa seuraavalla on jonkinlainen mielipide Jarkko Ruudusta. Usein kuvio menee niin, että mitä vähemmän lajia ymmärtää, sen vahvempi on näkökulma.
(Teksti netti-HS 10.9.2011, kursivointi minun.)
Jätetäänpä Ruutu sivuun ja puhutaan yleisemmällä tasolla. Minun on hyvin vaikea ymmärtää kiekkokaukaloissa rehottavaa väkivaltaa, jonka kaukalon laidat jollakin salaperäisellä tavalla pyhittävät. (Ketään ei ehkä yllätä, että nyrkkeily on minusta brutaali laji.) Esimerkiksi YouTubesta löytyy pilvin pimein "Top Ten NHL Bloody Corpses On Ice" -tyyppisiä koosteita. Minusta se on aika sairasta, vaan yritäpä arvostella ilmiötä ns. jääkiekkoihmisten kuullen. "Toi nyt vaan kuuluu lajiin! Tappelut on just viihdyttäviä! Ei lätkä oo mikään neitilaji!"
Olen lakannut seuraamasta jääkiekkoa jo vuosia sitten kaikkien ikäluokkien kaikilla sarjatasoilla erilaiset puulaakisarjat mukaan lukien. Sekä katsomossa että kentällä on aina liikaa niitä, jotka nauttivat kovista taklauksista ja joista on hauskaa katsella, kun pelaajat heittävät hanskat jäälle ja alkavat mätkiä toisiltaan hampaita suusta - ja se on kyllä harmi. Minä olen aina viihtynyt luistimilla, ja vaikka osumatarkkuuteni onkin surkea, myös jääkiekkoa etäisesti muistuttava kiekon sohiminen kaverien kanssa on aika hauskaa. Jääkiekko voisi periaatteessa tarjota muutakin kuin verukkeen koko Suomen kansalle olla kolme päivää kännissä kuudentoista vuoden välein. Jos vaikkapa luistelutaito ja pelisilmä alkaisivat vähitellen olla niitä ominaisuuksia, joista kannattajat puhuvat palvovimmin, minäkin ehkä saattaisin jotkut arvokisat katsella. No, minähän en lajia ymmärrä, joten eipä minua kukkahattuineni siellä katsomossa kukaan kaipaa...
Niin, se päivän kysymys. Kilpaillaanko jääkiekossa viime kädessä siitä, kenellä on vahvimmat nyrkit?
Terveisiä sielunmaisemasta
Aina joskus voi tuntea vahvasti olevansa omassa elementissään. Esimerkiksi juuri nyt - lauantai-iltapäivänä, yöpaidassa, tukka likaisena, aamukahvin ääressä. Kohta menen ehkä sohvalle lukemaan ja nukahdan sitten kirjan päälle. Ah. Onneksi aina välillä on näitä päiviä, jolloin ei tarvitse herätä ajoissa (lue: ennen puoltapäivää), laittaa ripsiväriä ja rientää ulkomaailmaan.
On kyllä hyvä, että lusmuilu on minusta mukavaa, koska olen joka tapauksessa vähän niin kuin karanteenissa. Soitin äsken lyhyen puhelun ja järkytyin omaa kähinääni. Ääneni oli melko möreä jo torstaina, eilen se uhkasi kadota kokonaan, ja tilannetta varmasti paransi se, että kävin illalla "yhdellä" ympäristössä, jossa piti viimeisen yhden aikoihin raakkua jo melko lujaa saadakseen sanomansa välitettyä pöydän toiselle puolelle. Nyt ei paranisi paljon puhua, jos aion saada heläjävän ääneni maanantaiksi takaisin.
On kyllä hyvä, että lusmuilu on minusta mukavaa, koska olen joka tapauksessa vähän niin kuin karanteenissa. Soitin äsken lyhyen puhelun ja järkytyin omaa kähinääni. Ääneni oli melko möreä jo torstaina, eilen se uhkasi kadota kokonaan, ja tilannetta varmasti paransi se, että kävin illalla "yhdellä" ympäristössä, jossa piti viimeisen yhden aikoihin raakkua jo melko lujaa saadakseen sanomansa välitettyä pöydän toiselle puolelle. Nyt ei paranisi paljon puhua, jos aion saada heläjävän ääneni maanantaiksi takaisin.
maanantai 5. syyskuuta 2011
Irja paheksuu taas
Jotkut asiat kannattaisi pitää sisällään. Esimerkiksi sylki.
Seurasin tänään, kun eräs reipas nuorukainen syljeskeli bussipysäkillä. Odottelimme yhdessä noin viiden minuutin ajan, ja bussiin noustessamme räkä täplitti asfalttia niin laajalla alueella, että minulla oli suuria vaikeuksia nousta kyytiin kuivin jaloin. Suorituksen vaikuttavuutta lisää, että herra puhui samaan aikaan puhelimessa. Luulisi, että olisi suuta kuivanut, mutta ei - hän sylki huomattavasti useammin kuin esimerkiksi minä nielin.
Näin sanoo Wikipedia: "Eritetyn syljen määrä vaihtelee huomattavasti lajista riippuen: ihmisellä sylkeä erittyy tavallisesti noin 1,5 litraa vuorokaudessa, mutta naudalla määrä voi olla jopa 200 litraa vuorokaudessa." Ehkä kyseinen nuori mies olikin itse asiassa sonnimullikka? Myös jääkiekkoilija on toisaalta vahva vaihtoehto. Lajia harrastanut lähisukulaiseni valisti minua aikoinaan kertomalla, että vaihtoaitiossa syljeskely (joka minun mielestäni on kuvottavaa) nyt vain kerta kaikkiaan kuuluu lajiin. "Ei sitä vaan pysty nielemään", sanoi hän. Minä en edelleenkään tuota usko.
Seurasin tänään, kun eräs reipas nuorukainen syljeskeli bussipysäkillä. Odottelimme yhdessä noin viiden minuutin ajan, ja bussiin noustessamme räkä täplitti asfalttia niin laajalla alueella, että minulla oli suuria vaikeuksia nousta kyytiin kuivin jaloin. Suorituksen vaikuttavuutta lisää, että herra puhui samaan aikaan puhelimessa. Luulisi, että olisi suuta kuivanut, mutta ei - hän sylki huomattavasti useammin kuin esimerkiksi minä nielin.
Näin sanoo Wikipedia: "Eritetyn syljen määrä vaihtelee huomattavasti lajista riippuen: ihmisellä sylkeä erittyy tavallisesti noin 1,5 litraa vuorokaudessa, mutta naudalla määrä voi olla jopa 200 litraa vuorokaudessa." Ehkä kyseinen nuori mies olikin itse asiassa sonnimullikka? Myös jääkiekkoilija on toisaalta vahva vaihtoehto. Lajia harrastanut lähisukulaiseni valisti minua aikoinaan kertomalla, että vaihtoaitiossa syljeskely (joka minun mielestäni on kuvottavaa) nyt vain kerta kaikkiaan kuuluu lajiin. "Ei sitä vaan pysty nielemään", sanoi hän. Minä en edelleenkään tuota usko.
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
Anteeksi, Arttu Wiskari, mutta minun täytyy sanoa tämä.
Tekniikka ei ole ihmisen ystävä ollenkaan. Uudella koneellani on Paintista uusi versio, jota en osaa käyttää. Millä minä nyt teen taidettani? Sitten Bloggerin automaattinen tallennus hyökkäsi juuri sillä hetkellä, kun olin jollakin varomattomalla liikkeellä pyyhkäissyt pois aiemmin kirjoittamani tekstin. Paskiainen. Lisäksi pesukoneeni yrittää kovasti mennä rikki.
Tekniikasta minun ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa, vaan siitä, kuinka ostaessani kaalilaatikkoaineksia (ts. siirappia, jota huoltoaseman kaupantapaisessa ei edes ollut, joten lopulta korvasin siirapin chilikastikkeella) sain jälleen kerran kuunnella taustalla soivaa kappaletta Tuntematon potilas. Epäilen, että syyllinen oli Radio Nova.
Olen yrittänyt miettiä, miksi tuo kappale häiritsee minua, vaikka se on oletettavasti syntynyt aivan vilpittömin mielin ja suuresta sanomisen halusta.
Ensinnäkin siksi, että siinä alleviivataan niin kovasti. Eikö samaa tarinaa olisi voinut kertoa menemättä Raatteentielle asti? Kyllä muistisairas vanhus voi haluta pois, vaikka ei olisikaan sotaveteraani. Ennen kuin aletaan manata talvisodan henkeä esiin, kannattaa minusta harkita toisen ja kolmannenkin kerran, onko se todella tarpeen.
Minua kiusaa myös kertosäkeen loppu: "Tahtoisin lähteä kuin sotilas / terveisin tuntematon potilas." En tiedä, mitä muille ihmisille tarkoittaa "lähteä kuin sotilas". Minun mieleeni ilmaus tuo esimerkiksi tunnistamattomiksi silpoutuneita ruumiita, mielivaltaista kuolemaa, rampautuneita perheitä ja keskenkasvuisina tapettuja poikasia. En todellakaan tahtoisi lähteä kuin sotilas, ja minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan tahtoisi.
Tekniikasta minun ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa, vaan siitä, kuinka ostaessani kaalilaatikkoaineksia (ts. siirappia, jota huoltoaseman kaupantapaisessa ei edes ollut, joten lopulta korvasin siirapin chilikastikkeella) sain jälleen kerran kuunnella taustalla soivaa kappaletta Tuntematon potilas. Epäilen, että syyllinen oli Radio Nova.
Olen yrittänyt miettiä, miksi tuo kappale häiritsee minua, vaikka se on oletettavasti syntynyt aivan vilpittömin mielin ja suuresta sanomisen halusta.
Ensinnäkin siksi, että siinä alleviivataan niin kovasti. Eikö samaa tarinaa olisi voinut kertoa menemättä Raatteentielle asti? Kyllä muistisairas vanhus voi haluta pois, vaikka ei olisikaan sotaveteraani. Ennen kuin aletaan manata talvisodan henkeä esiin, kannattaa minusta harkita toisen ja kolmannenkin kerran, onko se todella tarpeen.
Minua kiusaa myös kertosäkeen loppu: "Tahtoisin lähteä kuin sotilas / terveisin tuntematon potilas." En tiedä, mitä muille ihmisille tarkoittaa "lähteä kuin sotilas". Minun mieleeni ilmaus tuo esimerkiksi tunnistamattomiksi silpoutuneita ruumiita, mielivaltaista kuolemaa, rampautuneita perheitä ja keskenkasvuisina tapettuja poikasia. En todellakaan tahtoisi lähteä kuin sotilas, ja minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan tahtoisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)